Tie Tampereelle

Kirjan julkaisun aikaan Ylikangas toimi Helsingin yliopiston historian professorina.[3] Tie Tampereelle oli ensimmäisiä sisällissotaa käsitteleviä laajoja puolueettomia tutkimuksia. Vapaus- ja luokkasotakirjallisuuden sekä joidenkin paikallishistorioiden lisäksi aikaisemmin olivat ilmestyneet ainoastaan Jaakko Paavolaisen kolmiosainen tutkimus sisällissodan terrorista ja vankileireistä vuosina 1966–1971 sekä valtioneuvoston rahoittama Jussi T. Lappalaisen tutkimus Punakaartin sota vuonna 1981.[4]

Ylikangas seuraa kirjassaan valkoisten etenemistä Hämeen rintamalla kohti Tamperetta, jossa operaatio lopulta päättyy kaupungin piiritykseen ja huipentuu kolmen viikon kuluttua kiivaisiin katutaisteluihin.[5] Tampereen taistelu oli Suomen sisällissodan tunnetuin ja verisin yhteenotto, jonka aikana sai surmansa noin 800 valkoista ja 2 000 punaista. Punaisten kuolleista yli puolet teloitettiin antautumisen jälkeen.[6] Hän vaatikin kirjassaan perusteellista jatkotutkimusta vuoden 1918 uhrien kohtaloista, minkä johdosta Paavo Lipposen hallitus käynnisti keväällä 1998 Suomen sotasurmat 1914–22 -projektin, jonka johtoon Ylikangas valittiin.[4][7]

Aikaisemman kirjallisuuden lisäksi Ylikangas käytti tutkimuksessa hyväkseen arkistoihin koottua muistitietoa, päiväkirjoja sekä kirjeitä.[4] Hän kirjoitti tutkimuksensa Suomessa kokonaan uudessa tyylilajissa, jota on kutsuttu ”populaarihistoriaksi”. Teoksessa käytetään hyväksi fiktion tehokeinoja ja varsinaisen tekstin väliin on sijoitettu sivukertomuksia sekä pienoiselämäkertoja.[8] Kirjasta otettiin heti syksyn 1993 aikana kolme painosta, joita myytiin yli 15 000 kappaletta.[2] Yhteensä teoksesta on otettu yhdeksän painosta, joista viimeisin vuonna 2004.[9]

Heikki Ylikangas vuonna 2013.

Ylikangas oli asettanut tutkimuksensa yhdeksi tavoitteeksi kansallisen trauman purkamisen, jota osaltaan oli tehnyt jo Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla 1960-luvun alussa.[2] Ylikangas hyökkää kirjassa rajusti Jussi T. Lappalaisen 1980-luvun vaihteessa tekemää tutkimusta vastaan, vaikka osittain hyväksyykin tämän näkemyksen sisällissodasta ”luokkasotana”, jota taajamien työväestö ja maaseudun vähävaraisimmat kävivät vauraita talonpoikia ja sivistyneistöä vastaan. Ylikankaan mukaan valtioneuvoston rahoittama Lappalaisen historiankirjoitus tarjosi kuitenkin silotellun kuvan sodasta ja pimitti kaikki valkoisten heti taisteluiden jälkeen tekemät hirmuteot. Paavolaisen 1960-luvun lopussa tekemän terroritutkimuksen keskittyessä taisteluiden ulkopuolisiin hirmutekoihin, Ylikangas dokumentoi niiden yhteydessä tehtyjä teloituksia. Hän osoitti, että aikaisempi virallinen tutkimus oli vältellyt totuutta ja kysyi, miksi valkoisten koston laajutta ei ole aikaisemmin kuvattu. Tilastoihin merkityt kaatuneet, kadonneet tai Venäjälle paenneet punakaartilaiset olivatkin todellisuudessa teloitettuja. Ylikangas itse sanoo sen johtuneen tarkoituksellisesta pimityksestä.[4]

Teoksessaan Ylikangas myös romutti lopullisesti sodan voittaneen osapuolen ylläpitämän vapaussotamyytin, jonka mukaan pohjalaiset vapauttivat Suomen venäläisistä bolševikeista.[3] Hänen näkemyksensä mukaan venäläisiä vastaan taistelemaan lähteneille Pohjanmaan talonpojille selvisi vasta rintamalla, että myös toisella puolella oli suomalaisia. Lisäksi Ylikangas nosti esille heti taistelujen jälkeen tehdyt antautuneiden punaisten joukkoteloitukset, joita suorittivat innokkaimmin juuri pohjalaiset. Hänen mukaansa kyseessä oli primitiivireaktio, Pohjanmaan valkoiset eivät ymmärtäneet vastassa olleiden punakaartilaisten motiiveja, koska vauraasta itsenäisten talonpoikien maakunnasta puuttui Etelä-Suomen teollisuuskeskusten ja torppariseutujen kaltainen rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu. Ylikangas teki myös huomion, kuinka nuijasodan aikana aatelistoa vastaan kapinoineiden talonpoikien jälkeläiset sotivat nyt saman ylimystön rinnalla kapinoivaa köyhälistöä vastaan. Sisällissodan taisteluja käytiin jopa samoilla paikoilla kuin nuijasodan taisteluja yli 300 vuotta aikaisemmin.[4]

Ylikangas toteaa myös, että koko Tampereen taistelu oli osittain turha. Hänen mukaansa valkoisen armeijan ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim halusi vallata kaupungin, koska Suomeen maihinnouseille saksalaisille piti näyttää, kuinka sota pystytään voittamaan ilman heidän apuaan.[4]

Kirjan Helsingin Sanomiin arvostelleen Pekka Tarkan mukaan Ylikangas pyrki Jaakko Paavolaisen ja Jussi T. Lappalaisen tutkimuksista poiketen luomaan kertomuksen sodan arjesta ja vertasi hänen lähestymistapaansa ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin vuonna 1988 julkaistuun klassiseen teokseen Pultava. Tarkka kuitenkin moitti Ylikangasta taistelukuvausten kerronnan turhasta paisuttelusta ja mahtipontisuudesta.[4]

Kirja herätti välittömästi ilmestymisensä jälkeen suuttumusta Ylikankaan synnyinmaakunnassa Etelä-Pohjanmaalla.[10] Hänen mukaansa melkein kaikki kirjasta tullut palaute oli negatiivista.[3] Ylikangasta vastaan suunnattuja kiivaita kirjoituksia julkaistiin erityisesti Seinäjoella ilmestyvän sanomalehden Ilkan palstoilla. Hän kertoi hyökkäystä kestäneen peräti kolme vuotta, jolloin Ylikankaan välit useisiin paikallisiin tahoihin katkesivat.[11] Ilkassa julkaistiin lähes sata pääosin kielteistä Tie Tampereelle -kirjaan liittyvää kirjoitusta, joita vastaan Ylikangas ei kertomansa mukaan pystynyt mitenkään puolustautumaan, koska ainakaan kaikkia vastineita ei julkaistaisi. Tämän vuoksi hän päätti kirjoittaa vastineeksi kirjan, joka ilmestyi keväällä 1999 nimellä Väkivallasta sanan valtaan. Ylikangas syytti erityisesti päätoimittaja Kari Hokkasta, joka taas väitti, ettei laittanut henkilökohtaisesti kaikkia juttuja lehteen. Hokkasen mukaan Ilkka ei myöskään mediana hyökännyt Ylikankaan kimppuun, vaan se toimi ainoastaan käydyn keskustelun foorumina.[12]

Teos synnytti syksyllä 1993 väittelyä myös suomalaisten historioitsijoiden keskuudessa. Joidenkin arvostelijoiden mielestä osa Ylikankaan päätelmistä oli kiistanalaisia.[2]

Nykyään teosta pidetään tiennäyttäjänä, joka oli suomalaisessa historiantutkimuksessa kokonaan uuden ilmaisutavan edelläkävijä. Kirja toi myös sisällissodan takaisin tutkimuskohteeksi, vaikka vanhemman tutkijapolven mukaan mitään uutta ei enää ollut löydettävissä. Suomen kansallisbibliografiasta löytyvistä lähes 700:ta sisällissotaa käsittelevästä nimikkeestä vajaat 600 on ilmestynyt Tie Tampereelle -kirjan jälkeen. Teos on vaikuttanut myös laajemmin Suomessa tehtävään populaariin historiankirjoitukseen, jossa tutkimus on mennyt lähelle menneisyyden ihmistä. Ylikankaan kirja toi tutkimukseen mukaan tavallisten ihmisten kokemukset ja muistikuvat sodasta.[8]

Teoksessa käytettiin ensimmäistä kertaa Suomessa kokemushistoriallista kerrontatapaa ja tarinankuljetuksessa fiktion tehokeinoja, mistä huolimatta kirja pysyi historiankirjoituksen realistisessa tapahtuma- ja tilannekuvauksessa.[8] Pekka Tarkka luonnehti kirjaa tuoreeltaan ”dokumentteihin perustuvaksi kaunokirjallisuudeksi”.[4] Populaarihistoriaksikin kutsuttu tyylilaji vakiintui Ylikankaan teoksen jälkeen nopeasti Suomessa ja erityisesti sisällissodasta kirjoitettaessa se muuttui seuraavan parinkymmenen vuoden aikana vallitsevaksi. Samaa tyylilajia ovat myöhemmin käyttäneet muun muassa Marko Tikka, Jukka Rislakki, Aapo Roselius, Mirja Turunen, Tuomas Hoppu ja Teemu Keskisarja.[8]

Kirja on käännetty myös ruotsiksi ja saksaksi. Nils Torvaldsin yhdessä tyttärensä Saran kanssa tekemä ruotsinkielinen käännöksen Vägen till Tammerfors julkaisi syksyllä 1995 tukholmalainen Atlantis-kustantamo.[13] Saksankielinen Der Weg nach Tampere ilmestyi vuonna 2002 Gabriele Schrey-Vasaran kääntämänä.[14]

Syksyllä 1996 sai Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa kirjan pohjalta tehty näytelmä, jonka on käsikirjoitti Harri Virtanen ja ohjasi Kalle Holmberg.[15]

Vuonna 2018 valmistui kirjan pohjalta tehty pitkä dokumenttielokuva Tie Tampereelle 1918, jonka ohjasi ja käsikirjoitti Tapio Kalliomäki. Elokuvassa kuullaan asiantuntijana tutkija Tuomas Hoppua.[16]

• Suomen humanistiliiton kunniamaininta 1994[17]
• Tieto-Finlandia-palkinto 1994