Torpedo

Moderni torpedo on muodoltaan pitkä sukkula, jonka perässä on voimansiirto- ja ohjauslaitteisto. Tavallisimmin voimansiirto tapahtuu potkureilla mutta uudet superkavitaatiotorpedot toimivat periaatteessa rakettimoottorilla kuten ohjukset. Torpedo voi kerran laukaistuaan olla joko ohjaamaton, kohteeseen hakeutuva tai kauko-ohjattu. Koska radioaallot etenevät huonosti vedessä, kauko-ohjaus tapahtuu tavallisesti sähköisesti ohjauslangan välityksellä. Kohteeseen hakeutuminen voidaan tehdä kohteen potkuriäänten, rungon magneettisen jäljen tai kaikuluotauksen perusteella.

Voiman tuottamiseen torpedossa täytyy olla polttoainetta ja moottori. Ensimmäiset torpedot toimivat paineilmalla. Useimmat torpedot toisen maailmansodan alkaessa olivat höyrykäyttöisiä. Niiden pahana haittapuolena oli moottorin pakokaasuista muodostuva kuplavana, joka mahdollisti torpedon aikaisen havaitsemisen sekä tehokkaammat väistöliikkeet. Lisäksi sukellusveneestä ammuttuna se myös paljasti veneen sijainnin, koska torpedot olivat ohjaamattomia. Sodan loppuvaiheessa varsinkin saksalaiset ottivat käyttöön sähköiset torpedomoottorit. Nykyiset modernit laivastotorpedot ovat sähkötorpedoja. Erityisesti venäläiset ovat kehittäneet uutta torpedoteknologiaa viime vuosina; Shkval-torpedo toimii superkavitaatioperiaatteella eli torpedo muodostaa ympärilleen kuplan, jonka sisässä ammus voi edetä erittäin suurilla nopeuksilla. Tällaisen torpedon voimanlähde on rakettimoottori. Ensimmäiset mallit olivat ohjaamattomia mutta ilmeisesti parannettu Shkval-2 on ohjattava. Erittäin suuri nopeus aiheuttaa sen, ettei kohde ehdi enää tehdä väistöliikkeitä. Tiettävästi muilla valtioilla ei tällaista asejärjestelmää ole tällä hetkellä, tosin Yhdysvalloissa tutkitaan vedenalaisten ampuma-aseiden mahdollisuutta. Niissäkin ammuksen eteneminen perustuu superkavitaatioon.

Torpedon hyötykuorma on räjähde, joka tavallisesti sijaitsee sukkulan kärjessä. Räjähteen syttymisestä vastaa sytytin, jotka torpedotekniikan alkuaikoina oli tavallisimmin kosketukseen perustuva. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa kehitettiin myös akustiseen ja sähkömagneettiseen herätteeseen perustuvia sytyttimiä. Nykyään sytyttimen valinta riippuu jossakin määrin siitä, mihin tarkoitukseen torpedoa käytetään. Räjähde on tavallisesti jotakin sotilasräjähdettä kuten TNT:tä. Myös ydinräjähtein varustettuja torpedoita on olemassa.

Torpedon kehitti italialainen Giovanni Luppis.[1] Siinä ei ollut moottoria vaan se toimi käsivoimin. Torpedoa kannateltiin pylväs- ja köysiviritelmällä. Idea hylättiin, mutta Luppis ei luovuttanut, vaan kääntyi Robert Whiteheadin puoleen ja vuonna 1866 he esittelivät ilmanpaineella toimivan Luppis-Whitehead−torpedon, jonka pystyi ampumaan laivasta.[1] Ase oli hidas ja lyhytkantoinen, mutta silti se otettiin tuotantoon. 16. tammikuuta 1878 upotettu turkkilainen Intibah oli ensimmäinen torpedolla upotettu alus.[2]

Toisen maailmansodan alussa Saksan laivastolle oli suuri järkytys, kun vuosina 1939-1940 torpedojen magneettisytyttimet (alusten teräksen piti saada aikaan räjähdys aluksen kölin alla magneettisytytyksen avulla, jolloin aluksen runko katkeaa) osoittautuivat suurelta osin viallisiksi. Torpedot joko räjähtivät liian aikaisin, mikä sai saattueen hälytystilaan ja paljasti sukellusveneen, tai painuivat liian syvälle, jolloin magneettisytytys ei toiminut. Laivaston ylipäällikkö Karl Dönitz määräsikin pian sukellusveneiden päälliköitä ampumaan vain iskusytytteisiä torpedoita suuremman toimintavarmuuden vuoksi. Dönitz laski, että Saksa oli menettänyt ratkaisevan tärkeitä tonnistoja sukellusveneiden vähyyden ja torpedojen epäluotettavuuden takia.[3]

Yhdysvaltain laivaston MK-46 Mod 5-torpedon laukaisu.