Tommy Docherty

Docherty aloitti pelaajauransa Shettleston Juniorsin joukkueessa 1940-luvulla. Ura sai todellisen alkusysäyksen kuitenkin vasta armeijavuosina 1946–1947, jolloin Docherty palveli Palestiinassa.[1] Palveluksensa jälkeen hän siirtyi Celticiin, jossa pelasi pari vuotta, ennen kuin siirtyi 1949 Preston North Endiin. Englantilaisseurassa hän pelasi uransa menestyksekkäimmän jakson, jonka aikana hän pelasi yli 300 liigaottelussa ja oli mukana FA Cupin finaalissa 1954. Yhdeksän kauden jälkeen hän siirtyi Prestonista 1958 Arsenaliin, jota hän edusti kolme kautta. Hän pelasi vielä Chelseassa ennen uransa lopettamista 34-vuotiaana 1962.

Docherty edusti Skotlantia 25 maaottelussa ja oli mukana MM-kisoissa 1954 ja 1958.

Docherty aloitti valmennusuransa helmikuussa 1961 Chelsean apuvalmentajana, ja Ted Draken lähdön jälkeen hän nousi lokakuussa 1962 seuran päävalmentajaksi. Seura oli pudonnut pääsarjasta ja Docherty aloitti uuden joukkueen rakentamisen. Hän tunnisti ja osasi motivoida lahjakkaita nuoria pelaajia. Docherty tuomia uusia pelaajia Chelseassa olivat Terry Venables, Peter Bonetti ja Barry Bridges. Docherty's Diamonds -lempinimellä tunnettu joukkue palasi pääsarjaan heti kauden 1962–1963 päätteeksi ja sijoittui siellä viidenneksi. Kaudella 1964–1965 hän nosti seuran tavoittelemaan jopa triplamestaruutta. Liigacupissa tulikin mestaruus, mutta FA Cupissa tie katkesi välierätappioon Liverpoolille, ja liigassa joukkue jäi toiseksi Manchester Unitedin voitettua. Kaudella 1966–1967 hän johdatti Chelsean FA Cupin loppuotteluun, mutta kuten pelaajana 13 vuotta aiemmin, joukkue kärsi tappion. Hän erosi tehtävistään lokakuussa 1967. Hänen seuraajansa Dave Sexton johdatti Dochertyn kokoaman ryhmän sittemmin sekä FA Cupin että Cup-voittajien Cupin mestariksi.

Chelsea-pestinsä jälkeen Docherty valmensi lyhyen aikaa Rotherham Unitedia ja Queens Park Rangersia, kunnes Aston Villan uusi johtaja Doug Ellis palkkasi hänet joulukuussa 1968 Villan valmentajaksi. Sekin jäi runsaan vuoden mittaiseksi, sillä hänet erotettiin tammikuussa 1970, kun Villa jäi kakkosdivisioonan viimeisten joukkoon. Ura jatkui repaleisesti FC Porton, Hull Cityn ja Skotlannin maajoukkueen valmentajana.

Docherty erosi joulukuussa 1972 Skotlannin maajoukkueesta ja siirtyi suurseura Manchester Unitedin valmentajaksi. ManUssa Dochertyn alku oli kuitenkin myrskyisä ja vaikea, sillä seura putosi pääsarjasta kauden 1973–1974 päätteeksi. Ratkaisevassa ottelussa seura hävisi Manchester Citylle. Docherty kuitenkin jatkoi valmentajana ja nosti seuran takaisin seuraavalla kaudella. Kaudella 1975–1976 Docherty johdatti seuran jo neljänneksi ja FA Cupin finaaliin, jossa hän sai uransa kolmannen tappion, tällä kertaa Southamptonille. Kaudella 1976–1977 hän onnistui, kun ManU voitti FA Cupin loppuottelussa Liverpoolin. Pian finaalivoiton jälkeen julkisuuteen levisi tieto Dochertyn ja seuran fysioterapeutin vaimon suhteesta, ja hän sai heinäkuussa 1977 potkut.

Jo syyskuussa 1977 Docherty siirtyi Derby Countyn päävalmentajaksi. Derbyssa hän valmensi huhtikuuhun 1979 saakka. Aikaa varjosti kunnianloukkausoikeudenkäynti entistä ManU-pelaaja Willie Morgania vastaan. Derbysta lähtönsä jälkeen hän valmensi Queens Park Rangersia, mutta sai melkein heti potkut ja tuli palkatuksi uudelleen jo muutama päivä myöhemmin. Kovista panostuksista huolimatta hän ei onnistunut nostamaan seuraa takaisin pääsarjaan vaan sai potkut lokakuussa 1980.

QPR-kautensa jälkeen Docherty valmensi Sydney Olympicia Australiassa, josta hän palasi kesällä 1981 pelaajavuosiensa menestyseura Preston North Endiin. Valmentajana hänestä ei kuitenkaan tullut seurassa suurta legendaa, ja hänet erotettiin jo joulukuussa. Seuraavaksi hän valmensi pari vuotta Australiassa, josta palasi vielä kerran Englantiin. Menestys Wolverhamptonissa ja Altrinchamissa eivät sujuneet järin menestyksekkäästi, ja pitkä ura päättyi kauden 1987–1988 jälkeen.

Valmennusuransa jälkeen kiisteltynä persoonana ja armoitettuna tarinankertojana tunnettu Docherty on toiminut puhujana erilaisissa tilaisuuksissa.

Docherty kuoli pitkäaikaiseen sairauteen 92-vuotiaana 31. joulukuuta 2020.[2]