Tokion kansainvälinen sotarikostuomioistuin

Oikeudenkäynnin tapahtumapaikka, Ichigayan oikeustalo Tokiossa (aiemmin Japanin keisarillisen armeijan päämaja).

Liittoutuneet olivat vaatineet Potsdamin konferenssissa myös Japanin sodanjohtoa oikeuden eteen. Japanin miehityshallintoa johtanut yhdysvaltalainen kenraali Douglas MacArthur määräsi jo 11. syyskuuta 1945 – vain reilua viikkoa Japanin lopullisen antautumisen jälkeen – vangittaviksi 39 henkilöä epäiltynä sotarikoksista, joukossa useita Tōjōn hallituksen ministereitä. Tōjō yritti pidätettäessä itsemurhaa huonolla menestyksellä. Kuukautta myöhemmin, 6. lokakuuta MacArthur sai valtuudet ryhtyä valmistelemaan oikeudenkäyntiä. Hän perusti 8. joulukuuta entisen Yhdysvaltain apulaisoikeusministerin Joseph B. Keenanin johtaman kansainvälisen syyttäjäosaston (engl. International Prosecution Section, IPS), joka aloitti todistusaineiston keräämisen.[3]

Kenraali MacArthur ilmoitti Kaukoidän kansainvälisen sotilastuomioistuimen perustamisesta 19. tammikuuta 1946 ja valitsi seuraavien viikkojen aikana sen tuomarit liittoutuneiden valvontakomissiossa edustettuina olleiden valtioiden tarjoamista ehdokaslistoista. Päätuomariksi hän nimesi australialaisen William Webbin.[3] Kaikkiaan oikeusistuimessa oli yksitoista tuomaria ja syyttäjää yhdestätoista valtiosta: Yhdysvalloista, Neuvostoliitosta, Britanniasta, Kiinan tasavallasta, Ranskasta, Hollannista, Kanadasta, Australiasta, Uudesta-Seelannista, Brittiläisestä Intiasta ja Filippiineiltä.[4] Tämä järjestely sovittiin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa. Siinä missä Nürnbergin oikeudenkäynnissä jokaisella neljällä järjestäjävaltiolla oli ollut oma pääsyyttäjä, Tokion oikeudenkäynnissä niitä oli vain yksi. MacArthur nimitti Keenanin pääsyyttäjäksi Yhdysvaltain presidentti Harry S. Trumanin toivomuksesta.[5]

Pääsyyttäjä Joseph B. Keenan.

Tokiossa pidetyssä pääoikeudenkäynnissä kahtakymmentäkahdeksaa Japanin poliittiseen ja sotilaallisen johtoon kuulunutta henkilöä syytettiin A-luokan rikoksista.[5] Syytetyt valittiin 80:n A-luokan rikoksista epäillyn joukosta. Syytetyistä yhdeksän oli siviilejä ja yhdeksäntoista ammattisotilaita. Joukossa oli muun muassa neljä entistä Japanin pääministeriä.[6] Syytettyjen haluttiin edustavan Japanin hyökkäyssodankäynnin eri vaiheita alkaen Mantšurian valtauksesta vuonna 1931.[7] Keisari Hirohito jätettiin poliittisista syistä oikeudenkäynnin ulkopuolelle, sillä amerikkalaiset katsoivat hänen symbolisen arvonsa olevan hyödyksi sodan jälkeisen Japanin kehityksessä.[8] Muitakaan keisarillisen perheen jäseniä ei syytetty.

Oikeudenkäynnin pääpaino oli A-luokan rikoksissa, mutta syytteitä voitiin nostaa myös B- ja C-luokan rikoksista, mikäli sama henkilö oli jo valmiiksi syytteessä jostain A-luokan rikoksesta.[5] Liittoutuneista varsinkin Yhdysvallat halusi painottaa rikoksia rauhaa vastaan luodakseen ennakkotapauksen uudenlaisesta kansainvälisestä oikeudenkäytöstä; B- ja C-luokkaan kuuluneita tavanomaisia sotarikoksia sekä ihmisoikeusrikoksia se piti oikeudenkäynnissä toissijaisina.[7]

Oikeudenkäynnissä esitettyjä syytteitä oli yhteensä 55, joista 36 ensimmäistä koskivat A-luokan rikoksia ja 19 jälkimmäistä B- ja C-luokan rikoksia. Oikeus hylkäsi suurimman osan syytteistä teknisistä syistä tai näytön riittämättömyyden vuoksi, jättäen jäljelle vain kahdeksan syytekohtaa ensimmäisestä ja kaksi jälkimmäisestä ryhmästä.[9] Tuomiot perustuivat siten seuraaviin kymmeneen syytekohtaan: 1) hyökkäyssotien tai kansainvälistä oikeutta rikkovan sodan tai sotien käyminen toimimalla johtajana, organisoijana, yllyttäjänä tai avustajana yhteisen suunnitelman tai salaliiton muotoilussa tai toteuttamisessa; 27) provosoimattoman sodan käyminen Kiinaa vastaan; 29) hyökkäyssodan käyminen Yhdysvaltoja vastaan; 31) hyökkäyssodan käyminen Brittiläistä kansainyhteisöä vastaan; 32) hyökkäyssodan käyminen Alankomaita vastaan; 33) hyökkäyssodan käyminen Ranskaa vastaan (Indokiinassa); 35–36) hyökkäyssodan käyminen Neuvostoliittoa vastaan; 54) sotavankien ja muiden henkilöiden epäinhimillisen kohtelun määrääminen, valtuuttaminen ja salliminen; 55) velvollisuuden ryhtyä riittäviin toimiin julmuuksien estämiseksi tahallinen ja piittaamaton laiminlyönti.[5]

Syytettyjen aitio.

Tokion sotarikosoikeudenkäynti alkoi 29. huhtikuuta 1946.[1] Koska japanilaiset asianajajat tunsivat huonosti oikeudenkäynnissä sovellettua länsimaista oikeusmenettelyä, järjestettiin kaikille syytetyille lopulta Uutta-Seelantia edustaneen tuomari Erima Northcroftin pyynnöstä myös vähintään yksi amerikkalainen puolustusasianajaja kullekin.[5] Oikeudenkäynti kesti yhteensä kaksi ja puoli vuotta eli huomattavasti pidempään kuin Nürnbergin ensimmäinen oikeudenkäynti.[1] Oikeus piti 818 avointa istuntoa, kuuli 419 todistajaa sekä käsitteli 779 muun kirjalliset todistukset.[10] Tämän jälkeen tuomaristo harkitsi ratkaisuaan puolen vuoden ajan.[5] Tuomiot julistettiin 4.–12. marraskuuta 1948;[11] 1 231-sivuisen päätöksen lukeminen kesti seitsemän päivää.[10]

Oikeus katsoi tuomioiden perusteluissa, että Japanin johtajat olivat vuodesta 1928 alkaen olleet mukana suunnitelmassa laajentaa maan valtapiiriä hyökkäyssotien avulla. Kaikkien paitsi yhden syytetyn katsottiin olleen mukana salaliitossa tai syyllistyneen muihin rikoksiin rauhaa vastaan.[7] Johtajien osoittaminen syyllisiksi tavanomaisiin sotarikoksiin osoittautui vaikeammaksi, sillä maan antautumisen jälkeen japanilaisilla oli ollut useita viikkoja aikaa hävittää kaikki raskauttavat asiakirjat. Oikeus kuitenkin hyväksyi syyttäjien esittämän epäsuoran aineiston ja katsoi, että Japanin armeijan harjoittamien julmuuksien laajuus ja yhdenmukaisuus todisti toiminnan olleen ylhäältäpäin määrättyä tai sallittua.[12]

Seitsemän syytetyistä tuomittiin kuolemaan. Heistä kuusi oli todettu syyllisiksi sekä A-, B- että C-luokan rikoksiin, yksi vain B- ja C-luokan.[5] Oikeus katsoi nimenomaan B- ja C-luokan rikosten olevan kuolemanrangaistusten ensisijaisena perusteena.[7] Kaikki kuolemaantuomitut oli yhdistetty laajamittaisiin hirmutekoihin. Kuusitoista henkilöä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja kaksi määräaikaisiin vankeusrangaistuksiin. Kaksi syytetyistä ehti kuolla oikeudenkäynnin aikana ennen tuomioiden langettamista ja yksi (Shūmei Ōkawa) todettiin mielenvikaiseksi ja vapautettiin. Ketään ei todettu syyttömäksi.[6]

Kaikkiaan viisi tuomaria jätti tuomion yhteydessä erillisen mielipiteensä. Joukossa oli myös päätuomari Webb, joka ei tosin kyseenalaistanut itse tuomioita. Filippiinejä edustaneen tuomari Delfin Jaranillan mielestä osa rangaistuksista olisi voinut olla ankarampia.[13] Intialainen tuomari Radhabinod Pal kannatti ainoana kaikkien syytettyjen vapauttamista syyttöminä, sillä hän ei uskonut oikeuden kykenevän antamaan oikeudenmukaisia tuomioita.[14] Palin eriävä mielipide käsitti kaikkiaan 1 235 sivua.[13]

Kenraali MacArthur vahvisti tuomiot, ja kuolemaantuomitut teloitettiin hirttämällä Sugamon vankilassa 23. joulukuuta 1948. Japanilaisten reaktiota peläten MacArthur kielsi valokuvauksen tilaisuudessa.[3] Elinkautiseen tuomituista kolme kuoli vankilassa ensimmäisen kahden vuoden aikana oikeudenkäynnin jälkeen. Eloonjäneet kolmetoista elinkautisvankia armahdettiin vuosina 1954–1956.[6] Seitsemäksi vuodeksi tuomittu ja vuonna 1950 armahdettu entinen diplomaatti Mamoru Shigemitsu palasi vielä vuonna 1954 Japanin ulkoministeriksi.[15]

[15][16][17][18]