Toivo Alavirta

Alavirran vanhemmat olivat tehdastyöläinen Kasimir Ahlström ja Henriika Flink. Hän kävi kansa- ja kauppakoulun, työskentellen sen jälkeen 1906–1912 kirjanpitäjänä Oy Finlayson Ab:n Forssan tehtailla ja vuoteen 1918 saakka Hämeen Voiman aluetoimittajana Forssassa. Sosialidemokraattiseen puolueeseen Alavirta liittyi 1906 ja eduskuntaan hänet valittiin vuonna 1917 Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä.[1][2]

Suomen sisällissodan aikana Alavirta toimi punaisten hallinnossa ja Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan toimittajana. Sodan jälkeen hän pakeni Neuvosto-Venäjälle, missä Alavirta oli aluksi suomalaisille pakolaisille perustetun Buin siirtolan konttoripäällikkönä. Samalla Alavirta liittyi Suomen Kommunistiseen Puolueeseen ja oli myöhemmin myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsen. Leningradissa Alavirta työskenteli Suomalaisen Kustannusosuuskunta Kirjan johtajana sekä Vapaus-lehden toimittajana. Hän oli myös SKP:n keskuskomitean sihteeri ja myöhemmin hänet valittiin sen puheenjohtajaksi.[1][2]

Vuonna 1927 Alavirta sai Santeri Nuortevalta luvan muuttaa Karjalan tasavaltaan, missä hän työskenteli Petroskoissa ilmestyneen Punaisen Kartjalan toimittajana. Samana vuonna hänestä tuli Karjalan tasavallan toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja ja lisäksi Alavirta valittiin vuonna 1934 NKP:n Uhtuan piirikomitean sihteeriksi. Vuotta myöhemmin hänet erotettiin Petroskoin kaupunkikomitean päätöksellä NKP:sta ”kansallisen kiihkoilun” vuoksi, jonka jälkeen Alavirta toimi 1935–1937 Petroskoin puoluekoulun johtajana. Vielä ennen pidätystään hän ehti työskentelemään suksitehtaassa.[1][2]

Alavirta pidätettiin 23. elokuuta 1937 syytettynä vastavallankumouksellisesta kansalliskiihkoisesta toiminnasta. Hän sai kahdeksan vuoden tuomion, jota Alavirta passitettiin suorittamaan Ust-Vymin vankileirille Komin tasavaltaan. Hän kuoli leirillä vuonna 1940. Alavirta rehabilitoitiin Stalinin kuoleman jälkeen 1955.[2]