Toinen Kongon sota

Toinen Kongon sota alkoi, kun ensimmäisessä Kongon sodassa valtaan nousseen Laurent-Désiré Kabilan ja häntä sodassa tukeneiden ulkovaltojen Ruandan ja Ugandan välit olivat huonontuneet vuonna 1997. Vahvistaakseen asemaansa Kabila määräsi heinäkuussa 1998 ruandalaiset ja ugandalaiset joukot pois maasta. Armeijoiden kieltäydyttyä noudattamasta käskyä taistelut alkoivat uudelleen 2. elokuuta, kun ruandalaiset joukot nousivat vastarintaan ja uusia ruandalaisia ja ugandalaisia joukkoja saapui maahan. Ruandalaiset joukot pyrkivät valloittamaan Kinshasan ja korvaamaan Kabilan hallinnon ruandalaisten tukemalla Rassemblement Congolais pour la Democratie -kapinallisryhmällä. Maassa oli myös burundilaisia sotilaita, mutta Burundin mukaan he taistelivat vain Kongossa tukikohtaansa pitäneitä burundilaisia kapinallisryhmiä vastaan. Kapinan laajentuessa RDC jakaantui Gomasta toimineeseen Ruandan tukemaan Emile Ilungan johtamaan ryhmittymään ja Kisanganista toimineeseen Ugandan tukemaan Ernest Wamba-dia-Wamban ryhmään. Kolmanneksi merkittäväksi kapinallisryhmäksi nousi myös Ugandan kanssa liittoutunut Jean-Pierre Bemban Congolese Liberation Movement, joka hallitsi Kongon Päiväntasaajanalueen pohjoisosaa.[3]

Ruandalaisten suunnitelma epäonnistui, kun Angolan, Zimbabwen ja Namibian armeijat puuttuivat tilanteeseen tukemalla Kabilaa. Ruandalaiset ja uganadalaiset perääntyivät maan itäosaan ja jakoivat sen de facto hallintoalueisiin. Samalla taistelut kongolaisten ja heidän ulkomaalaisten tukijoidensa sekä ugandalaisten ja ruandalaisten joukkojen välillä jatkuivat.[4]

Eri ryhmittymien hallinnoimat alueet Kongon demokraattisessa tasavallassa kesäkuussa 2003.

Vuonna 1999 Kongo oli jakautunut kolmeen eri alueeseen ja sotilaallinen tilanne oli ajautunut pattitilanteeseen. Elokuussa 1999 sodan kaikki kuusi osapuolta allekirjoittivat tulitaukosopimuksen, jonka tuli lopettaa taistelut, asettaa maahan YK:n rauhanturvaajia (MONUC) ja poistaa maasta vierasmaalaiset taistelijat. Maahan tuli myös asettaa siirtymäkauden hallinto, jonka tehtävänä oli vaalien järjestäminen. Sopimusta ei kuitenkaan saatu toimeenpantua ja Kabila joutui kasvavan kansainvälisen kritiikin kohteeksi rauhanturvajoukon estämisestä ja siirtymäkauden hallinnon toiminnan hankaloittamisesta.[4]

16. tammikuuta 2001 Kabila salamurhattiin. Presidentiksi nousi hänen poikansa Joseph Kabila. Lokakuussa 2001 Addis Abebassa aloitettiin rauhanneuvottelut, jotka eivät kuitenkaan johtaneet lopputulokseen. Uusi yritys järjestettiin helmikuussa 2002 Etelä-Afrikassa, mutta myös ne päättyivät tuloksettomina huhtikuussa. Lopulta lokakuussa 2002 alkaneiden neuvottelujen pohjalta päädyttiin kaikki ryhmittyvät mukaan ottaneeseen vallanjakomalliin ja rauhansopimus allekirjoitettiin 17. joulukuuta 2002 Pretoriassa. Vuoden 2002 loppuun mennessä Angolan, Namibian ja Zimbabwen joukot oli vedetty pois Kongosta. Pretorian sopimus vahvistettiin virallisesti 2. huhtikuuta 2003 ja ugandalaiset joukot poistuivat maasta toukokuussa 2003.[4] Väkivaltaisuudet kuitenkin jatkuivat etenkin maan itäosassa vielä vuonna 2006.[5] Allekirjoittaneiden osapuolien esitettyä omat ehdokkaansa siirtymäkauden hallitukseen presidentti Kabila nimitti sen 30. kesäkuuta 2003 ja vaalit suunniteltiin alustavasti pidettäviksi joko vuonna 2005 tai 2006.[4]

Rauhansopimuksesta huolimatta itäisessä Kongossa verenvuodatus jatkui. Ruandalaiset hututaistelijat eivät halunneet palata Ruandaan peläten tutsien Ruandan kansanmurhan kostotoimenpiteitä. Nämä ryhmät jatkoivat piileskelyä alueen metsissä ja ryöstivät kylistä ruokaa ja rahaa. Myös Ruandan joukkojen sotaretket Kongon puolelle vahingoittivat haurasta hallitusta ja loivat epätasapainoa alueelle. Joulukuussa 2004 Kongon armeijan ryhmittymät ottivat yhteen maan itäosissa. Toukokuussa 2005 tehdyn raportin mukaan ruandalaiset hutukapinalliset olivat vastuussa sadoista teloituksista, raiskauksista, pahoinpitelyistä ja kaappauksista Etelä-Kivun maakunnassa.[4]

Kesäkuussa 2006 pidetyt presidentinvaalit, joissa oli 32 ehdokasta, päättyivät poliittiseen kriisiin. Kapinallisjohtaja Jean-Pierre Bemba kieltäytyi hyväksymästä yli 16 prosentin tappiotaan Kabilalle. Kriisi johti kuitenkin vain satunnaisiin aseellisiin yhteydenottoihin ja joulukuussa 2006 Kabila nimitettiin maan presidentiksi.[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Toinen Kongon sota Wikimedia Commonsissa