Toivo Pekkanen

Toivo Pekkasen isä oli kivityömies Taneli Pekkanen ja äiti Iita Kärpänen. Äiti oli kahdeksan vuotta isää nuorempi ja saanut aviottoman lapsen, joka kuoli yksivuotiaana.[1] Toivolla oli viisi sisarusta, ja perhe oli erittäin köyhä. Aina ei ollut varaa kunnon ruokaan, eikä hyvä yösija aina ollut itsestäänselvyys. Pekkanen muisteli kuitenkin jälkeenpäin aikuisiässä lapsuuttaan hyvällä.

Pekkanen kävi kansakoulun ja kaksivuotisen poikien ammattikoulun, jossa hän suoritti metallialan kurssin. Hänen ollessaan vielä nuori hänen isänsä halvaantui ja kaksi sisarusta kuoli. Toivo joutui auttamaan perheen elatuksessa tekemällä töitä muun muassa satamassa ja sepän apulaisena. Nuorena, kun työ oli rankkaa ja jokapäiväinen elämä niukkaa, Pekkanen löysi kirjat. Hänen kerrotaan uppoutuneen kirjoihin aina, kun hänellä jäi töistä vapaa-aikaa. Hän rakasti lukemista, erityisesti Jack Londonin teoksia, ja niistä hän innostui itsekin kirjoittamisesta. Jo 16-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisiä novelleja, joita hän tosin ei saanut julkaistuksi. Hiukan myöhemmin hän sai kuitenkin julkaistuksi ensimmäisiä novellejaan Juttutupa-nimisessä lehdessä.[1]

Pekkanen liittyi Nuoren Voiman Liiton kirjalliseen harrastuspiiriin vuonna 1925 ja sai harrastusnäytteinään tekemistään kertomuksistaan kuparimerkin, joka oli kyseisen liiton myöntämä kirjallisesti lahjakkaalle nuorelle annettava kunniamerkki.

Pekkasen ensimmäinen teos, novellikokoelma Rautaiset kädet, ilmestyi vuonna 1927. Pekkanen oli silloin vasta 25-vuotias. Melko pian esikoisteoksen jälkeen ilmestyivät Satama ja meri (1929) ja Kuolemattomat (1930). Molemmat saivat hyvät arvostelut.[1] Vaikka kriitikot kehuivat Pekkasen ensimmäisiä teoksia, niiden myynti jäi vähäiseksi.

Pekkasesta tuli päätoiminen kirjailija 1930-luvun alussa. Silloin hän muutti Kotkasta Korsoon ja sieltä edelleen Helsinkiin. Pekkanen vieraili myös Tulenkantajien piirissä, mutta ei tuntenut kuuluvansa heihin poikkeavan taustansa ja koulutuksensa vuoksi, olivathan muut Tulenkantajien jäsenet kouluja käyneitä ja niin sanotuista ”hyvistä perheistä”. Sen vuoksi Pekkasen vierailut Tulenkantajien piirissä olivat satunnaisia, eivätkä niinkään säännöllisiä. Näihin aikoihin, 1932, ilmestyi Pekkasen läpimurtoteos Tehtaan varjossa. Se oli Pekkasen ensimmäinen teos, jota myytiin paljon, ja sen ansiosta Pekkasesta tuli tunnettu kirjailija. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948.

Pekkanen halvaantui vaikeasti 1949 ja joutui opettelemaan uudelleen kaiken aina puhumista ja kävelemistä myöten. Toipumisen aikana syntyi kuitenkin hänen poikavuosistaan kertova Lapsuuteni, joka sai erittäin myönteisen vastaanoton. Vuonna 1955 Pekkanen valittiin yllättäen akateemikoksi V. A. Koskenniemeltä vapautuneelle paikalle. Akateemikkona hän ehti olla vain kaksi vuotta, sillä hän kuoli aivoverenvuotoon 30. toukokuuta 1957 ollessaan Kööpenhaminassa luontaishoitolassa toipumassa.

Rautaiset kädet (1927) oli Pekkasen ensimmäinen teos. Se oli novellikokoelma, joka esitteli Pekkasen omaa elämänpiiriä, työläisten maailmaa. Kokoelmassa oli salaperäinen kokemusmaailma, ja se oli täynnä työläisten näkemyksiä. Osa teoksen novelleista oli julkaistu aikaisemmin Juttutupa-lehdessä, joten kriitikot tiesivät mitä odottaa. Teos sai heiltä hyvän palautteen.

Tehtaan varjossa (1932) oli Pekkasen läpimurtoteos, joka sai niin suuren suosion, että siitä otettiin viisi painosta. Kirja oli tyypillistä Pekkasen tuotantoa, sillä se kertoi työläisten maailmasta Samuel Oino -nimisen alter egon kautta. Samuel Oino on tavallinen työläinen, jonka tavoitteena on olla jatkuvasti itseään parempi ja kehittää itseään. Pekkanen korosti inhimillisten arvojen tärkeyttä työnteossa sekä tunne-elämän kehittämistä. Tehtaan varjossa oli Pekkasen ensimmäinen teos, jota hyvien arvostelujen ohessa myös myytiin erittäin paljon.

Lapsuuteni (1953) on Pekkasen kenties tunnetuin teos. Se kertoo Pekkasen köyhästä ja karusta lapsuudesta hieman yksinkertaisella kielellä – olihan Pekkanen vielä toipumassa halvaantumisesta. Kirjassa Pekkanen kertoo lapsuutensa oloista, jotka köyhyydestä huolimatta olivat hänen mielestään hyvät. Teos sai loistokritiikin kielellisistä puutteistaan huolimatta.

• Rautaiset kädet, novellikokoelma (1927)
• Tientekijät (1930)
• Tehtaan varjossa, romaani (1932)
• Kauppiaiden lapset (1934)
• Musta hurmio, romaani (1939)
• Ajan kasvot: Muistoja ja tunnelmia sotavuosilta (1942)
• Tie Eedeniin (1942)
• Elämän ja kuoleman pidot, novellikokoelma (1945)
• Jumalan myllyt, romaani (1946)
• romaanien Isänmaan ranta ja Ne menneet vuodet yhteispainos välikertomuksineen
• Aamuhämärä, romaani (1948)
• Toverukset, romaani (1948)
• Mies ja punapartaiset herrat, novellikokoelma (1950)
• Täyttyneiden toiveiden maa, näytelmä (1951)
• Voittajat ja voitetut, romaani (1952)
• Ihmisten kevät (1952)
• Lapsuuteni, romaani (1953)
• Sisarukset (1953)
• Lähtö matkalle, runokokoelma (1955)
• Totuuden ja kirkkauden tiellä
• Inkerin romaani, jonka käsikirjoitus valmistui jo 1940-luvulla mutta jota ilmeisesti poliittisista syistä ei julkaistu ennen kuin 2002.