Tom Waits

1970-luvun alussa Waits työskenteli Heritage-musiikkiklubin ovimiehenä San Diegossa. Hän aloitti uransa Los Angelesissa esiintymällä Troubadour-klubin amatööri-illoissa. Waits oli jo tuolloin kehittänyt omintakeisen tyylin, jossa kertoili pitkiä monologeja laulujensa välissä. Aloitteleva muusikko herätti huomiota, ja 21-vuotias Waits sai sopimuksen Asylum Recordsin kanssa vuonna 1971. Ensimmäisen albuminsa, Closing Time hän julkaisi Asylum-levymerkille vuonna 1973. Albumi sisälsi melankolisia jazzahtavia balladeja.[1][2]

Waits konsertoi lämmittelybändinä useille yhtyeille, kuten Charlie Rich, Martha & the Vandellas ja Frank Zappa. Hän saavutti kasvavaa suosiota ja oman uskollisen yleisönsä. Vuonna 1974 Waits julkaisi albumin The Heart of Saturday Night ja seuraavina vuosina nopeaan tempoon useita saman tyyppisiä albumeita: vuoden 1975 Nighthawks at the Diner äänitettiin studioyleisön edessä, ja sitä seurasivat Small Change (1976), Foreign Affairs (1977) ja Blue Valentine (1978). Kaikissa musiikki oli blues-pitoista jazzahtavaa yökerhomusiikkia, mukana Waitsin monologeja.[1][2]

Waitsin ainoa esiintyminen Suomessa on ollut 20. huhtikuuta 1977 Tavastia-klubilla Helsingissä.[3]

Vuoden 1980 Heartattack and Vine -albumilla Waitsin musiikki oli särmikkäämpää, rhythm'n blues -voittoista.

Waits julkaisi vuonna 1982 Swordfishtrombones-albumin, joka monessakin mielessä oli musiikillinen käännekohta. Ensimmäistä kertaa tuottajana toimivat Waits itse ja hänen vaimonsa Kathleen Brennan. Waits sekoitti vapaasti eri musiikkilajeja bluesista rumbaan, ja erilaisia instrumentteja säkkipillistä marimbaan. Hän kokeili erilaisia erikoisia äänitystekniikoita ja laulutapoja. Laulujen tekstit ja monologit kappaleiden välillä olivat kehittyneet eriskummallisiksi surrealistisiksi tarinoiksi. Levy-yhtiön taholta vastaanotto oli vähemmän innostunut. Yhtiö pelkäsi Waitsin menettävän uudella tyylillään uskollisen kuulijakuntansa, joten Asylumin johtaja Bob Krasnow päätti vetää levyn markkinoilta ja jätti Waitsin levytyssopimuksen uudistamatta.[1]

Waits teki sopimuksen Island Records -yhtiön (myöhemmin Island Masters) kanssa, joka osti Swordfishtrombones-albumin oikeudet ja uudelleenjulkaisi myöhemmin kulttimaineeseen nousseen levyn.[1] Seuraavat albumit, vuoden 1985 Rain Dogs ja vuonna 1987 julkaistu Frank's Wild Years jatkoivat samaa linjaa. Kolme albumia voi mieltää myös löyhäksi trilogiaksi, joka kertoo merimiehen lähdöstä, matkoista maailmalla, ja paluusta kotiin.[4][5] Waits kehitteli 1980-luvun puolivälistä lähtien karun säröilevää lo-fi-tyyliä, jossa ajalle tyypillisen viimeistellyn studiotekniikan sijaan käytettiin hyvin yksinkertaista ja primitiivistä äänitystekniikkaa. Tyyli sai myöhemmin useita jäljittelijöitä.[1]

1990-luvulla Waits kehitti tyylinsä hakkaavan kaoottiseksi musiikiksi, jossa säroiset instrumentit ja vääristelty laulu luovat painajaismaista tunnelmaa.[6] Bone Machine vuodelta 1992 sai Grammy-palkinnon the Best Alternative Album-kategoriassa.[7] Seuraavalla Black Rider -albumillaan Waits aloitti yhteistyönsä teatteriohjaaja Robert Wilsonin kanssa. Albumilla esiintyy myös William S. Burroughs.[5]

Toinen Grammy Waitsille myönnettiin vuonna 1999 Mule Variations -albumista; tällä kertaa musiikki kategorisoitiin luokkaan "folk".[7] Albumi oli Waitsin ensimmäinen Anti-levy-yhtiölle. Waits kokeili yhdessä Brennanin kanssa Mule Variations -albumilla käyttämiään tyylejä sekä ääni- ja aihemaailmoja mutta kiistää että kyseessä oli "vanhan lämmittäminen"[8]

»Kyse ei ole alkuun paluusta, vaan pikemminkin todellisuudentajun säilyttämisestä. Mielestäni "paluu alkuun" merkitsee aikamatkaa nuoruuteen. Kokeilen eri aikoina käyttämiäni tyylejä, siinä mielessä voi puhua paluusta. Swordfishtrombonesista alkaen olen pyrkinyt tutkimaan eri ilmaisutapoja. Tällä levyllä on samanlainen ote: mukana on erilaisia juttuja bluesista alkaen[8]»
(Tom Waits)

Swordfishtrombones-albumista lähtien Waits oli tuottanut musiikkinsa yhdessä vaimonsa Kathleen Brennanin kanssa, ja Mule Variations -albumilla Brennan merkittiin myös toiseksi tekijäksi kaikkiin kappaleisiin. Yhteistyö on jatkunut tiiviinä: Brennan osallistuu aktiivisesti sekä Waitsin musiikin että lyriikoiden kirjoittamiseen. Äänityssessioissa Brennan toimii Waitsin lisäksi yhä toisena tuottajana.[9] Osa Mule Variations -albumin äänityksistä on studion sijasta äänitetty ulkona.

»Moni pelkää nauhoittaa ulkona, koska se tietää törmäystä luonnollisen ääniympäristön kanssa. Minä taas panin merkille, miten kaikki äänet tekevät yhteistyötä kanssasi. Joskus on vain odotettava junan sivuuttamista, koulun päättymistä....koirat, lapset, junat, autot, lentokoneet ja kanat ottavat paikkansa jos uskaltaudut ulos[8]»
(Tom Waits)

Vuonna 2002 Waits julkaisi samanaikaisesti kaksi albumia, Alice ja Blood Money, molemmat Robert Wilsonin teatteriyhteistyön tuloksena syntyneitä.[10] Alice sisälsi rauhallisempaa musiikkia, kun taas Blood Money -albumille Waits oli kerännyt pessimistisiä maailmankuvauksia.

Vuoden 2004 Real Gone oli musiikillisesti jatkoa Bone Machinelle. Raaka, säröinen soundi oli rockahtavampi kuin edellisillä albumeilla. Musiikkityylit vaihtelivat jälleen laidasta laitaan, kolkosta bluesista latinalaiseen merenguehen.[11]

Vuonna 2006 julkaistu laaja Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards sisälsi 54 kappaletta, osa uusia, osa aikaisempia ennen julkaisemattomia äänitteitä. Brawlers-cd sisältää rock- ja blues-kappaleita, Bawlers balladeja, ja kolmas cd, Bastards vaikeammin luokiteltavaa musiikkia. Julkaisu on saanut lähes poikkeuksetta erinomaisen vastaanoton kriitikoilta.[12]

Anti-levy-yhtiö julkaisi vuonna 2007 levyn Healing the Divide: A Concert for Peace and Reconciliation, joka sisältää muun muassa neljä Waitsin kappaletta. Esittäjänä Waitsin kanssa ovat Kronos Quartet ja basisti Greg Cohen. Äänite on konserttitaltionti vuodelta 2003. Julkaisun tuotto käytetään tiibetiläismunkkien ja -nunnien terveydenhoitoon.[13]

Kahden vuoden tauon jälkeen Waits teki kiertueen kesällä 2008. Glitter and Doom -nimellä markkinoitu kiertue käsitti seitsemän kaupunkia Yhdysvalloissa ja seitsemän Euroopassa, pohjoisimpina Praha ja Dublin.[14] Kiertuelippujen hankinnalle oli poikkeuksellisia rajoituksia, joilla tähdättiin mustan pörssin kaupan estämiseen.[15] Kiertueella tallennettiin live-levy Glitter and Doom Live, joka julkaistiin marraskuussa 2009. Tuplajulkaisulla on 17 musiikkikappaleen lisäksi erillinen bonus-cd Tom Tales, johon on koottu Waitsin kertomuksia ja välispiikkejä.[16]