Timbuktun yliopisto

Timbuktun yliopisto on usein käytetty yhteisnimi kolmelle Timbuktussa sijaitsevalle vanhalle moskeijalle. Moskeijat tunnetaan nimillä Sankore, Djinguereber ja Sidi Yahya. Perimätiedon mukaan yliopisto perustettiin vuonna 989. Itse kaupunki syntyi kuitenkin vasta sata vuotta myöhemmin. Toisen tiedon mukaan moskeijat rakennettiin 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa Länsi-Afrikan ensimmäisinä moskeijoina.

Sankoren yliopisto Timbuktussa.

Keskustelua on herättänyt muslimien ja muun muassa Unescon moskeijoista käyttämä nimitys ”yliopisto”. Todellisuudessa moskeijoiden yhteydessä toimi madrasoja ja koraanikouluja. Koraanikoulut ovat lapsille tarkoitettuja paikkoja, joissa opetellaan ulkoa arabiankielistä Koraania. Madrasat kouluttavat uskonnollisiin virkatehtäviin ja edellyttävät opiskelijoilta lukutaitoa. Myös niissä ulkoa opettelu on pääasiallinen opetustapa.

Historia
Malin kuningaskunta noin vuonna 1350.

”Timbuktun yliopistolla” viitataan kolmeen Timbuktussa sijaitsevaan vanhaan moskeijaan, jotka tunnetaan nimillä nimillä Sankore, Djinguereber ja Sidi Yahya. Joskus yliopistoja kerrotaan olevan kolme, jolloin tärkeimmäksi mainitaan Sankoren yliopisto. Sen olisi perustanut vuonna 989 timbuktulainen lainoppinut Al-Qadi Aqib ibn Mahmud ibn Umar.[1] Tieto on epävarma, sillä itse kaupunki syntyi sata vuotta myöhemmin.[2] Toisen tiedon mukaan moskeijat rakennettiin 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa Länsi-Afrikan ensimmäisinä moskeijoina.[3]

Sankore oli merkittävä keskus etenkin Mansa Musan (1307–1332) ja Askia-dynastian (1493–1591) aikana.[1] Timbuktun madrasojen kulta-aika oli 1400- ja 1500-luvuilla, jolloin kaupunki eli kukoistuskautta. Timbuktu oli tällöin kauppateiden risteys, jonka kautta kulki suolaa, kultaa, norsunluuta, karjaa, viljaa ja käsikirjoituksia. Timbuktu oli tuolloin islamilaisen oppineisuuden keskus, josta islam levittäytyi uusille alueille Afrikassa. Timbuktussa oli tällöin 100 000 asukasta.[1] Unescon mukaan ”Sankoren yliopistossa” oli 1100-luvulla yhteensä 180 koraanikoulua ja 25 000 opiskelijaa eli neljännes kaupungin väkiluvusta.[4][5] Encyclopaedia Britannican mukaan oppineiden määrä nousi lukuun 25 000.[3] Tieteenhistorioitsija Sonja Brentjes pitää näitä määriä uskomattomana liioitteluna.[6]

Kun Marokko valtasi kaupungin 1591, se alkoi taantua. Uskonoppineet pidätettiin tai surmattiin ja osa karkotettiin Marokkoon. Kaupunki jäi myös suojattomaksi ulkopuolista ryöstelyä vastaan.[3] Ranska valtasi Timbuktun 1894 ja alkoi kunnostaa rappeutunutta kaupunkia. Vuonna 1960 siitä tuli itsenäistyneen Malin pääkaupunki. 1990-luvun lopulla valtio alkoi kunnostaa Timbuktun kolmea moskeijaa. Vuonna 2012 ne joutuivat islamististen kapinallisten käsiin, jotka näkivät monumenteissa epäjumalanpalvontaa ja Jumalan ykseydestä luopumista (shirk). Muun muassa Sidi Yahian moskeija koki hävitystä.[3]

Vuonna 1988 Timbuktu hyväksyttiin Unescon maailmanperintökohteeksi. Vuonna 2012 sen asema todettiin vaarantuneeksi aseellisten konfliktien takia.[3] Savesta rakennetut moskeijarakennukset olivat kokeneet muutoksia ja kärsivät rapistumisesta ja tuhotöistä.[4]

Opiskelu

Koraanikoulut
Koraanikoululainen opettelee läksytaulusta lausumaan Koraania.

Timbuktun koraanikoulut olivat lapsille tarkoitettua uskonnollista alkeisopetusta, missä opeteltiin lausumaan ulkoa muinaisarabiaksi kirjoitettua Koraania. Tunisialainen Ibn Khaldun (1332–1406) ei mainitse Timbuktua, mutta kuvailee opetusta Timbuktun pohjoispuolella olevan Maghrebin alueen kouluissa. Maghrebilainen tapa oli keskittyä pelkästään ulkolukuun ja sen vaatimaan ortografiseen tietoon eli arabialaisten glyfien hallintaan. Ibn Khaldunin mukaan tulos oli se, että lapset eivät oppineet mitään paitsi Koraanin merkkien ääneen lukemista, missä maghrebilaiset olivatkin kaikkia muita taitavampia.[7]

Madrasat

Islamilaiset madrasat olivat luku- ja kirjoitustaitoa edellyttävää ylempää ammatillista opetusta, joka tähtäsi uskonnollisiin virkamiestehtäviin.[8] Madrasat syntyivät 1000-luvulla seldžukkien valtakunnassa Persiassa. Ne levisivät koko islamilaiseen maailmaan.[9]

Muslimilähteen mukaan Timbuktun yliopiston toiminta vastasi muiden islamilaisten madrasojen esikuvia. Madrasalla ei ollut keskushallintoa, vaan se koostui moskeijan suojiin tulleista itsenäisistä opettajista, jotka luennoivat moskeijan pihoilla, pylväskäytävissä tai yksityistiloissa.[1] Opettaja luki ja selitti oppilaille kirjaa, jonka opettamisen hän oli saanut oikeuden.[8] Oppilas valitsi itse ne opettajat, joita halusi seurata.

Kuuluisa madrasaopetuksen pedagoginen opaskirja oli Burhan al-Din al-Zarnujin (n. 1200-l.) kirjoittama Ta'līm al-Muta'allim-Ṭarīq at-Ta'-allum. Sen mukaan tärkeintä oli opiskella Koraania, haditheja ja laintulkintaa (fiqh). Alat, jotka eivät liittyneet uskontoon, eivät olleet tärkeitä, paitsi lääketiede. Astronomia oli kielletty tiede lukuun ottamatta Mekan suunnan ja rukousaikojen määrittämistä. Tärkeimpänä opiskelutapana korostettiin ulkoa osaamista, mihin päästiin toistamalla asioita yhä uudelleen.[10] Sen takia yhdellä kerralla ei pitänyt muistaa liian paljon. Edellisen päivän oppimäärä oli toistettava viisi kertaa, sitä edellisen päivän neljä kertaa ja niin edelleen. Toinen tärkeä asia oli ymmärtää mitä opettaja esitti. Sitä ennen mitään ei saanut kirjoittaa paperille muistiin. Kolmas menetelmä oli väittely ja keskustelu. Brentjesin mukaan klassisen kauden tieteellisissä teksteissä näkyi pyrkimyksiä uuden tiedon saavuttamiseen, mutta sen jälkeen noin 1300-luvulta alkaen pyrittiin pitäytymään vanhassa ja vältettiin uutta tietoa. [11] Timbuktun madrasat ajoittuvat tähän islamin kulta-ajan jälkeiseen aikaan.

Opinnot tulivat päätökseen, kun opettaja antoi häntä riittävästi kuunnelleelle oppilaalle diplomin (ijza). Se oikeutti hänet opettamaan sitä kirjaa, jonka hän oli opettajan johdolla oppinut ulkoa.[8] Opettajien kulut ja opiskelijoiden stipendit maksettiin lahjoitusvaroista, joten opiskelu oli ilmaista.[1][8] Timbuktun moskeijoista kerrotaan, että varakas naispuolinen leski rahoitti niitä tehden Timbuktusta kasvatusalan johtavan keskuksen Länsi-Afrikassa.[5] Lahjoitukset voitiin vähentää veroista, joten niiden jakaminen oli suosittua yläluokan piirissä.[12]

Oppiaineet madrasassa

Islamilaiset lähteet käyttävät eurooppalaisista yliopistoista tuttuja käsitteitä kuvatessaan keskiajan islamilaisten madrasojen toimintaa. Muslimilähteen mukaan 25 000 opiskelijan toiminta Timbuktussa keskittyi Koraanin ja islamilaisen lain opiskeluun, mutta lisäksi opiskeltiin lääketiedettä ja kirurgiaa, astronomiaa, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, filosofiaa, logiikkaa, kieliä ja kielitieteitä, maantiedettä, historiaa sekä taidetta.[1][13] Yliopistolla oli useita itsenäisiä laitoksia (college), kukin yksittäisen oppineen (professor) johtamana.[5][14] Sen lisäksi yliopistoissa saattoi harjoittaa ammatillisia opintoja sellaisilla aloilla kuin kauppa, maatalous, kalastus, suutarin ja räätälin työt ja navigointi.[1][13][15] Filosofian tohtoria vastaavaa korkeinta arvoa varten oli opiskeltava kymmenen vuotta.[5] Valmistujaisseremoniassa kokelas kantoi perinteistä turbaania, johon oli kirjailtu sana ”Jumala”.[1] Al-Hassanin mukaan tutkinto tuotti maailmanluokan oppineita, jotka tulivat kuuluisiksi teoksillaan. Tohtorinväitöskirjan nimenä oli Risalah (”kirje”) ja väitelleitä kutsuttiin nimellä ajatollah.[5]

Tieteenhistorioitsija Sonja Brentjes katsoo, että islamilaisten lähteiden luettelo ”Timbuktun yliopiston” oppiaineista ja ammattialoista on varomaton ja perusteeton. Hänen mielestään on vaikea uskoa, että Timbuktussa olisi opetettu näitä lueteltuja moderneja tieteenaloja. Ammattialoista navigointi on erityisen outo, sillä madrasa sijaitsi Saharassa kaukana valtameristä.[13] Brentjes toteaa myös, että Sahelin Afrikan oppineisiin aletaan viitata esimerkiksi Kairossa vasta 1400-luvulta lähtien, jolloin Timbuktun kulta-aika alkoi. Brentjes lisää, että tieteenhistoria ei tunne tutkintoa nimeltä Risalah. Sanaa käytettiin keskiajalla viittaamaan lyhyisiin kirjoituksiin.[16]

Timbuktun käsikirjoitukset
Vanhoja käsikirjoituksia Timbuktun Ahmed Baba -keskuksessa 2013. Keskus on nimetty varakkaan perheen mukaan, joka omisti runsaasti käsikirjoituksia.[17]

Timbuktuun ja sen lähiympäristöön on kertynyt valtava määrä käsikirjoituksia. Ne ovat peräisin jaksolta, joka alkaa Timbuktun kulta-ajalta 1400-luvulta ja jatkuu 1900-luvulle.[18] Käsikirjoituksista on alettu kiinnostua varsinkin 1990-luvulta lähtien, jolloin niitä alettiin etsiä ja tallentaa. [18] Käsikirjoitusten säilymiseen ja niiden aikaisempaan piilotteluun ovat vaikuttaneet paikalliset uskomukset, joiden mukaan teksteillä oli suojelevaa voimaa. Tämän takia kirjoituksia myös kätkettiin.[17]

Monet tekstit ovat kopioita tai kopioiden kopioita, joten alkuperäisten tekstien ikää on usein mahdoton tietää.[17] Ne ovat säilyneet yksityiskokoelmissa, joita on tullut ilmi nelisensataa.[18] Käsikirjoituksia on toistaiseksi löytynyt yhteensä noin 100 000.[17] Niiden aihepiirit ulottuvat Koraanin eksegetiikasta ja muista islamilaisista tieteistä lukuisille inhimillisen toiminnan ja tiedon aloille. Käsikirjoituksiin kuuluu myös fatwoja, yksityiskirjeitä, hallinnollisia ohjeita sekä kaupankäyntiin ja politiikkaan liittyviä asiakirjoja. Useimmat niistä ovat termiittien, kosteuden ja huolimattoman säilytyksen jäljiltä huonossa kunnossa. [18] Niitä on kadonnut myös poliittisissa levottomuuksissa. Vuoden 2012 jälkeen Malissa käynnissä ollut aseellinen konflikti on tuhonnut runsaasti näitä vanhoja käsikirjoituksia. [17]

Vertailu yliopistoihin

Islamilaisia koraanikouluja tai madrasoja kutsutaan joskus yliopistoiksi. Koraanikoulut olivat kuitenkin lapsille tarkoitettua alkeisopetusta ja madrasat islamilaisen papiston ammattikoulutusta. Nämä oppilaitokset eivät muistuttaneet Eurooppaan keskiajalla syntyneitä yliopistoja sen enempää organisaatioltaan, opetustavoitteiltaan, tutkinnoiltaan kuin opetusmetodeiltaankaan.[8] Ensimmäiset yliopistot perustettiin islamilaiseen maailmaan 1800-luvun lopulla, mutta ne eivät yleistyneet ennen 1900-lukua, jolloin vanhoja madrasoja alettiin muuttaa yliopistoiksi. Muutos herätti madrasojen opettajissa laajaa vastarintaa, kuten esimerkiksi al-Azharissa Egyptissä.[13]

Katso myös

Lähteet
  • Al-Hassani, Salim T.S. (Chief Editor): 1001 Inventions. The Enduring Legacy of Muslim Civilization. Third Edition. National Geographic, 2012. ISBN 978-1-4262-0934-5.
  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0. (englanniksi)
  • Brenjes, Sonja: Review: 1001 Inventions:The Enduring Legacy of Muslim Civilization. Edited by Salim T. S. al-Hassan. Aestimatio, 2013, 10. vsk, s. 119–153. Artikkelin verkkoversio.
  • Brentjes, Sonja: Science, religion and education. Teoksessa: Sonja Brentjes, Taner Edis, Lutz Richter-Bernburg (toim.): 1001 Distortions. How to (Not) Narrate History of Science, Medicine, and Technology in Non-Western Cultures. Ergon Verlag, 2016. ISBN 978-3-95650-169-2.
  • Fromhertz, Allen James: Ibn Khaldun, Life and Times. Edinburg University Press, 2010.
  • Huff, Toby E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West. 3rd edition. Cambridge University Press, 2017. ISBN 978-1-107-57107-5. (englanniksi)
  • Ibn Khaldun: The Muqaddimah. An Introduction to History.. Princeton University Press, 2015. ISBN 978-0-691-16628-5.
  • Khair, Zulkifli: The University of Sankore, Timbuktu Muslim Heritage. 7.6.2003.
  • Sergejeff, Andrei: Egyptin historia Kleopatran ajasta arabikevääseen. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-019-6.

Viitteet
  1. Khair 2003
  2. Brentjes, 2016, s. 145
  3. Timbuktu Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.11.2021.
  4. Timbuktu Unesco. World Heritage List. Viitattu 2.1.2021.
  5. Al-Hassani 2012, s. 69
  6. Brentjes 2016, s. 145
  7. Ibn Khaldun, 2015, s. 421–424
  8. Huff, 2017, s. 141–143; Brentjes 2013; Fromhertz 2010, s. 46–47
  9. Bennison, 2011, s. 44
  10. Brentjes, 2016, s. 137–138; Huff, 2017, s. 144
  11. Brentjes, 2016, s. 137–138
  12. Sergejeff, 2019, s. 112
  13. Brentjes 2013, s. 145; Brentjes 2016, s. 145
  14. Khair 2003: "It was composed of several entirely independent schools or colleges, each run by a single master (scholar or professor)"
  15. Al-Hassani, 2012, s. 69
  16. Brentjes 2016, s. 146
  17. Motsi, Alexio: Preservation of Endangered Archives: a Case of Timbuktu Manuscripts. Journal of the South African Society of Archivists, 2017, 50. vsk. Artikkelin verkkoversio.
  18. Haidara, Abdel Kader: The state of manuscripts in Mali and efforts to preserve them. Teoksessa: The Meanings of Timbuktu (toim. Shamil Jeppie & Soleymane Bakhir Diagne), s. 265–269. HSRC Press, 2008. Teoksen verkkoversio.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.