Tikat

Tikat (Picidae) on tikkalintuihin kuuluva lintujen heimo. Sen jäseniä tavataan lähes kaikkialla maailmassa lukuun ottamatta Australiaa, Uutta-Seelantia, Madagaskaria ja kylmimpiä napa-alueita. Heimossa on noin 218 lajia, jotka jaetaan 28 sukuun. Suomessa on tavattu yhdeksän lajia, joista vihertikka on suurharvinaisuus.

Tikat
Amerikankäpytikka (Picoides villosus)
Amerikankäpytikka (Picoides villosus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Tikkalinnut Piciformes
Heimo: Tikat
Picidae
Vigors, 1825
Alaheimot [1]
Katso myös

  Tikat Wikispeciesissä
  Tikat Commonsissa
Tikan hakkaamia reikiä puussa.
Käenpiika ei yleensä kiipeile puunrungoilla toisin kuin muut tikat.[2]

Ulkonäkö ja koko

Tikkalajien koko vaihtelee 8 ja 58 cm:n välillä. Pienin tikka on 8 cm pituinen amazonianraitatikkanen. Suurin laji on lähes 60-senttinen keisaritulikärki. Se on kuitenkin saattanut kuolla sukupuuttoon, joten suurin nykyisin varmuudella elossa oleva laji on 51 cm mittainen isohelmitikka.

Tikoilla on kummassakin jalassa neljä varvasta, joista kaksi osoittaa taaksepäin ja kaksi eteenpäin. Pohjantikalla on tosin vain kolme varvasta, joista yksi osoittaa taakse ja kaksi eteen. Tikkojen nokka on pitkä ja voimakas. Tikoilla on vahva pyrstö, jolla ne tukevat itseään puissa kiipeillessään. Tikkojen kieli on erittäin pitkä.[3] Tikoilla on aivoissa iskunvaimennus rummutuksen aiheuttamaa rasitusta vastaan.[4]

Käyttäytyminen

Tikat kiipeilevät puissa etsien hyönteisiä koloista ja kaarnanraoista ja hyödyntävät pitkää kieltänsä hyönteisten kiinnisaamisessa. Tikat hakkaavat voimakkaalla nokallaan pesäkolon lahoon tai vialliseen puuhun. Kolon valmistuminen kestää yleensä kahdesta kolmeen viikkoa. Pesäkolon rakentamisen lisäksi tikat käyttävät nokkaansa rummuttamiseen.[3] Rummuttamalla tikat ilmoittavat reviiristään,[5] eli rummuttamista voi verrata muiden lintujen lauluun.[3] Molemmat sukupuolet rummuttavat.[5] Tikat ovat pääasiassa paikkalintuja, eli ne pysyvät samoilla seuduilla vuoden ympäri toisin kuin muuttolinnut.[4]

Suojelu ja uhat

Tehometsätalous uhkaa vanhoja metsiä ja lahoja puita vaativia tikkoja. Suomessa tikkakannat ovat laskeneet paikoin runsaasti.[3] Suomessa pesivistä tikoista valkoselkätikka on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi, käenpiika ja pikkutikka vaarantuneiksi ja harmaapäätikka sekä pohjantikka silmälläpidettäviksi.[6] Käpytikka ja palokärki on Suomessa luokiteltu elinvoimaisiksi. Suomessa kaikki tikat on rauhoitettu.[7]

Maailmanlaajuisesti uhanalaisimmat tikkalajit ovat amerikkalaiset keisaritulikärki ja rämetulikärki, jotka luokitellaan äärimmäisen uhanalaisiksi ja joista ei ole saatu varmoja havaintoja enää vuosiin.

Merkitys muille linnuille

Koska tikat tekevät joka vuosi uuden pesäkolon, voivat muut koloissa pesivät linnut käyttää vanhoja tikkojen koloja. Tikkojen määrän väheneminen vaikuttaa myös muiden kolopesijöiden määriin.[3]

Symboliikka

Tikan suomenkielinen nimi johtuu sen puiden koputtelemisesta. Kenties tämän ominaisuuden vuoksi germaanit pitivät tikkaa ukkosen ja salamoinnin vertauskuvana ja ennustajana. Salamat läpäisevät pilviverhon kuten tikannokka puunkuoren. Varhaiskristillinen luonnontieteen oppikirja Physiologus kertoi, että niin kuin tikka toukkia etsiessään koputtaa puuta, tunkeutuu paholainen ihmisen "onttoon" sydämeen. Näin linnusta tuli Saatanan symboli, ja palokärki mustana vielä pahemmaksi sellaiseksi. Myönteisiä käsityksiäkin tikkaan liitetään. Koska se on väsymätön takoja, se nähtiin rukoilemisen vertauskuvana. Tuholaistoukkien hävittäjänä se on kuvannut taistelua sielunviholista vastaan, ja siitä on tullut Kristuksen symboli. Keski-Euroopan jalopuumetsien vihertikka koettiin suojan ja onnen antajaksi.[8]

Alaheimot ja suvut

[1][9]

Lähteet
  1. ITIS: Picidae (englanniksi) Luettu 17.12.2010
  2. Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 246. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  3. Tikat - tärkeät pesäkolojen kaivertajat linnunpontto.com. Viitattu 12. elokuuta 2009.
  4. Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 242. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  5. Uutisvuoksi uutisvuoksi.fi. Arkistoitu 6.11.2011. Viitattu 12. elokuuta 2009.
  6. Suomen uhanalaiset linnut birdlife.fi. Arkistoitu 25.10.2007. Viitattu 12. elokuuta 2009.
  7. Usein toistuvia lintuihin liittyviä kysymyksiä birdlife.fi. Arkistoitu 21.6.2009. Viitattu 12. elokuuta 2009.
  8. Suuri symbolikirja. Toimittanut Pentti Lempiäinen. WSOY 1993, ISBN 951-0-18537-X.
  9. Maailman lintujen suomenkieliset nimet BirdLife Suomi. Arkistoitu 15.2.2018. Viitattu 17.4.2018.

    Aiheesta muualla
    • Kimmo Martiskainen, Kimmo Taskinen. Valkoselkätikka. Moreeni 2011.
    • Hurme, Tuomo & Sarkanen, Sauli 1975: Tikkojen suhtautumisesta toisiinsa ja muihin lintulajeihin. - Lintumies 3.1975 s. 95–99. SLY.
    • Miettinen, Juha, Pusa, Jukka & Nikander, Pekka J. 1986: Voiko tikkojen iän määrittää? - Lintumies 4.1986 s. 188–194. LYL.
    • Vikberg, Penti 1982: Tikkojen ekologiasta keskitalvella. - Lintumies 2.1982 s. 60–68. LYL.


     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.