Toivo Koljonen

Toivo Koljonen syntyi vähävaraisen perheen poikana Lahdessa, ja hänen isänsä oli ammatiltaan lämmittäjä. Vanhempiensa erottua Toivo joutui ottamaan vastuun elämästään ja toimeentulostaan vain 13-vuotiaana. Poikavuosinaan hän hankki lantin sieltä, toisen täältä erilaisilla pienillä palveluksilla ja osittain näpistämällä.[6]

Nuoruudessaan Koljonen oli elättänyt itsensä sekalaisilla töillä Etelä-Suomea kierrellen ja tänä aikana hän oli tehnyt useita pieniä rikoksia. Yksi hänen lyhytaikaisista työpaikoistaan sijaitsi Nurmijärven pitäjässä, jonka eteläosassa Klaukkalan kylässä oli vuonna 1899 kirvesmurhaaja Karl Malmelin toteuttanut seitsemän henkeä vaatineen hirmutyönsä, mistä kerrotaan jopa Koljosenkin kuulleen.[7] Parinkymmenen vuoden iässä Koljonen päätyi Helsinkiin, jossa hän kokeili maalarin ammattia. 1930-luvun lopulla hän solmi erään kotiapulaisen kanssa lyhytaikaiseksi jääneen avioliiton, josta syntyi kaksi lasta.[8] Vaimon hakema avioero Koljosesta tuli voimaan syksyllä 1942[9], ja lapset lähetettiin jatkosodan aikana Ruotsiin.[10]

Syyskuussa 1938 Koljonen tuomittiin Espoon kihlakunnanoikeudessa kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen ”vaikeata vähäisemmän” ruumiinvamman tuottamisesta. Syksyllä 1936 tapahtuneen pahoinpitelyn uhrina oli ollut nuori nainen. Koljonen valitti tuomiostaan hovioikeuteen, joka kuitenkin piti tuomion ennallaan, ja Koljonen kärsi rangaistuksensa Kakolan vankilassa Turussa kevättalvella 1939.[11]

Koljonen osallistui talvisotaan Jalkaväkirykmentti 11:n eli niin kutsutun Ässärykmentin riveissä Karjalankannaksella.[12] Välirauhan aikana syksyllä 1940 Koljonen lyöttäytyi yhteen muutaman muun miehen kanssa, ja joukkio suoritti useita polttoainevarkauksia. Varastettu bensiini, joka oli sota-aikana tiukasti säännöstelty hyödyke, myytiin helsinkiläisille autonomistajille.[13] Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Koljosen vuonna 1941 useista varkauksista ja ampuma-aserikoksesta neljäksi vuodeksi ja kymmeneksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.[8][14]

Surmattujen hautajaiset 4. huhtikuuta 1943.

Koljonen aloitti saamansa rangaistuksen kärsimisen Riihimäen keskusvankilassa, josta hänet siirrettiin syyskuussa 1942 Huittisten varavankilaan. Varavankilan johtaja kertoi myöhemmin kuulusteluissa Koljosen olleen luonteeltaan varsin tasapainoinen vanki, jonka käytös ei ollut koskaan antanut aihetta huomautuksiin. Vastaavanlaisen lausunnon antoi myös päivittäin vankien kanssa tekemisiin joutunut vartiopäällikkö, joka oli todennut Koljosen olleen rauhallinen ja vankilan henkilökuntaa kohtaan "poikkeuksellisen mukautuvainen ja taipuisa".[8] Ennen pitkää Koljonen alkoi kuitenkin suunnitella pakoa ja onnistui lopulta 15. maaliskuuta 1943 karkaamaan lähellä Huittisten ja Köyliön rajaa sijainneelta vankilan metsätyömaalta saatuaan avukseen kaksi vankitoveriaan, jotka olivat juuri pääsemässä ehdonalaiseen vapauteen. Nämä lupasivat hankkia hänelle muonaa, tupakkaa ja siviilivaatteet.[15] Toimitettuaan kokoon haalimansa tavarat Koljosen kanssa sopimaansa kätköpaikkaan he matkustivat kotipaikkakunnilleen Pohjanmaalle, jossa heidät oli määrätty ilmoittautumaan työvelvollisiksi sikäläisessä suojeluskuntapiirissä.[16]

Kun Koljosen pako havaittiin, tämä oli ehtinyt saada jo pitkän etumatkan ja onnistui eksyttämään takaa-ajajansa. Koljosta koskenut etsintäkuulutus luettiin Suomen Tietotoimiston radiouutisissa vielä saman päivän iltana.[17] Illalla noin kello 21 Koljonen pyrki sisälle erääseen lähellä vankilaa sijainneeseen mökkiin, jossa yksin asunut iäkäs nainen ajoi hänet pakoon. Nainen kävi heti tämän jälkeen vankilassa kertomassa ovellaan käyneestä karkurista, jolloin vankilan johtaja lähetti kaksi vartijaa ajamaan polkupyörillä Lauttakylän suuntaan, jonne karkurin oletettiin olevan matkalla. Seuraavana päivänä nainen huomasi, että hänen puuvajastaan oli kadonnut kirves.[18] Melko harmittomaksi arvioidun vangin karkaamisesta ei oltu suuremmin huolestuneita, koska sota-aikana kateissa oli myös metsäkaartilaisia ja paljon vaarallisempia vihollisen desantteja.[19]

Samoiltuaan pari päivää pitkin Huittisten, Kokemäen ja Kauvatsan rajaseudun metsiä ja soita Koljonen tunkeutui varhain aamulla 17. maaliskuuta nälissään ja viluisena Karhiniemessä sijainneeseen Hakasen taloon. Talon isäntä Kalle Hakanen oli radion välityksellä kuullut varavankilasta karanneesta vangista ja oli edellisenä iltana ajanut yösijaa pyytämään tulleen Koljosen pakosalle tunnistettuaan tämän.[20] Edellisestä käyntipaikastaan varastamallaan kirveellä aseistautuneena Koljonen meni talon keittiöön ja otti orresta leipiä, kun huoneeseen saapunut isäntä Kalle Hakanen yllätti Koljosen. Koljonen surmasi Hakasen sekä lyhyen kamppailun jälkeen myös perheen emännän Anna Hakasen. Seuraavaksi Koljonen hyökkäsi navetassa työskennelleen perheen tyttären Anna Hakasen kimppuun tappaen myös hänet. Taloon palattuaan Koljonen löi kirveellä hengiltä vielä vuoteissaan itkeneet 6- ja 11-vuotiaat lapset. Koljosen poistuessa talosta häntä vastaan tuli ulko-ovella naapuritalosta paikalle saapunut Anna Mäkinen, jonka Koljonen niin ikään surmasi kirveellään.[5] Hakasen perheestä jäi henkiin ainoastaan sodassa ollut 18-vuotias vanhin poika, jonka tieto surmatyöstä tavoitti Itä-Karjalan Karhumäessä. Hänet vapautettiin rintamapalveluksesta.[21] Veriteko oli seuraavana päivänä sanomalehtien etusivun uutinen; Aamulehti julisti jo 18. maaliskuuta Koljosen epäillyksi.[22] Tapauksen herättämää kohua kuvasi, että surmatyön uhrien hautajaisiin osallistui noin 4 000 ihmistä eri puolilta Suomea, suurimmaksi osaksi Hakasen perheelle tuntemattomia.[23]

Surmatyön jälkeen Koljonen pakeni paikalta varastamallaan polkupyörällä Vammalan kautta Tampereelle ja edelleen erään siellä tapaamansa miehen kanssa Valkeakoskelle. Polkupyörän hän myi matkansa varrella Tyrväällä. Koljosen etsintöihin komennettiin kaikki Huittisten ja lähikuntien poliisit ja suojeluskuntalaiset, jotka eivät olleet rintamalla. Etsintäkuulutus Koljosesta julkaistiin ainakin Aamulehdessä, Turun Sanomissa ja Satakunnan Kansassa, ja Koljosen pidätykseen johtavasta vihjeestä luvattiin palkkio. Havaintoja Koljosen tuntomerkkeihin sopivista henkilöistä tuli runsaasti eri puolilta Lounais-Suomea, mutta ne eivät johtaneet tuloksiin.[24]

Koljosen pakomatka ehti kestää lähes kaksi viikkoa, kunnes se päättyi hänen kannaltaan onnettoman sattuman seurauksena. Poliisin ja suojeluskuntalaisten partio oli maaliskuun lopulla etsimässä erästä sotilaskarkuria, jonka arveltiin piileskelevän Sääksmäen syrjäisellä metsäseudulla. Tässä tarkoituksessa partio tuli poikenneeksi erääseen Viranmaan kylän lähistöllä sijainneeseen mökkiin, josta se tapasi Koljosen ja pidätti hänet.[25][26]

Pidätyksen jälkeen Koljonen kuljetettiin Valkeakosken poliisiaseman kautta vahvassa poliisisaattueessa Huittisiin. Surma-aseena käytetty kirves löytyi tekopaikalta lantatunkiosta, johon Koljonen oli sen piilottanut. Kuulusteluissa Koljonen ei pystynyt kertomaan teolleen motiivia.[27] Kuulustelujen ja rikospaikalla tehtyjen tutkimusten jälkeen Koljonen passitettiin Kakolan vankilaan Turkuun odottamaan oikeudenkäyntiä.[28]

Koljosen tekemiä rikoksia käsiteltiin Huittisten välikäräjillä 19. huhtikuuta 1943, ja istunto kesti peräti 12 tuntia. Oikeuden puheenjohtajana toimi Tyrvään kihlakunnantuomari Juho Ilmari Saloheimo ja syyttäjänä Turun hovioikeuden valtionsyyttäjä Arvid Planting.[29] Todistajina kuultiin 31 henkilöä, jotka olivat olleet tekemisissä Koljosen kanssa jollain tapaa tapahtumiin liittyen. Asianomistajina korvauksia vaativat ainoana Hakasen perheestä eloon jäänyt poika ja Anna Mäkisen veli.[25][30]Koljonen tuomittiin rikoksen uusijana tehdystä karkaamisesta vuodeksi vankeuteen, törkeästä varkaudesta vuodeksi kuritushuoneeseen sekä kuudesta murhasta, joista kaksi oli tehty samalla teolla ryöstöntapaisen varkauden ja säännöstelymääräysten rikkomisen kanssa, kustakin kuolemaan (voimassa ollut sotatila mahdollisti kuolemanrangaistuksen) ja menettämään kansalaisluottamuksensa ainiaaksi. Lisäksi Koljonen määrättiin maksamaan erilaisia korvauksia 22 000 markkaa. Koljosen katsottiin toimineen täydessä ymmärryksessä. Huittisten varavankilan johtaja ja Huittisten piirilääkäri kiistivät jyrkästi julkisuudessa liikkuneet epäilyt Koljosen mielenvikaisuudesta. Oikeuden päätöksessä surmatyötä pidettiin erityisen raakana ja julmana sen tekotavan ja uhrien määrän vuoksi ja siksi, että uhreista kaksi oli lapsia. Tuomion ankaruuteen vaikutti osaltaan myös teon paikkakunnalla aiheuttama kiihtynyt mieliala.[23] Oikeus hylkäsi syyttäjän vaatimuksesta Koljosen anomuksen pääsystä mielentilatutkimukseen. Hovioikeus ja korkein oikeus eivät muuttaneet tuomiota, ja sattumoisin Huittisista kotoisin ollut presidentti Risto Ryti hylkäsi Koljosen armahdusanomuksen.[31][32] Turunmaan suojeluskuntapiiri määrättiin panemaan kuolemanrangaistus täytäntöön.[33]

Koljosen pakoa avustaneet kaksi vankia menettivät ehdonalaisen vapautensa, minkä lisäksi heistä toinen tuomittiin seitsemäksi ja toinen kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen.[25] Heidän osuutensa oli paljastunut kuulusteltaessa paikkakuntalaisia, jotka olivat myyneet ja luovuttaneet heille Koljosen haluamia tavaroita.[34] Molemmat olivat todistettavasti olleet surmatöiden tapahtuessa kotipaikkakunnillaan Pohjanmaalla, eikä heidän siten voitu osoittaa olleen edes välillisesti osallisia niihin. Ainoiksi rikosnimikkeeksi heidän osaltaan jäivät Koljosen paon avustaminen ja ehdonalaismääräysten rikkominen.[35] Vanginvartija, jonka ryhmään Koljonen oli vankilan työmaalta karatessaan kuulunut, sai Huittisten varavankilan johtokunnalta ankaran huomautuksen ”ainakin ymmärtämättömyydestä ellei huolimattomuudesta johtuneesta erheestä”.[36]

Koljonen ammuttiin lokakuussa 1943 nykyisin Turun kaupunkiin kuuluvassa Maarian kunnassa sijainneella Kärsämäen ampumaradalla. Teloituksen suoritti Turunmaan suojeluskuntapiirin teloituskomppania.[5] Samalla kerralla ammuttiin myös kaksi puna-armeijan desanttia, jotka olivat jääneet kiinni Halikossa saman vuoden maaliskuussa ja jotka sotaoikeus oli tuominnut vakoilusta kuolemaan.[33][37]

P. J. Tynkkynen sepitti tapauksesta arkkiveisun otsikolla ”Suru-Säkeitä Huittisten joukkomurhasta”.[38]

Oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin mukaan henkirikoksista langetettiin Suomessa vuosina 1939–1946 kaikkiaan 42 kuolemantuomiota, ja osasyynä ne vaikuttivat kuuteen muuhun tuomioon. Näistä pantiin täytäntöön kuitenkin vain 13, mikä oli melko vähän verrattuna vakoojiin, tuhotöiden tekijöihin ja maanalaisiin kommunisteihin (noin 30), karkureihin (vajaat sata) ja desantteihin (yli 400). Teloitetuista 13 henkirikoksen tekijästä kahdeksan oli Suomen ja viisi Neuvostoliiton kansalaisia.[39] Hieman Koljosen tekoa muistuttanut tapaus oli ryöstömurhasta kuolemaan tuomitun sotamies Eetu Peltosen rikos; Peltonen ampui 12. helmikuuta 1944 Muolaan Jaarilassa konepistoolilla kauppias Väinö Närväsen, tämän vaimon ja äidin sekä poltti heidän kauppa- ja asuintalonsa.[40][41][42][43]

Vuonna 2015 ilmestyi historiantutkija Teemu Keskisarjan kirjoittama Koljosesta kertova kirja Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus.[2] Keskisarjan mukaan Koljonen ja hänen tekonsa hävisivät tapauksen ylivertaisesta raakuudesta huolimatta nopeasti kansakunnan yhteisestä muistista, toisin kuin myöhemmät Kyllikki Saaren murha tai telttailleiden nuorten puukotukset Tulilahdella ja Bodominjärvellä. Keskisarjan mukaan tapauksen painoi unohduksiin sota, joka oli muistojen vangitsijana täysin ylivoimainen kilpailija. Koljosen teoista ei jäänyt mitään jälkiä myöskään kaunokirjallisuuteen tai elokuvaan. Keskisarjan sanoin Koljonen ”poistui kirveineen päivineen siihen nieluun, josta oli lähtöisinkin”.[44]

Koljosen surmatyön ympärillä pyörinyt julkisuusmylly loppui miltei heti Koljosen saatua tuomionsa. Hänen teloitustaan hädin tuskin huomioitiin valtakunnallisissa sanomalehdissä; edes Huittisissa se ei noussut kyseisen päivän tärkeimmäksi rikosuutiseksi, sillä Lauttakylän Sanomien etusivun pääuutinen kertoi tapauksesta, jossa muuan sotainvalidi oli ampunut isänsä. Huittislaisten mielissä Koljosen surmatyöt kylläkin pysyivät pitkään, ja monien paikkakuntalaisten oli vielä vuosikymmeniä myöhemmin hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta suhtautua luontevasti saman, sinänsä yleisen sukunimen kantajiin.[44]

• Keskisarja, Teemu. Kirves : Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala, 2015 ISBN 978-952-234-324-6
• Lindstedt, Jukka: Kuolemaan tuomitut: kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana Oikeustieteen väitöskirja; Helsinki, Suomalainen lakimiesyhdistys, 1999. ISBN 9518551766
• Heiman, O. (toim.): Pohjolan poliisi kertoo 1974 Pohjolan Poliisin Urheiluliitto, 1974.

• Teemu Keskisarjan haastatelu Koljosen tapauksesta Yle.fi
• Silvander, Lauri: Viljelijä Kalle Hakanen heräsi aamuyöllä outoon ääneen – seurasi tapahtumasarja, joka jäi historiankirjoihin 15.2.2019. Ilta-Sanomat.
• Irja-Liisa Marku ja Antti Suomela: Kirves-Koljonen Karhiniemen Kyläseura ry.