Timo Heino

Timo Heinon minimalistiseksi muotoiltu ilmaisu on esteettistä ja loppuun asti ajateltua. Pinnan alla piilee usein enemmän tai vähemmän erityisiä viittauksia sellaiseen, joka herättää inhoa tai huolta. Huoli suuntautuu usein ihmisen holtittomiin tekoihin ja niiden seurauksiin.[2]

Heino leikkii teoksissaan länsimaisen ajattelun mukaisilla vastakohtapareilla tuottamalla kontrasteja muun muassa teollisen ja luonnollisen, geometrisen ja orgaanisen, puhtaan ja likaisen, selkeän ja hämärän, kiiltävän ja karkean sekä menneen ja nykyisen rinnastuksilla. Teoksissa esiintyvät geometriset perusmuodot yhdistyvät materiaaleihin, jotka edustavat toisaalta orgaanista luontoa ja toisaalta teollista maailmaa. Teokset käsittelevät usein aiheiltaan suhdetta luontoon, teknologiaan ja moraaliin sekä sisältävät viittauksia poliittisiin ja uskonnollisiin teemoihin.[3] Vastakohtien esiintymisestä huolimatta teoksissa ei ole niinkään kyse dualismista kuin rajakäynnistä länsimaiselle kulttuurille ominaisten luokitusten välillä. Eri kategorioihin kuuluvien elementtien yhdistäminen mahdollistaa niiden samanaikaisen tarkastelun yhtenä kokonaisuutena.[4]

Luonnosta otettuja materiaaleja on työstetty niin, että synteettisen ja luonnollisen raja on hämärtynyt. Taulumaiset teokset vaikuttavat usein maalatuilta, mutta lähemmin tarkasteltuna maaliaineeksi paljastuu Duchampin tapaan pöly, turkis tai perunankuoret.[5] Heino käyttää ja yhdistelee taiteessaan vaihtelevia ja yllättäviä materiaaleja, kuten terästä, kiiltäviä mustia tai värikkäitä muoveja, tiiltä, sekä myös karvaa, mehiläisvahaa, verta, pölyä ja ulosteita, joita ei kuitenkaan esitetä jätteinä.[3] Esimerkiksi teos nimeltä Suklaamuotti vuodelta 1996 oli valmistettu koiran ulosteesta ja lehtikullasta.[5] Heino haluaa taiteen kautta tarjota katsojalle kontaktin tabuiksi ja epäpuhtaiksi koettuihin materiaaleihin. Puhtaus ja kiinteät rajat ovat taiteilijan mukaan kulttuurillisia ihanteita, mutta samalla uutta luovan muutoksen esteitä.[6] Teoksilla tuntuu olevan oma painovoimansa, oma outo auransa, joka vetää katsojan vieraaseen maailmaan, jonnekin sanallisten merkitysten tuolle puolen.[7]

Heinon taidetta on hankittu useiden tärkeiden suomalaisten moderniin ja nykytaiteeseen keskittyneiden taidemuseoiden kokoelmiin. Hänen teoksiaan on muun muassa Nykytaiteen museo Kiasman, Helsingin taidemuseon, Emma:n ja Sara Hildénin taidemuseon kokoelmissa, minkä lisäksi niitä on hankittu myös Euroopan keskuspankille Frankfurt am Mainiin.[1]

Vuonna 1998 Helsingin kaupunki tilasi Timo Heinolta prosenttiperiaatteella rahoitetun teoksen Rastilan metroasemalle. Teos nimeltä Nonstop koostuu 16 teräslevystä, joista osa on peilimäisiksi kiillotettua ruostumatonta terästä, osa on maalattu automaalaustekniikalla kiiltävän mustaksi ja osa on eri vaiheessa ruostuvaa ja rapistuvaa terästä. Teoksen ruostuvien ja ruostumattomien pintojen rinnastuksella ympäristöteos kommentoi häviävän ja säilyvän välistä vuoropuhelua. Teoksen nimi viittaa myös sileiden pintojen heijastamaan loppumattomaan matkustajavirtaan.[8] Töölön kirjastossa on 1994 valmistunut "Portaat". Oulun ympäristötalossa on vuonna 2003 valmistunut prosenttirahoitettu teos Hedelmöitys.[9]

Timo Heinolle on myönnetty Suomen taideyhdistyksen Dukaattipalkinto (1990).[1] ja opetus- ja kulttuuriministeriön Nuoren taiteen Suomi-palkinto (1997).[1] Heino nimettiin Ars Fennica ehdokkaaksi vuonna 2003.[3]

• 
  Nonstop, 1998 Rastilan metroasemalla.
• 
  Veteen piirretty viiva, 2014, Kalasatama, Helsinki.
• 
  Kosmos, 2017, Leinelä, Koivukylä, Vantaa.

• Timo Heinon kotisivut
• Valtion taidemuseon kokoelmissa
• Galerie Anhava, tietoa taiteilijasta ja teoksista