Tornion kaappaus

Suomi katkaisi suhteensa Saksaan 2. syyskuuta 1944. Neuvostoliiton kanssa tehtävän rauhansopimuksen ennakkoehdot edellyttivät suomalaisten vaativan saksalaisjoukkojen poistumista maasta 15. syyskuuta mennessä.[1] Pohjois-Suomen rintamaosuutta hoitanut 200 000 miehen vahvuinen saksalainen 20. Vuoristoarmeijakunta lähti ennalta laaditun suunnitelman, operaatio Birken, mukaisesti vetäytymään pohjoiseen uusiin puolustusasemiin heti syyskuun alussa. Uudet asemat oli linnoitettu valmiiksi Karesuvanto–Ivalo-linjalle eteläisemmästä Suomesta kohdistuvaa hyökkäystä vastaan. Asemat turvasivat idässä Petsamon nikkelituotannon saksalaisille, ja toisaalta suojasivat Käsivartta ja Norjan puoleista vetäytymistietä etelään.[2]

Saksalaisten vetäytyminen oli tapahtunut ilman taisteluja sovussa suomalaisten kanssa salaisen vetäytymissopimuksen mukaisesti syyskuun puolivälistä lähtien. Valvontakomissio oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja painosti suomalaisia jyrkempään toimintaan. 27. syyskuuta suomalaisjoukkojen komentajana aloitti kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo.[3] Seuraavana päivänä kutsui eversti Pennanen, osasto Pennasen Kemin Pajusaaressa olevan yksikön päällikkö Länsi-Pohjan Suojeluskuntapiirin päällikön, majuri Thure Larjon esikuntaansa. Larjo sai Siilasvuon antaman kirjeen, jossa määrättiin suojeluskuntajoukot valtaamaan Tornion kaupunki ja lähiympäristön sillat.[4]

Tornion ympäristössä ei ollut saksalaisia taistelujoukkoja. Kaupungissa oli kolme saksalaisten tukikohtaa: seminaari, joka toimi saksalaisten sotasairaalana, yhteislyseo ja ns. Lipon talo lähellä Tornion silloista tullia. Huoltoyksiköissä oli noin 450–500 saksalaissotilasta, joista kaupungin sotasairaalassa noin 100–130, aseman takaisessa Pikku-Berliinin huoltotukikohdassa noin sata, sekä Vojakkalan kohdalta kääntyvän Arpelan tien risteysalueella noin 150 miestä, ja loput hajasijoitettuna eri puolille kaupunkia.[5]

Kaappaukseen tarvittavien joukkojen kokoon haaliminen tuotti vaikeuksia. Osasto Pennanen antoi yhden ilmasuojelukomppanian, (961. Is. Komppania), vahvuudeltaan 140 miestä, muutaman pioneerin ja kaksi radistia. Lisäksi mukaan komennettiin 50 miestä käsittävä sotapoliisiosasto ja teurastusjoukkue, joka oli kaupungissa Ruotsiin siirtyvien evakkojen karjan hätäteurastusta varten. Tämän lisäksi Torniosta ja lähistöltä koottiin kaikki lomalaiset ja komennuksella olleet suomalaissotilaat. Yhteensä Larjolla oli käytössään 327 miestä. Joukko oli taisteluarvoltaan varsin kirjavaa.[6] Aseet joukolle saatiin paikallisten suojeluskuntien varastoista. Osaston sotilaallisena tavoitteena oli sitoa saksalaisjoukkoja niin kauan, kunnes suomalaiset maihinnousujoukot ehtisivät avuksi. Maihinnousun epäonnistuessa olisi kaappaus tuhoontuomittu.

Lauantaina 30. syyskuuta Larjo sai Pennaselta viestin, että everstiluutnantti Wolf H. Halstin komentamat maihinnousujoukot saapuisivat seuraavana aamuna 1. lokakuuta klo 8.00 Röytän satamaan. Osasto Larjon olisi sen vuoksi ryhdyttävä itsenäisiin toimenpiteisiin, jotka voitiin jakaa kahteen osaan:[7]

• kaupungin eli Suensaaren saksalaisten tukikohtien valtaaminen, ja
• Tornionjoen sillan eli Hannulan sillan haltuunotto ehjänä, sekä asemanseudun valtaus.

Kaappaustoimet aloitettiin sunnuntaina 1. lokakuuta klo 2 aamuyöllä. Sitä ennen siirrettiin saksalaisilta salaa juna Tornion asema-alueelta Röytän satamaan aamulla saapuvien maihinnousujoukkojen avuksi. Kaappaus itse kaupungissa sujui suunnitelmien mukaisesti. Lipon talon valtauksessa panssarikauhun ammus sytytti tulipalon. Rakennuksen valtauksessa vangittiin yhdeksän saksalaista, suomalaistappiot olivat viisi kaatunutta ja kaksi haavoittunutta. Yhteislyseon saksalaiset puolustautuivat suomalaisten maihinnousujoukkojen saapumiseen asti, ja antautuivat vasta lokakuun 3. päivänä. Saksalaisvankeja yhteiskoululta saatiin kaikkiaan 31. Suomalaispiirittäjien tappiot olivat yksi kaatunut ja kolme haavoittunutta. Kolmas saksalaistukikohta kaupungissa oli seminaarirakennuksen sotasairaala. Saksalaisten onnistui harhauttaa suomalaisia, jonka seurauksena he pääsivät pakenemaan sotasairaalasta sairasautoiksi muutetuilla linja-autoilla Tornion pohjoisen tullin eli Näränperän kautta Ruotsiin.[8]

Asemanseudun haltuunottoa yritettiin Peräpohjolan kansanopistolle kootuilla vajaan 100 sotilaan joukolla. Joukko eteni Kivirannan suunnasta ohittaen kansakoulun ja edelleen rautatien vartta kohti asema-aluetta. Asemalle juuri hyökkäyksen aikoihin Kemin suunnasta tullut saksalainen sotilasjuna konetuliaseineen antoi saksalaisille mahdollisuuden pitää rautatieaseman seutu hallussaan. Suomalaisjoukot perääntyivät klo 4:45 asema-alueelta pohjoiseen siirtyen opiston kohdalta veneillä Suensaaren puolelle, joka oli käytännössä Larjon suomalaisjoukkojen valvonnassa.[9] Kello 5:30 joukot räjäyttivät Tornionjoen ylittävän sillan Suensaaren puoleisen penkereen, jotta asema-alueen saksalaisosastot eivät pääsisi sillan yli kaupunkialueelle.

Suomalaisten maihinnousujoukkojen kärki saavutti Tornion asema-alueen eteläreunan aamulla klo 10. Suomalaisten yhteys Tornionjoen sillan yli kaupunkiin saatiin illalla klo 20.25, joskin se oli edelleen saksalaisten tulen alla. Kun Pikku-Berliini oli vallattu seuraavana päivänä eli maanantaina, siltayhteys saatiin toimimaan normaalisti. Pian tämän jälkeen piiritetyt saksalaistukikohdat, lyseo ja Lipon talo, joutuivat antautumaan. Larjon joukkojen tappiot olivat kaikkiaan kahdeksan kaatunutta ja 13 haavoittunutta.

Osasto Larjon muistolaatta Torniossa osoitteessa Puutarhakatu 9.

Itse kaupunkialueen kaappauksella ei sotilaallisessa mielessä ollut suurta merkitystä. Tärkein saavutus oli valtakunnallisen yhdystien säilyminen Ruotsiin. Maihinnousun tukemisen kannalta tärkeimmät tavoitteet jäivät saavuttamatta; kaupungin itäpuolella olevat sillat, tiesolmut, rautatieaseman seutu ja saksalaisten suuri huoltokeskus jäivät edelleen saksalaisten käsiin. Maihinnousun kannalta tärkein apu oli Röyttään ajettu juna, joka nopeutti joukkojen siirtoa ja helpotti huollon kulkua. Toinen tärkeä merkitys maihinnousujoukoille olivat 36 kuorma-autoa, jotka suomalaiset ajoivat Larjon määräyksestä Pellon kautta Ruotsin puolelle päästen takaisin Suomeen Haaparannan kautta. Autot luovutettiin Pajarin käyttöön ja ne olivat ratkaisevan tärkeät taistelujoukkojen huollolle. [10]

• Hyvönen, Osmo: Tornio 1944. Jyväskylä: Gummerus, 1991. ISBN 951-749-144-1.
• Kaila, Toivo T.: Lapin sota. Helsinki: WSOY, 1950.
• Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945: Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
• Larjo, Thure: Tornion kaappaus 1944. Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1969.