Torpparilakot

Hämäläisiä torppareita maatöissä.

Torpparilakkojen katsotaan saaneen alkunsa toukokuussa 1903, kun Tuusulan Vanhankylän kartanon muonamiehet ryhtyivät lakkoon kesken kiireisimpien toukotöiden. Heidän vaatimuksenaan oli työajan lyhentäminen. Lakko onnistui, ja muonamiesten 16 tunnin (14 työtuntia + 2 ruokatuontia) pituinen työpäivä lyheni kolmella tunnilla. Toukokuun 1903 aikana työpäivän lyhennyksiä vaadittiin myös ainakin Ruovedellä, Vihdissä, Nastolassa, Hollolassa sekä Mustialan maatalousopistossa, joissa kaikissa vaatimuksiin myös suostuttiin Vanhankylän mallin mukaisesti. Lakkoja nähtiin muun muassa Jokioisten ja Eurajoen Vuojoen kartanoissa. Ensimmäisenä varsinaisena torpparilakkona pidetään kuitenkin vasta heinäkuussa 1903 Ypäjällä käytyä Kartanonkylän torpparilakkoa, koska siinä ei ollut kyse pelkästään työpäivän pituudesta, vaan torpparit yrittävät saada muutosta myös muihin epäkohtiin.[3]

Syksyn 1905 suurlakon innoittamana pidettiin Tampereella seuraavan vuoden huhtikuussa ensimmäinen yleinen torpparikokous, jonka jälkeen käynnistyi lukuisia torpparilakkoja eri puolilla maata. Niiden valvomista ja ohjaamista varten oli Tampereella perustettu erityinen Torpparien keskustoimikunta, joka muodostui torpparikokouksen ja SDP:n puoluehallinnon asettamista jäsenistä. Ensimmäisenä puhkesi Mäntsälässa Sälinkään kartanon lakko, jonka jälkeen lakkoiltiin myös useilla muilla paikkakunnilla, kuten Antrean Kavantsaaren kartanossa sekä uudelleen Jokioisten ja Kartanonkylän kartanoissa. Tunnetuin lakko nähtiin Vesilahdella Laukon kartanossa. Se johti talven ja kevään 1907 kuuluisiin torpparihäätöihin, jolloin parooni Herman Standertskjöld-Nordenstam hääti aluksi tammikuussa 20 perhettä kodeistaan. Eduskuntavaalien jälkeen huhti–toukokuussa Laukosta ja Tottijärveltä häädettiin vielä 76 perhettä, joista osa oli luvatta kotiinsa palanneita.[3]

Torpparilakot loppuivat pääosin, kun vastavalittu eduskunta hyväksyi syksyllä 1908 uuden maanvuokralain, jonka keisari Nikolai II vahvisti maaliskuussa 1909. Sen merkittävimmät uuditukset olivat, että vuokrasopimukset piti jatkossa tehdä vähintään 50 vuodeksi ja vuokranmaksu puolestaan oli määrättävä rahassa. Se oli tosin mahdollista suorittaa entiseen tapaan myös päivätyönä, mutta silloin työlle oli määriteltävä kullakin paikkakunnalla käypä hinta. Myös verotyöpäivät jaettiin ympäri vuoden niin, etteivät ne enää osuneet pelkästään kaikkein kiireellismpiin aikoihin ja näin torpparille jäi aikaa hoitaa myös omia viljelyksiään.[3]

Tämän jälkeen Suomen maaseudulla nähtiin laaja lakkoliike vielä kesällä 1917, jolloin maataloustyöläiset vaativat muiden työläisten tavoin kahdeksan tunnin työaikaa.[4] Torpparien asema parani lopullisesti vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen tehdyn torpparivapautuksen myötä.[3]