Tieto

Tieto on filosofian tietoteorian perinteisen määritelmän mukaan hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä tiedon määritelmä on peräisin Platonin Theaitetos-dialogista. Niin kutsutun heikon määritelmän mukaan väittämä (propositio) on tietoa, jos se on tosi.[1]

Robert Reid, Tieto, 1896.

Tietoteoria on filosofian osa-alue, joka tutkii tietoa. Tieteenfilosofia on laajempi filosofian osa-alue, joka tutkii tieteellisen tiedon perusteita.[2]

Sanan alkuperä

Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan suomen kielen verbi tietää johtuu vanhemmasta tie-sanasta. Sana on alun perin merkinnyt 'tuntea tie' tai 'seurata jälkien muodostamaa uraa'. Tämän suppean merkityksen kautta sana on kehittynyt myöhemmin tarkoittamaan selontekoa asioista yleisemmin.[3] Suomen kielen tietoa merkitsevä sana on moniselitteinen. Tieto-sanalla saatetaan viitata tietoon, informaatioon, dataan tai tosiasiaan, jotka esimerkiksi englannissa ovat selkeästi eri sanoja.[4]

Filosofien käsitykset tiedosta

Platonin esittämä perinteinen tiedon määritelmä kuuluu ”hyvin perusteltu tosi käsitys”. Jotta siis esitetty väite olisi tietoa, sen on täytettävä kolme kriteeriä: 1) hyvin perusteltu, 2) tosi ja 3) uskomus.[1] Platonin näkemys tiedosta oli metafyysinen. Kaikki tieto on hänen mukaansa olemassa ideoiden eli yleisten ominaisuuksien todellisuudessa, ja todellista tietoa voidaan luonnollisessa todellisuudessa johtaa vain päättelemällä. Platonin oppilas Aristoteles katsoi nykyaikaisen tieteen tavoin, että uutta tietoa voidaan tuottaa kokemusperäisesti todellisuutta havainnoimalla. René Descartes esitti teoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta, että on ehkä olemassa jonkinlainen ilkeä kaikkivoipa pahahenki, ”pettävä jumala”, joka tuottaa yksilölle sen havainnot, jotka antavat täysin virheellisen kuvan todellisuudesta. Samaten demoni voi hypnotisoida ihmisen uskomaan vääriä laskuja oikeiksi, joten edes matemaattiset totuudet eivät välttämättä pidä paikkaansa.

»Kun näet nyt tiedän, että itse kappaleitakaan ei varsinaisesti havaita aisteilla eikä kuvittelukyvyllä, vaan ainoastaan ymmärryksellä, ja että havainto ei johdu koskettamisesta tai näkemisestä vaan yksinomaan ymmärtämisestä, oivallan kirkkaasti, että en voi havaita mitään helpommin taikka ilmeisemmin kuin mieleni.»
(Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta, s. 44)

Descartes ei siis pitänyt havaintoa luotettavana tiedonlähteenä havaitsijasta riippumattomasta todellisuudesta, vaan ainoa luotettava tiedon lähde on järkiperäinen päättely. Kaikkeen havainnointiin liittyy hänen mukaansa usko aistien ja muistin totuudenmukaisuuteen, koska havaitun todellisuuden todenperäisyyttä ei voida todistaa.[5][6]

Katso myös

Lähteet

  1. Goldman, Alvin I.: Knowledge in a social world. Oxford: Clarendon, 1999. ISBN 0-19-823777-4. (englanniksi)
  2. Hetemäki, Ilari (toim.): Filosofian sanakirja, s. 204, 205. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23766-3.
  3. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
  4. Niiniluoto, Ilkka: Informaatio, tieto ja yhteiskunta: Filosofinen käsiteanalyysi. 5. täydennetty painos (1. painos: Valtion painatuskeskus, 1989). Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1997-9.
  5. Lemetti, Juhana: Intiimi johdatus moderniin mieleen Historiallisia arvosteluja. 10/2002. Viitattu 13.2.2011.
  6. Descartes, René: Teokset 2: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta; Kirjeitä 1640–1641. Suomentaneet ja selitykset laatineet Tuomo Aho ja Mikko Yrjönsuuri. Johdannon kirjoittanut Lilli Alanen. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-848-6.

    Kirjallisuutta

    • Lammenranta, Markus: Tietoteoria. Helsinki: Gaudeamus, 1993 (4. painos 2006). ISBN 951-662-572-X.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.