Toinen ristiretki

Kristityt saivat jalansijaa Lähi-idästä ensimmäisen ristiretken onnistumisen ansiosta. Onnistuminen johtui pitkälti muslimien sisäisestä hajaannuksesta, mutta pian ristiretken jälkeen he alkoivat taas koota omia rivejänsä. Saraseenien joukosta nousi 1120-luvun loppupuolella kunnianhimoinen seldžukkilainen Mosulin kuvernööriksi noussut Imad ad-Din Zengi. Hän taisteli paljon toisia muslimihallitsijoita vastaan. Antiokian kuninkaan Bohemond II:n kuoltua vuonna 1130 valtio vajosi sisäisiin ongelmiin. Ongelmat lientyivät nopeasti kun Raymond de Poitiers löysi tiensä kuningaskunnan johtoon.[2]

Tilanne Lähi-idässä muuttui äkisti, kun Edessan kreivikuntaakin itselleen havitellut Bysantin keisari Johannes II Komnenos kuoli huhtikuussa 1143 ja marraskuussa samana vuonna Jerusalemin kuningas Fulk I menehtyi niin ikään. Ydinalueilta puuttui nyt ammattitaitoinen johto. Marraskuun aikoihin Edessan kreivikunnan hallitsija Joscelin II lähti joukkoineen auttamaan Diyarbakiria-muslimiliittolaistaan Zengin ahdisteluilta. Se oli kreivikunnan tulevaisuuden kannalta kohtalokas päätös, sillä Zengi katsoi tilaisuutensa tulleen ja valloitti piirityksen jälkeen joulupäivänä vuonna 1144 Edessan ja heti perään lopun kreivikunnan.[2] Edessa oli heti perustamisensa jälkeen ollut toimiva puskurivyöhyke muslimihyökkääjiä vastaan ja suojasi Antiokiaa ja ennen kaikkea Jerusalemia, tämän vuoksi Edessan menetys oli eurooppalaisille vakava asia.

Euroopassa tiedettiin hyvin Edessan haavoittuvuus, mutta sen valloittaminen tuli silti yllätyksenä. Paavi Eugenius III:n saatua tiedon pyhiinvaeltajilta ja muiden ristiretkivaltioiden hallitsijoilta Edessan menetyksestä hän kirjoitti Quantum praedecessores -bullan (suom. Paljonko meidän edeltäjämme) 1. joulukuuta 1145 julistaen toisen ristiretken alkaneeksi. Määräys jätettiin aluksi huomiotta, vaikka Ranskan Ludvig VII oli harkinnut uutta retkeä jo itsenäisesti, mutta hänen paroninsa suhtautuivat suunnitelmaan vastahakoisesti. Sekä paavi että Ludvig pyysivät keväällä 1146 apua aikansa Ranskan yhdeltä arvostetuimmalta henkilöltä, Bernhard Clairvauxilaiselta. Hän saarnasi retken puolesta Ranskassa ja onnistui saada tuhannet ihmiset vastaanottaman ristin (ts. mukaan ristiretkelle). Uusi ristiretki-innostus levisi ympäri Eurooppaa.[3]

Kesällä Clairvauxlainen matkusti Saksaan, jossa hän taivutteli sistersiläismunkki Radulfin lopettamaan juutalaisvainot ja taivutteli Saksan kuningas Konrad III:n mukaan suojelemaan Pyhää maata valloittajilta. Konrad ja Ludvig olivat ensimmäisiä monarkkeja, jotka olivat vastaanottaneet ristin. Saksassa ristiretken suunnasta ei oltu aivan yksi mielisiä. Konrad oli halukas Lähi-itään, mutta Saksassa toivottiin myös paavin siunausta ristiretkelle Koillis-Saksaan, lähelle Jyllantia slaavilaisia vendejä vastaan. Paavi esitti hyväksyntänsä 13. huhtikuuta Divina dispensatione -bullassa.[4]

Samoihin aikoihin kuin Iberiaan poikennut laivasto lähti matkaa, lähtivät Ludvigin ranskalaiset ja Konradin saksalaiset joukot liikkeelle. Matkalle lähtivät mukaan myös Eugenius ja Ludvigin vaimo Eleonoora Akvitanialainen. Joukot kulkivat erillisissä joukoissa perätysten samaa reittiä pitkin. Saksalaiset ranskalaisten edellä. Bysantin keisari Manuel I Komnenos ei pitänyt lainkaan ristiretkeläisten saapumisesta, koska retket eivät juuri hyödyttäneet Bysanttia. Konradin saapuessa 10. syyskuuta Konstantinopoliin Manuel oli solminut rauhan Ikonionin seldžukkien kanssa ja joutunut sotaan Sisilian kuninkaan Roger II:n kanssa. Ludvig saapui paikalle 4. lokakuuta. Manuel tiesi, että ranskalaisten joukosta löytyi häntä kohtaan vihamielisiä ja Rogeria puoltavia sotureita, mutta pelkäsi Konradin olevan suostuteltavissa Rogerin ja ranskalaisten rinnalle sotaan häntä itseään vastaan. Tilanteen ratkaisemiseksi hän päästi saapuneet saksalaiset joukot hetimmiten Bosporinsalmen ylitse Vähään-Aasiaan, mutta pyysi Konradilta pientä armeijaa Rogerin varalta. Konrad ei suostunut Manuelin pyyntöön vaikka he molemmat olivatkin Rogerin vihollisia. Ranskalaiset ylittivät Bosporinsalmen saksalaisten perässä, jotka eivät ehtineet jäädä Konstantinopoliin ranskalaisia odottamaan.

Bysantti kieltäytyi antamasta sotilaallista tukea ristiretkeläisille, mutta vaati Ludvigilta kuitenkin valloitettujen alueiden luovuttamista Bysantille.

Konrad jakoi armeijan kahteen divisioonaan. Hän itse asettui yhden johtoon. Seldžukit tuhosivat sen lähes täydellisesti 25. lokakuuta 1147 Dorylaeumissa käydyssä taistelussa. Saksalaisdivisioonasta jäljelle jääneet näkivät parhaimmaksi perääntyä takaisin Konstantinopoliin. Matkalla Konstantinopoliin saksalaiset olivat jatkuvasti turkkilaisten hyökkäysten kohteena, ja Konrad itsekin vahingoittui. Saksalaisten toista divisioonaa johti Konradin velipuoli piispa Otto Freisingilainen, joka oli valinnut reitikseen Manuelin suosittamaa Välimeren suuntaista rannikkoreittiä.

Ranskalaiset tapasivat Konradin joukkojen jäänteet Nikaiassa ja he yhdistivät joukkonsa. Ludvigin ja Konradin joukot ajattelivat parhaimmaksi noudattaa Manuelin suositusta ja kulkea Oton jalanjälkiä rannikkoa pitkin. Vuoriston rankat talviolosuhteet ja turkkilaisten hyökkäykset Efesoksessa joulukuussa aiheuttivat ristiretkeläisille menetyksiä, mutta taistelut olivat ranskalaisten ja saksalaisten kannalta voitokkaita. Näillä paikkeilla Konrad III tuli sairaaksi ja hän halusi palata Konstantinopoliin. Sotilaat hän jätti Ludvigin huomaan. Matka jatkui eteenpäin ja tammikuussa 1148 he olivat jo Laodikeassa, suunnilleen samaan aikaan ja samalla alueella Oton johtama jalkaväkidivisioonan matka loppui, kun turkkilaiset tuhosivat sen.

Elintarvikepulan kitkemiseksi Ludvig suuntasi joukkonsa Attaliaan, jonka muonavarastot olivat erittäin niukat. Turkkilaiset polttivat heidän edellään maata ja tuhosivat ruokavarastoja. Tätä aiemmin ranskalaiset olivat joutuneet turkkilaispiirityksen saartamiksi. Turkkilaiset eivät lopulta hyökänneet ja matka Attaliaan jatkui. Paronien mielestä matkaa tulisi jatkaa Antiokiaan meriteitse, sillä maareittiä pitkin joukot eivät selviäisi hengissä määränpäähän asti. Ludvig suostui merimatkaan, mutta hänen tilaamista aluksista vain osa saapui kovan merenkäynnin takia ajallaan Attaliaan. Alusten puutteen vuoksi jalkaväki joutui jäämään pois matkasta ja tuhoutui lopulta joko tauteihin tai turkkilaisten hyökkäyksiin.

Konrad ja Ludvig saapuvat Jerusalemiin. Taustalla ranskalaiset ja turkkilaiset taistelevat 1147–1148. Jean Fouquetin kuvitus n. 1455–1460.

Jerusalemissa Konrad vakuutti Balduin III:n hyökkäämään Damaskokseen, vaikka valtakunnilla oli aselepo. Muut ristiretkeläiset halusivat hyökätä heikompaan Aleppoon, joka olisi ollut portti Edessaan ja hillinnyt Nur ad-Dinin, Zengin pojan, vallan kasvua. Damaskoksen piiritys alkoi heinäkuussa 1148, mutta ristiretkeläiset olivat vedettömällä aavikolla ja vetäytyivät alle viikon kuluttua. Konrad ja Ludvig palasivat kotiin.

Ristiretken tuloksena Damaskos ei enää luottanut ristiretkeläisiin ja kaupunki luovutettiin Nur ad-Dinille 1154. Balduin III valloitti Askalonin 1153 ja toi epäonnekseen Egyptin sodan piiriin. Bernhard Clairvauxilainen koki myös nöyryytyksen ja yritti sanoutua irti ristiretkestä.