Traaginen sankari
Traaginen sankari tarkoittaa kirjallisuudessa sankarihahmoa, joka muuten olisi täydellinen, mutta jolla on kohtalokas heikkous. Tämä heikkous johtaa lopulta sankarin tuhoon.
Traagisen sankarin käsite luotiin Antiikin Kreikan tragedioissa, ja Aristoteles määritteli sen Runousopissaan. Aristoteleen traagisella sankarilla oli neljä perusominaisuutta: hyvyys, ylivertaisuus, traaginen heikkous sekä tietoisuus omasta heikkoudestaan ja vääjäämättömästä tuhostaan. Antiikin tragedioissa traagisen sankarin tyypillisin heikkous oli hybris eli ylimielisyys. Yleensä traagisen heikkouden tajuaminen johti katharsikseen.
Näyttämötaiteessa noudatettiin pitkään orjallisesti Aristoteleen perinteitä, mutta Shakespeare lopulta laajensi niin tragedian kuin traagisen sankarin käsitettä. Esimerkiksi Macbethiltä puuttuu kaksi klassisen traagisen sankarin ominaisuutta: hän ei ole hyvä eikä ylivertainen.
Renessanssin, valistuksen ja romantiikan jälkimainingeissa syntyi moderni käsitys traagisesta sankarista. Ajatuksena oli, että päähenkilön ei tarvitse olla ylevä ja merkittävä, vaan hän voi olla myös vähäpätöinen hahmo. Hän voi kuolla tajuamatta kohtaloaan ja kärsiä voimatta vaikuttaa itse tapahtumien kulkuun. Tarina voi päättyä ilman vapauttavaa lopetusta. Tällainen uusi traaginen sankari on itse asiassa antisankari.
Jokainen aikakausi määrittelee traagisen sankarin uudelleen. Seuraavat piirteet ovat kuitenkin yleensä tyypillisiä tragedian päähenkilölle:
- Hänen täytyy kärsiä
- Hän on alusta asti tuomittu
- Hän on pohjimmiltaan jalo
- Hänen tarinansa herättää pelkoa ja sääliä
- Hänellä on vapaa tahto, vaikka hän onkin ennalta tuomittu