Triangeli

Triangeli, kansanomaiselta nimeltään pimpparauta[1] on kolmionmuotoinen, metallinen, idiofoneihin kuuluva lyömäsoitin. Triangeli on pienimpiä sinfoniaorkesterissa käytettäviä soittimia.

Angelika Kauffmann: L'Allegra, 1779

Se on tehty tasakylkisen kolmion muotoon taivutetusta terästangosta, jonka tangon päät lähes kohtaavat. Yleensä se kiinnitetään ohuella narulla tai renkaalla telineeseen roikkumaan. Soitettaessa triangelia lyödään kevyesti teräksisellä puikolla. Tällöin koko soittimen runko pääsee värähtelemään. Triangelista lähtee heleä ääni. Vaikkei se ole kovin voimakas, triangelin enharmonisten yläsävelten johdosta sen sävelkorkeuden (pitch) voi kuulla koko sinfoniaorkesterinkin yli.[2]

Historiallisesti triangelia pidetään egyptiläisen sistrumin perillisenä; sistrumia käytettiin Hathorin ja Isiksen palvomisessa ja pahojen henkien poishäätämisessä.[2] Euroopassa triangelia tiedetään käytetyn jo ainakin keskiaikana (1300-lukuun mennessä[3]) uskonnollisissa tarkoituksissa ja tanssimusiikissa. Pohjois-Euroopassa käytettiin kooltaan nykyisiä suurempia puolisuunnikkaita, joiden alasivulla roikkui irtonaisia renkaita tai pieniä lautasia (jingles). Ennen vuotta 1660 oli usein käytössä kolme kooltaan erikokoista soitinta, mutta tämän jälkeen niitä saattoi olla käytössä viisikin. 1800-lukuun mennessä rengasmaiset soitimet katosivat tyystin. Italiassa ja Baijerissa suosittiin jalustimen muotoisia katkaistuja renkaita.[2]

Soitin oli käytössä ensin kansan parissa. Taidemusiikissa soitin on esillä vuodesta 1710 lähtien, jolloin Hampurin ooppera käytti sitä. Seitsemän vuotta myöhemmin myös Dresdenin ooppera otti soittimen käyttöönsä. Molemmissa oopperoissa instrumenttia käytettiin todennäköisesti kansantanssin säestämisessä.[2] Soittimen maine oli pitkään alhainen ja sitä pidettiin kerjäläisten, kodittomien ja romanien soittimena. Esimerkiksi Stuttgartissa koronetin soittajia jopa kiellettiin 1700-luvulla soittamasta tätä "mitätöntä soitinta".[2] Soitin vakiintui 1700-luvulla käyttöön ottomaanien sotilasmusiikkiyhtyeiden kokoonpanoissa.[3]

Orkesteriteoksissa soitin esiintyy 1700-luvun puolivälistä alkaen. Soitin on mukana Johann Friedrich Faschin (1688–1758) noin vuonna 1750 säveltämän teoksen johdannossa (overture). Muun muassa Wolfgang Amadeus Mozart (teoksessa Die Entfürung aus das Serail, 1782) , Joseph Haydn (teoksessa Sotilassinfonia, 1794), Ludwig van Beethoven (9. sinfonia, 1823) sekä Johannes Brahms käyttivät sitä teoksissaan. 1800-luvun puolivälissä triangeli nousi muiden orkesterisoittimien joukkoon, kun Franz Liszt käytti sitä sooloinstrumenttina 1. pianokonsertossaan (Es) (1853).[2][3] Sittemmin esimerkiksi Edward Elgar käytti triangelia 11. Enigma-muunnelmassaan (1899) kuvaamaan bulldogkoira Danin kaulapannasta syntyvää ääntä koiran ravistellessa itseään.[2]

Lisäksi soitinta on käytetty latinalaisamerikkalaisessa musiikissa.