Tieteilijöiden esittämä uskontokritiikki

Tieteellistä todellisuuskäsitystä pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana[1]. Monet ateistiset ajattelijat ovat sitä mieltä, että nykyaikainen luonnontiede on vastannut tyydyttävästi kaikkiin perinteisiin todellisuuden tutkimuksen kysymyksiin, eikä tämä vastaus jätä tilaa uskonnoille, paitsi ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”[2].

Esimerkiksi kanadalainen filosofi Kai Nielsen on toivonut älymystön edustajilta suurempaa toimeliaisuutta uskonnosta ja ateismista käydyssä keskustelussa. Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoisia näkemyksiä kaikkeuden luoneesta ikuisesta, aineettomasta, kaikkitietävästä ja kaikkihyvästä olennosta, Jumalasta. Nielsenin mielestä luonnolliseen, naturalistiseen todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta. Ihmisten ei pitäisi lohduttaa itseään saduilla, vaan kohdata kuolevaisuutensa osana yleissivistystään. Jumalan ja kuolemattoman sielun kaltaiset henkiolennot ovat Nielsenin mukaan hyvin ongelmallisia oletuksia: niitä koskevat väitteet ja käsitykset ovat tavallisesti sisäisesti ristiriitaisia.[3] Nielsen kuitenkin sanoo, että ateismia ei pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan. Nielsen toteaa, että vaikka monet amerikkalaiset filosofit ja muut älymystön edustajat ovat uskonnottomia, he eivät vaivaudu todistelemaan jumalauskon torjumiseksi ja suuntaavat huomionsa muualle.[4]

Filosofi Sami Pihlströmin tulkinnan mukaan Nielsen on ollut amerikkalaisten tieteenharjoittajien toimeliaisuutta koskevassa arviossaan oikeassa. Esimerkiksi filosofi Willard Van Orman Quinen laajasta tuotannosta, jonka vaikutus 1900-luvun jälkipuoliskon analyyttisessa filosofiassa on ollut erittäin suuri, ei juuri löydy uskontoa käsitteleviä huomautuksia. Tieteellistä todellisuuden hahmotusta kannattava Quine näytti ajattelevan, että uskonnot ovat niin ilmeisellä tavalla väärässä, ettei niitä kannata lainkaan tarkastella. Vakavan tieteellisen ajattelun harjoittajalle ateismin puolustaminen olisi silkkaa ajanhukkaa, sillä ateismilla ei ole järkeviä kilpailijoita. Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan, eivätkä jumalaan uskovat ole vakavasti otettavia kiistakumppaneita.[4]

Biologi ja tieteen kansantajuistamisen professori Richard Dawkins on esittänyt muun muassa kirjassaan Jumalharha, että teologit astuvat usein tieteen alueelle.[5][6] Teoksessaan Sokea kelloseppä Dawkins sanoo, että evoluutioteoria selittää aikaisemmin arvoituksena pidetyn ihmisen olemassaolon. Koska uskonnot pitävät kiinni näkemyksestään, että jumala ohjaa kaikkea biologista ja inhimillistä kehitystä, ovat uskonto ja tiede kilpailijoita, jotka esittävät yhteensovittamattomia väitteitä todellisuudesta.[7][8]

Muun muassa loogiset empiristit vastustivat uskoa yliluonnolliseen ja katsoivat vastaavasti esimerkiksi hermeneutiikan ja fenomenologian olevan tieteeksi naamioitua mielipidekirjallisuutta.[9]

Uskonnolliset fundamentalistit ajattelevat, että tieteellinen todistusaineisto voi tukea uskonnollisia käsityksiä. Luomisoppi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi kemiallinen evoluutio ja evoluutioteoria ovat epätosia, on esimerkki uskonnollisesta fundamentalismista.[10]

Tieteen piirissä katsotaan yleisesti luomisopin ja älykkään suunnittelun kannattajien epäonnistuneen pyrkimyksessään esittää käsityksilleen tieteellisiä perusteluja. Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta luonnontieteellisesti hyväksyttävä, havaittavaa todellisuutta selittävä selitysjärjestelmä ovat erittäin epäuskottavia. Pihlströmin mielestä on vaikea nähdä, kuinka mikään näistä kristillisistä koulukunnista voitaisiin ottaa vakavasti nykyaikana. Hänen mielestään mitä ilmeisimmin kaikkeuden olemassaoloa tai mitään todellisuudessa tapahtuvaa ei voida selittää (”missään edes etäisesti tieteellistä selittämisen käsitettä muistuttavassa mielessä”) viittaamalla jumalalliseen luomistekoon.[10]

Neuvostoliittolainen tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan arvosteli länsimaisten tähtitieteilijöiden uskonnollisia tulkintoja kaikkeudesta, kuten alkuräjähdysteorian uskonnollisia tulkintoja. Ambarzumjanin mukaan aine pyrkii muodostamaan yhä uudenlaisia järjestelmiä, kun siirrytään pienemmistä järjestelmistä suurempiin. Ambarzumjanin mukaan voidaan kuvitella, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ambarzumjanin mielestä havaitsemaamme osaa kaikkeudesta ei voida kutsua kaikkeudeksi, koska on täysin mahdollista, että havaitsemamme osa kaikkeutta on vain osa suurempaa järjestelmää, joka voi puolestaan olla osa suurempaa järjestelmää ja niin edelleen. Ambarzumjan varoitti tekemästä lähiympäristöämme koskevista havainnoista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä koko kaikkeuden suhteen. Havaitsemaamme kaikkeuden osaa Ambarzumjan kutsui metagalaksiksi. Ambarzumjanin mukaan aivan hyvin voi olla muita samanlaisia metagalakseja, jopa ääretön määrä.[11]

Kosmologi Stephen Hawkingin mukaan kaikkeus on syntynyt ilman jumalan vaikutusta. Hänen mukaansa voidaan nähdä, että alkuräjähdys on ollut johdonmukainen seuraus fysiikan laeista. Ajan lyhyt historia -kirjassa Hawking piti jumalan olemassaoloa mahdollisena. Vuonna 1992 löydettiin toisesta aurinkokunnasta ensimmäinen tähteä kiertävä planeetta. Tämä sai Hawkingin tarkistamaan käsitystään siltä osin että planeetan löytäminen osoitti Hawkingille, ettei ihmisten aurinkokunta ole kaikkeudessa keskeisessä asemassa. Kaikkeutta ei ole luotu vain palvelemaan ihmistä.[12][13]

Dosentti Marjaana Lindemanin johtaman tutkimuksen ”Taikauskon vetovoima” mukaan käsitykset, joita on nimitetty joko taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai maagiseksi eli taikuudeksi, ovat kaikki yksi ja sama asia. Yliluonnollisia uskomuksia voidaan parhaiten selittää yksilön taipumuksella nojautua lapsuudenaikaisiin, eriytymättömiin käsityksiin todellisuudesta. Näissä käsityksissä sekoitetaan elottomien, elollisten ja mielellisten asioiden keskeiset ominaisuudet. Aikuisilla nämä sekaannukset voivat toimia tieteellisen tiedon rinnalla. Voidaan puhua yleisestä taipumuksesta uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. Nojautuminen lapsuudenaikaisiin käsityksiin todellisuudesta liittyy yksilön taipumukseen ajatella tiedostamattomasti. Tutkimuksen mukaan yliopisto-opiskelijoilla on vain vähän yliluonnollisia uskomuksia, vähemmän kuin alemman asteen koulutuksen opiskelijoilla. Koska yliopisto-opiskelijoilla on yliluonnollisia uskomuksia, niin vaikka koulutustaso selkeästi vähentää niitä, se ei kuitenkaan aina itsellään riitä kumoamaan voimakasta taikauskoista tunneperäistä vakaamusta. Lindeman kysyy: ”Löytyykö tieteen historiasta esimerkkiä, jossa taikausko olisi osoittautunut todeksi tai yliluonnollinen tieteelliseksi? Ei löydy. Uusi tieto ei koskaan ole vienyt meitä lähemmäs yliluonnollista vaan aina poispäin siitä.”[14]

Uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan uskontojen tuntomerkkinä on yliluonnollisten toimijoiden kuten jumalien olettaminen ja vanhentuneiden ajattelutapojen tuominen nykypäivän yhteiskuntaan. Hänen mukaansa näiden molempien piirteiden oikeutus voidaan kyseenalaistaa kriittisen uskontotieteen keinoin.[15][16]

Suomessa esimerkiksi Eino Kailan, Raimo Tuomelan ja Ilkka Niiniluodon[17] tieteellistä todellisuuskäsitystä edustavat uskontoja arvostelevat puheenvuorot ovat luultavasti suoraan tai epäsuorasti vaikuttaneet monien kansalaisten käsityksiin uskonnosta ja uskonnollisen uskon järkiperäisen hyväksyttävyyden ongelmasta.[10]

Toisaalta kaikki merkittävät suomalaisfilosofit eivät ole esiintyneet avoimen uskonnonvastaisina, vaan heidän suhteensa uskontoon on ollut puolueettomampi tai myönteinen. Kuitenkaan varsinaisesti uskovaisiksi tunnustautuvia suomalaisia älymystön edustajia ei teologipiirien ulkopuolella ole kovin helposti löytynyt. Eniten tilaa julkisuudessa heistä sai luultavasti edesmennyt fysiikan emeritusprofessori K. V. Laurikainen, joka koetti vakuuttaa kuulijansa siitä, että kvanttifysiikka johtaa uskonnolliseen käsitykseen todellisuudesta.[4] Myöhemmin Antti Eskola kirjoitti sarjan kirjoja uskostaan.[18]

Filosofi Ilkka Niiniluoto.

Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi Raamatun kaltaisiin uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Todellisuuskäsitys on epätieteellinen, jos se sisältää tieteellisen todellisuuskäsityksen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tällaisessa ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla.[19]

Uskonnollisiin arvovaltoihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää tieteellisesti todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat tieteen menetelmää koskevia kriittisyyden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Mikään tai kukaan arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin arvovaltoihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät myöskään kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Itse nämä elämykset voidaan kylläkin asettaa psykologian tutkimuskohteeksi, ja niiden syntytavalle voidaan yrittää antaa tieteellinen selitys.[19]

Uskonnollinen todellisuuskäsitys on Niiniluodon mukaan edellä mainitussa mielessä epätieteellinen, jos se sisältää väitteitä, jotka ovat ristiriidassa tieteen tulosten kanssa. Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva voivat tässä suhteessa joutua ristiriitaan keskenään. Niiniluodon mukaan tieteellinen ja uskonnollinen käsitys todellisuudesta voivat olla joissakin tapauksissa yhteensopivia. Tieteellinen ja uskonnollinen käsitys tiedollisten käsitysten muodostamisesta ovat hänen mukaansa kuitenkin ristiriidassa keskenään. Uskontojen arvovaltoina pitämiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on Niiniluodon mukaan välttämättä ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa, joka hylkää uskonkappaleet. Tieteellisen arvo- ja tietokäsityksen kannattaja hyväksyy arvon, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen keskeinen tavoite on totuus, ja tietoa koskevan käsityksen, jossa sallitaan vain kriittinen tieteellinen menetelmä todellisuutta koskevien käsitysten muodostamisen välineeksi.[20]

Sami Pihlström luonnehtii tieteen tehtäväksi todellisuuden yhä syvemmän kuvaamisen: havaittujen ilmiöiden selittämisen ja ennustamisen sekä selitysjärjestelmien muodostaminen ilmiöiden syistä. Tiede pyrkii kertomaan millainen todellisuus on, etsimään totuutta, hankkimaan tietoa todellisuudesta. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteellisen todellisuuskäsityksen kannattajien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseäänkorjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja ”apriorisen” eli kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmään nähden.[21] Pihlströmin mukaan uskonnollisen todellisuuskäsityksen perustava ongelmallisuus suhteessa tieteeseen näyttää olevan seurausta siitä, etteivät todellisuuden kuvaileminen ja selittäminen, jotka ovat tieteen keskeisiä tehtäviä, edellytä uskonnollisia oletuksia. Tiede voi hänen mielestään periaatteessa vastata kaikkiin kysymyksiin olettamatta mitään ”henkistä” tai ”jumalallista” ainesta selitystensä taakse. Pihlström haluaa muistuttaa, että Ilkka Niiniluodon näkemykset on hyvä pitää mielessä arvioitaessa niin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon esittämiä kantoja tieteen ja uskonnon yhteensopivuudesta kuin myös uskonnollisten tieteenharjoittajien todisteluja omien uskonnollisten vakaumustensa puolesta.[22]

Pihlströmin mukaan uskonto on inhimillisen elämän ongelmallinen osa, jonka hyväksyttävyyden arvioinnista jokaisen, niin uskovan kuin ei-uskovankin, on otettava omassa elämässään sekä älyllinen että siveellinen vastuu. Kaiken uskontojen arvostelun lähtökohtana on omakohtainen älyllinen vastuu, jatkuva valmius itsensä arvosteluun, sekä yksilön että yhteisön tasolla.[23] Pihlströmin mukaan se käytännöllinen jumalausko, joka on hänen mielestään periaatteessa (ongelmallisesti) oikeutettavissa, ei nojaudu mihinkään tiedolliseen arvovaltaan. Se nousee hänen mukaansa ihmisen aidoista uskonnollisista kokemuksista. Pihlström toteaa, että jos joku kykenee omasta elämästään kumpuavilla kysymyksillä rakentamaan uskontonsa, jumalansa, hänellä on siihen oikeus. Mutta jos hän sortuu tukeutumaan pelkästään järjestäytyneiden uskontojen arvovaltaisina pitämien kirjoitusten välityksellä itsensä ilmaisevaan jumaluuteen, hän Pihlströmin mukaan ”epäinhimillistää uskonnon”, koska kaikki uskonnot ovat ihmisen luomuksia.[24]

Uskontoa koskevat käsitykset kytkeytyvät Pihlströmin mukaan usein yleisempiin ajattelutaipumuksiin, jotka voivat muuttua vain vähitellen, jatkuvan keskustelun ja kyseenalaistamisen myötä. Uskontoja arvostelevan älymystön edustajan on Pihlströmin mukaan turha kuvitella, että uskova henkilö olisi kovinkaan kiinnostunut hänen todisteluistaan. Pihlströmin mielestä hänen olisi siltikin jatkettava keskustelua siitä, kuinka todellisuus tulisi mahdollisimman vastuullisesti hahmottaa. Samalla uskonnon arvostelusta välittämistä voidaan Pihlströmin mielestä pitää elämänsä ja toimintansa perustasta kiinnostuneen uskovan ihmisen keskeisenä älyllisenä velvollisuutena. Uskova ei saisi sulkea silmiään ja jättää ateistisia vastaväitteitä sikseen. Keskustelusta kieltäytymistä seuraa hänen mielestään helposti uppoaminen relativismiin eli näkemykseen, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä oikeutettuja.[23] Ilkka Niiniluoto taas pitää vaatimusta liian suurena: uskovat eivät ole välttämättä tästä kiinnostuneita.[25]

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on kommentoinut Richard Dawkinsin aloittamaa keskustelua tieteen ja uskonnon suhteista. Usein kristilliset teologit torjuvat Dawkinsin, Daniel Dennettin, Sam Harrisin ja Christopher Hitchensin uskontokritiikin väittämällä, että kristinuskoon ei oikeasti kuulukaan tieteen kanssa ristiriidassa olevia todellisuutta koskevia käsityksiä. Pyysiäisen mielestä ateistinen uskontokritiikki nostaa kuitenkin esiin ongelmia, joita uskovaiset eivät ole käsitelleet riittävän vakavasti. Pyysiäisen mielestä kristinuskon puolustajat välttävät rehellistä keskustelua uskontojen totuusväitteistä.[26][27]

Jotkut teologit väittävät, että uskonnot eivät väitä mitään todellisuudesta. Pyysiäinen huomauttaa, että mikäli tämä pitäisi paikkansa, ei Galileo Galileita olisi koskaan tuomittu arestiin, kehitysopin ja luomisuskon välillä ei olisi ristiriitaa. Pyysiäisen mukaan uskovaisten enemmistö on aina ajatellut, että heidän uskonnolliset käsitteensä ja käsityksensä viittaavat todellisuuteen, vastaavat todellisuutta ja ovat tosia. Ateisteille nämä uskontojen väitteet ovat erehdyksiä, virheellisiä käsityksiä tai valheita. Teologien väitteet uskonnollisten oppien vertauskuvallisuudesta ovat seurausta tieteen edistymisestä, yritys pelastaa uskonto tieteen edessä. Tieteen edistyessä uskontoa muutetaan, koska on pakko.[26]

Pyysiäisen mielestä on perusteltua sanoa, että uskonnollisiin käsityksiin sisältyy todellisuutta koskevia käsityksiä, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Hän toteaa, että olisi ihme, jos näin ei olisi. Uskonto on vanhempi kuin tiede ja tiede on edistynyt nimenomaan korjaamalla aiempia kansanomaisia käsityksiä. Uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa tieteen kanssa. On eri asia, että jotkut teologit yrittävät rakentaa uskontoa, joka ei olisi ristiriidassa tieteen kanssa. Homo sapiens -laji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut nimenomaan tieteellisen ajattelun kehitystä. Monien ihmisten on edelleen helpompi uskoa esimerkiksi ihmeisiin kuin suhtautua arvostelevasti omiin käsityksiinsä. Siksi ateistien sanoma puhuttelee toistaiseksi vain vähemmistöä. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tieteellinen tieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee eräänlainen normi: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.[26]

Richard Dawkins puhumassa vuonna 2006.

Richard Dawkins on pohtinut syitä siihen suunnattomaan voimavarojen tuhlaukseen, jota ihmisen uskonnot evoluution näkökulmasta näyttävät hänen mukaansa edustavan. Dawkins esittää käsityksensä vain eräänä mahdollisena oletuksena.[28]

Dawkins kuvailee asiaa seuraavasti. Eläimiin on luonnonvalinnan seurauksena jäänyt pääasiassa niitä ominaisuuksia, joista niille on hyötyä olemassaolon taistelussa selviämisessä. Dawkins ottaa esimerkiksi sen ilmiön, että hyönteiset pyörivät tulen ympärillä ja lentävät kohti omaa kuolemaansa. Selitys tähän ilmiöön on, että menneinä aikoina ihmisten tekemiä tulia ei ole ollut hyönteisiä harhauttamassa. Hyönteiset ovat lentäneet yöllä johonkin suuntaan käyttäen suunnistusvälineinä kaukana olevia valoja kuten kuuta ja tähtiä. Saman suunnistusmenetelmän soveltaminen lähellä olevaan kohteeseen aiheuttaa sen, että hyönteinen lentää kierteen muotoista rataa, ja jos kohde on tuli, hyönteinen tuhoutuu. Hyönteisen tuhoon johtava käyttäytyminen on uusissa olosuhteissa ilmenevä sivuvaikutus sellaisesta käyttäytymisestä, joka on tavallisissa olosuhteissa aivan järkevää. Dawkinsin mielestä uskonnot ovat tällaisia haitallisia sivuvaikutuksia, joilla ei ole evoluution näkökulmasta mitään merkitystä.[28]

Toisin kuin melkein kaikki muut eläimet, ihmiset välittävät kasaantuvaa kokemustietoa sukupolvelta toiselle. On ainakin lapsille eduksi, jos he tottelevat suuremmin kyselemättä kieltoa uida vedessä, jossa on krokotiileja. Luonnonvalinnan tuloksena ihmislapsen aivot ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne oppivat kielen, ja ihmislapset luottavat aikuisten antamaan informaatioon. Eri alueilla eri ihmiset siirtävät jälkeläisilleen erilaisia kieliä ja erilaisia uskontoja. Dawkinsin mukaan uskonnoilla ei ole yksilöille tai yhteisöille mitään arvoa olemassaolon taistelun näkökulmasta vaan uskonnot ovat haitallisia sivuvaikutuksia kuten hyönteisten lentäminen tuleen.[28]

Anthony C. Lunn on taas ehdottanut eräänä omana selityksenään, että ihmisellä on luonnonvalinnan ansiosta kehittynyt kyky etsiä ilmiöiden syitä ja uskontojen näennäisselitykset ovat tämän ominaisuuden sivuvaikutuksia.[28]

• Aukkojen jumala
• Menetelmällinen ateismi
• Occamin partaveitsi
• Todistuksen taakka
• Tieteen ja uskonnon välinen suhde
• Tieteenharjoittajat ja uskonto
• Uskonnon alkuperä
• Uskontokritiikki

• Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
• Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.

• Edward J. Larson & Larry Witham: Leading scientists still reject God. Nature 1998, Vol. 394, No. 6691.
• Hannu Reime: Maailma ja maailmankuva, osa 8: Tieteellinen ja uskonnollinen maailmankatsomus. Yle Radio 1 Ykkösaamu 11.3.2005.
• Martti Mäkisalo: Aivojen rakenne selittää uskonnot. Helsingin Sanomat 2.12.2007.
• Kari Enqvist: Taivaalliset todisteet. Kanava 2/2003.
• Matti Kamppinen: ”Uusateismi ei ole vain maailmankuva muiden joukossa”. Helsingin Sanomat 29.3.2009.