Tieteiskirjallisuus

Jules Verne.

H. G. Wells.

Stanisław Lem.

Termi science fiction on yhdysvaltalaisen tieteislehtien toimittajan Hugo Gernsbackin 1920-luvulla keksimä. Suomessa termin tieteiskirjallisuus loi tohtori Eino Kauppinen 1950-luvun alkupuolella.

Tieteiskirjallisuudelle on laadittu erilaisia määritelmiä. Tieteiskirjallisuuden rajat eivät ole yksiselitteisen selkeät. Tieteiskirjallisuus lähenee monia kirjallisuudenlajeja, erityisesti kauhu- ja fantasiakirjallisuutta. Näillä kolmella lajilla onkin yhteiset juuret 1800-lukua edeltävässä ei-realistisessa kirjallisuudessa.[1]

Proto-scifi tarkoittaa niitä tieteisteoksia, jotka on kirjoitettu ennen varsinaista lajityypin syntyä. Antiikista tunnetaan Lukianoksen (125–200) satiirit, kuten Tosi tarina; valistusajalta Voltairen (1694–1778) Mikromegas; William Godwinin (1756–1836) Man on the Moon tai Jonathan Swiftin (1667–1745) Gulliverin retket. Samoin moni tieteenharjoittaja kirjoitti kaunokirjallisia teoksia osittain aikansa tieteellisiin teorioihin pohjautuen; Johannes Keplerin (1571–1630) Somnium on eräs varhainen esimerkki tästä. Mary Shelleyn vuonna 1818 julkaisemaa kirjaa Frankenstein on usein sanottu ensimmäiseksi tieteisromaaniksi[2]. Varsinaisesti teos on goottilaisen kauhuromantiikan edustaja.

Tieteiskirjallisuus tarkoitti 1800-luvulla viihteellisin keinoin tieteellisistä tosiasioista kertovaa tietokirjallisuutta. Edgar Allan Poen mukaan lajityypissä oli kyse ikään kuin ”vilkaisusta puoliksi suljettujen luomien ali tulevaisuuteen, läpi ajan ja avaruuden”. Vaikka lajityyppi mielletään yleisesti angloamerikkalaiseksi, tieteiskirjallisuus oli levinnyt jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ympäri maailman. Esimerkiksi Kiinassa esiteltiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina kexuo xiaoshuo – karkeasti käännettynä tieteistarinat, ja sekä latinalaisessa Amerikassa että Australiassa ensimmäiset tieteisteokset julkaistiin jo 1800-luvun puolella.

Tieteiskirjallisuuden isäksi nimitetään usein ranskalaista Jules Verneä, jonka kirjoissa esiintyvistä keksinnöistä monet ovat myöhemmin toteutuneetkin. Hän esitti esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, että ilmaa raskaammat lentolaitteet eli lentokoneet tulevat olemaan suurempi menestys kuin ilmaa kevyemmät eli kuumailmapallot. Kuitenkin jo ennen Verneä Ranskassa oli ilmestynyt yli 100 tieteiskirjallisuudeksi luokiteltavaa teosta.

Tieteiskirjallisuus alkoi muotoutua omaksi lajikseen vasta 1800-luvun lopulla, jolloin teollisen vallankumouksen ja Charles Darwinin kehitysopin vaikutukset heijastuivat kirjailijoiden, muun muassa Jules Vernen ja H. G. Wellsin tuotantoon. Varsinaisen tieteiskirjallisuuden – lajin sisäisistä käytänteistä tietoisen kirjallisuuden – kirjoittaminen käynnistyi laajemmin vasta 1920-luvulla.[3]

Erityisesti 1900-luvun alun Amerikassa ja Englannissa lajityyppi keskittyi tähtitieteen ja avaruusmatkailun kansantajuistamiseen kaunokirjallisuuden keinoin, mutta mukana olivat myös monenlaiset muut vaikutteet, kuten psykologiset, poliittiset ja utopistiset teemat. Luonnontieteelliseen ja tekniseen tarkkuuteen pyrkivää tieteiskirjallisuutta kutsutaan kovaksi scifiksi. Myös poliittiset utopiat ja dystopiat koetaan tieteiskirjallisuudelle läheiseksi. Platonin Valtiosta Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan, George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Ursula K. Le Guinin Osattomien planeettaan.

Tieteiskirjallisuuden kulta-ajaksi on kutsuttu aikakautta 1930-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun[4]. Kulta-aikaa seurasi uusi aalto, joka oli jopa tieteen ja tieteisfiktion vastaista[5]. 1980-luvulla ilmaantui kyberpunk.[5] Nykyään esillä on ollut myös termi spekulatiivinen fiktio, joka viittaa laajasti kauhuun, fantasiaan ja tieteiskirjallisuuteen.[6] Valtavirtakirjallisuus myös käyttää enenevässä määrin tieteiskirjallisuuden aineksia.

Avaruusooppera-sanan juuret ovat saippuaoopperassa, väljimmillään sillä tarkoitetaan mitä tahansa avaruuteen sijoittuvaa seikkailua, mutta toisaalta sillä voidaan viitata myös kyseisen alalajin laatuun: toimintapainotteiset, liioittelevat tai viihteelliset avaruusseikkailut leimataan monesti avaruusoopperoiksi. Parhaimmillaan avaruusoopperat ovat taidokkaita luomuksia, mutta ne voivat myös parodioida lajin militaristisia puolia.[3]

Tieteiskirjallisuudessa kerronta on monesti suoraviivaisempaa ja selkeämpää kuin kaunokirjallisuudessa yleisesti. Sekä tieteiskirjoja että tavanomaista näytelmäkirjallisuutta kirjoittanut Orson Scott Card on arvioinut[7] syyksi sen, että tieteiskirjallisuudessa älyllisyys ja sanoma ovat usein itse tarinan ominaisuuksia, eikä niitä tarvitse luoda tekstiin tyylikikoilla tai vertauskuvallisella kerronnalla. Monet yleisen kirjallisuuden asiantuntijat ja kriitikot kuitenkin pitävät helppolukuista tyyliä merkkinä taiteellisten ansioiden puutteesta. Tätä Orson Scott Card pitää väärinkäsityksenä:

»Monet kirjailijat ja kriitikot ovat rakentaneet koko uransa sen käsityksen varaan, että mikä tahansa kirjallisuus, mitä tavalliset ihmiset voivat ymmärtää ilman mietiskelyä on arvotonta löpinää – – Jos yleisesti sovittaisiin, että tarinat tulisi kertoa selkeästi, kirjallisuuden professorit menettäisivät työpaikkansa ja hämärän, koodikielellä kirjoitetun kaunokirjallisuuden luojat saisivat osakseen sääliä eikä kunniaa vaikeaselkoisuudestaan.»

Pääartikkeli: Suomalainen tieteiskirjallisuus

Hannu Rajaniemi on suomalainen kansainvälisesti menestynyt tieteiskirjailija.

Varhaiset tieteiskertomukset 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa olivat kuvitelmia tulevaisuudesta ja yhteiskunnallisia utopioita.[8][9] Itsenäistymisen jälkeen ilmestyi useita teoksia, joiden voi sanoa edustavan Euroopassa 1800-luvun loppupuolelta asti yleistä tulevaisuuden sota -lajityyppiä. Jännitysromaaneissa taas esiteltiin tulevaisuuden keksintöjä, aika- ja avaruusmatkoja.[8] 1940-luvun lopulta alkaen tieteiskirjallisuus oli yleisimmin nuortenkirjallisuutta, mutta nykyaikaisen tieteiskirjallisuuden käsite tuli Suomessa 1950-luvulla tunnetuksi.[8] Vuonna 1968 ilmestyi Erkki Ahosen Paikka nimeltä Plaston, joka oli ensimmäinen vakava aikuisten tieteisromaani pitkään aikaan. 1970-luvun romaaneissaan Ahonen pohti ihmisen ja tekniikan suhdetta muuttuvassa yhteiskunnassa.[10]

Suomalainen science fiction -fandom järjestäytyi 1970-luvun lopulla. 1980-luvulla harrastajalehdet alkoivat julkaista tieteisnovelleja ja Suomen tieteiskirjoittajat perustettiin. Suomalaisia tieteisromaaneja alkoi ilmestyä säännöllisesti 1990-luvulta alkaen.[8][11] Tunnettuja tieteiskirjailijoita ovat muun muassa Risto Isomäki ja Hannu Rajaniemi[12]. Tieteiskirjallisuutta ovat kirjoittaneet myös Johanna Sinisalo, Leena Krohn, Maarit Verronen, Tero Niemi ja Anne Salminen, Anne Leinonen sekä J. Pekka Mäkelä.

• Luettelo tieteiskirjailijoista
• Luonnontiede ja tieteiskirjallisuus
• Suomennettu tieteiskirjallisuus

• Bengtsson, Niklas: Romuluinen robotti. Tieteiskirjallisuuden bibliografia 1990–2000 ja robotin historiaa. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2001. ISBN 951-692-492-1.
• Sisättö, Vesa: Fantasiakirjallisuus. Teoksessa Riikonen, H. K. (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-889-3.

• Hinkkanen, Juhani & Ekholm, Kai (toim.): Science fiction. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1990. ISBN 951-692-217-1.
• Koponen, Jari: Maailman SF käännöksinä. Bibliografia. Helsinki: Avain, 2012. ISBN 978-951-692-944-9.
• Koponen, Jari: Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa. Bibliografia 1803–2013. Helsinki: Avain, 2014. ISBN 978-952-304-046-5.
• Matilainen, Hanna: Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon. Helsinki: Avain, 2014. ISBN 978-952-304-024-3.
• Portti. Tampere: Tampereen science fiction -seura, 1982–. ISSN 0359-114X.
• Savolainen, Matti (toim.): Tieteiskirjallisuuden maailmoita. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1987. ISBN 951-692-185-X.
• Sisättö, Vesa: Ulkomaisia nuorten tieteis- ja fantasiakirjailijoita. Helsinki: Avain, 2015. ISBN 978-952-304-065-6.
• Sisättö, Vesa & Jerrman, Toni (toim.): Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 1. Helsinki: BTJ, 2004. ISBN 951-692-560-X.
• Sisättö, Vesa & Jerrman, Toni (toim.): Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 2. Helsinki: BTJ, 2004. ISBN 951-692-579-0.
• Sisättö, Vesa & Jerrman, Toni (toim.): Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita. Helsinki: BTJ, 2006. ISBN ISBN 951-692-617-7.
• Soikkeli, Markku: Tieteiskirjallisuuden käsikirja. Helsinki: Avain, 2015. ISBN 978-952-304-053-3.
• Tähtivaeltaja. Helsinki: Helsingin science fiction -seura, 1984–. ISSN 0781-271X.

• Etusivu Turun Science Fiction Seura (TSFS). Viitattu 21.9.2018.
• Suomalaisen tieteis- ja fantasiakulttuurin sivu.
  • Suomenkielisen sf-, fantasia- ja kauhukirjallisuuden bibliografia.
• Risingshadow.fi.
• Yle Radio 1:n Kirjakerho: Robotteja Kalevalassa, teknologisia unelmia antiikin myyteissä. Keskustelu siitä, mihin tieteiskirjallisuutta on käytetty.
• Katja K: Suomen science fiction- ja fantasiatutkijat järjestäytyivät! Akateemisen ja populaarin välimaastossa -blogi. 17.10.2013. Viitattu 21.9.2018.