Trakehneninhevonen

Trakehnerori kouluratsuna

Trakehneninhevonen on säkäkorkeudeltaan noin 160–170 cm ja väriltään (usein tumma) yksivärinen tai kimo. Sillä on vahva, mutta hienostunut rakenne, ja luonteeltaan se on innokas, älykäs ja vilkas, mutta tasainen ja miellyttämishaluinen. Trakehneninhevonen on edelleen huippuluokan kilparatsu: erinomaiset liikkeet tekevät siitä mainion kouluhevosen, vahva takaosa, nivelet ja lihakset hyvän hyppääjän, ja kevyen rakenteensa ansiosta trakehneninhevonen menestyy muita puoliverirotuja paremmin myös kenttäkilpailuissa.

Menestyneitä trakehneninhevosia ovat muiden muassa estehevoset Abdullah (joukkuekulta ja henkilökohtainen hopea olympialaisissa 1984, maailmancupin voitto 1985) ja Heuringer (joukkuehopea maailmanmestaruuskilpailuissa 1994), kouluratsu Peron (joukkuekulta olympiakisoissa 1996) sekä kenttäratsu Windfall II (joukkuepronssi olympialaisissa 2004). Myös suomalaisen kouluratsastaja Kyra Kyrklundin menestyksekäs kouluratsu Edinburg (mm. viides sija olympiakisoissa 199] ja neljäs sija maailmanmestaruuskilpailuissa 1994) oli Venäjällä kasvatettu trakehneninhevonen. Tokion olympialaisten 2021 kouluratsastuksen voittaja trakehnertamma Dalera, ratsastajanaan Jessica von Bredow-Werndl, voitti samana vuonna myös Euroopan mestaruuden sekä hekilökohtaisessa että joukkuekilpailussa.

Trakehnertamma varsoineen

Trakehneninhevonen polveutuu Itä-Preussin jykevästä ja vahvasta hevoskannasta, jonka kokoa kasvatettiin ja rakenne saatiin sirommaksi 1800-luvun alkupuolella risteytyksillä laadukkaiden englannintäysiveristen ja arabien kanssa. Tavoitteena oli kestävä hevonen, joka sopisi sekä ratsuväen sotahevoseksi että itäpreussilaisten maatilojen töihin. 1800-luvulla trakehneninhevonen olikin suosittu ratsuväen hevonen. 1900-luvun alkupuolella rotu saavutti suuren suosion kilparatsuna ja menestyi erinomaisesti olympialaisissakin. Parhaat trakehnerit kasvatettiin edelleen Trakehnenin siittolassa (ja tarkkaan ottaen vain näitä yksilöitä on alun perin kutsuttu trakehneninhevosiksi; muut rodun edustajat olivat itäpreussinhevosia), mutta Itä-Preussissa harrastettiin runsaasti myös laadukasta yksityistä kasvatusta. Rodun ensimmäinen kantakirja julkaistiin 1877. Kantakirja on suljettu; trakehneninhevosten lisäksi siihen otetaan ainoastaan englannintäysiverisiä ja arabeja, joita käytetään trakehneninhevosjalostuksessa säännöllisesti rakenteen pitämiseksi kevyenä.

Toinen maailmansota oli vähällä koitua trakehneninhevosten kohtaloksi. Trakehnenin siittolan 800 parasta eläintä evakuoitiin Neuvostoliiton puna-armeijan tieltä lokakuussa 1944 ja Itä-Preussin yksityiset kasvattajat hevosineen (arviolta 18 000) vasta tammikuussa 1945. Hevoset jouduttiin kuljettamaan pääosin jalkaisin Euroopan halki keskellä ankaraa talvea. Vain noin 100 Trakehnenin siittolan hevosista selvisi läntiseen Saksaan ja suurin osa jäljelle jääneistä hevosista oli hajallaan ympäri maata yksityisten omistajien hallussa, monet niistä vammautuneina. Sodanjälkeisinä vuosina monet saksalaiset hevosihmiset omistautuivat trakehneninhevosten jäljittämiselle ja rodun pelastamiselle, ja uuden kantakirjan julkaisemisen (1947) sekä uusien siittoloiden (Hunnesrück, Rantzau ja Schmoel) perustamisen myötä rotu saatiinkin vähitellen taas vakiinnutettua. Länsi-Saksan lisäksi trakehneninhevosia ryhdyttiin sodan jälkeen kasvattamaan myös Itä-Saksassa, Puolassa ja Neuvostoliitossa, joiden alueille trakehnereja jäi sodan loppuvaiheessa. Nykyään trakehneninhevosia kasvatetaan joka puolella maailmaa.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta trakehner Wikimedia Commonsissa

• Suomen Trakehner-hevosyhdistys
• Trakeen^{[vanhentunut linkki]} Heimtali Hobusekasvandus (viroksi)