Thomas J. Clarke

Clarke syntyi Wightsaarella, jonne hänen kersanttina brittiarmeijassa palvellut isänsä oli tuolloin komennettuna. Hänen isänsä oli anglikaani, mutta äiti kasvatti hänet katoliseen uskoon. Clarke varttui Irlannin Dungannonissa, jonne perhe muutti hänen ollessaan seitsemänvuotias. Hän liittyi feeniläiseen IRB:hen vain 18-vuotiaana. Oleskellessaan vuonna 1882 Yhdysvalloissa hän liittyi myös Clan na Gael -salaseuraan.[1][2]

Clarke nai Yhdysvalloissa Kathleen Dalyn, jonka setä oli tunnettu feeniläisjohtaja John Daly. Kathleen oli pääsiäiskapinan johtoon kuuluneen Edward Dalyn sisar.[1]

IRB:n ”dynamiittikampanjan” aikana Clarke sai vuonna 1883 tehtäväkseen räjäyttää London Bridge -silta Lontoossa, mutta ilmiannon seurauksena hän jäi ennenaikaisesti kiinni räjähteiden kanssa. Hän esiintyi oikeudessa salanimellä Henry Wilson ja hänet tuomittiin elinikäiseen pakkotyöhön. Hän vietti seuraavat 15 vuotta pahamaineisissa vankiloissa eri puolilla Englantia, kunnes vapautui feeniläisille myönnetyn yleisen armahduksen ansiosta vuonna 1898. Clarke muutti vapauduttuaan Yhdysvaltoihin, jossa hän työskenteli Clan na Gaelin johtajan John Devoyn apulaisena. Clarke sai vuonna 1905 Yhdysvaltain kansalaisuuden, mutta hän palasi kaksi vuotta myöhemmin Irlantiin ja perusti kaksi tupakkakauppaa Dublinin keskustaan.[1][2]

Vaikka Clarke joutui menneisyytensä vuoksi pitämään matalaa profiilia, hän oli edelleen omistautunut Irlannin radikaalien tasavaltalaisten asialle. Koska IRB:n vanhentunut johto oli vajonnut toimettomuuteen, Clarke ryhtyi yhteistyöhön järjestön nuorempien aktiivien kuten Seán Mac Diarmadan, Bulmer Hobsonin ja Denis McCulloughin kanssa, sillä he jakoivat hänen tyytymättömyytensä salaseuran aikaansaamattomuuteen. Heistä tuli hänen tärkeitä liittolaisiaan ja suojattejaan. Yhdessä nuorten tukijoidensa kanssa Clarke toi IRB:hen uutta eloa ja järjesti sen toiminnan uudestaan. He perustivat paljon tasavaltalaisia keskustelukerhoja, joiden kautta voitiin rekrytoida uusia nuoria jäseniä.[2][1]

Vuoteen 1914 mennessä Clarken ja nuorten yhteinen piiri sai käytännössä vallan IRB:n johtona toimineessa ylimmässä neuvostossa. He päättivät myös lisätä IRB:n vaikutusvaltaa kannustamalla sen jäseniä liittymään Irlannin ei-vallankumouksellisiin nationalistisiin järjestöihin. Näistä merkittävin oli marraskuussa 1913 perustettu Irlannin vapaaehtoisjoukot (Irish Volunteers), jolla näytti olevan suuri vallankumouksellinen potentiaali. Clarke varmisti, että häntä itseään ei valittu näkyvään asemaan vapaaehtoisjoukkojen johdossa, mutta useita nuorempia IRB:n jäseniä valittiin.[2][1] Clarke liittoutui tiiviisti varsinkin Mac Diarmadan kanssa, kun taas Hobsonin kanssa hän riitautui tämän ehdotettua Irlannin parlamentaarisen puolueen edustajien kutsumista vapaaehtoisjoukkojen johtoelimeen.[2] Vapaaehtoisjoukot hajosivat Clarken harmiksi kahtia ensimmäisen maailmansodan puhjettua syyskuussa 1914 pääosan kannattaessa Ison-Britannian sodankäynnin tukemista. Lopulta Clarke oli kuitenkin tyytyväinen siihen, että joukkojen jäljelle jäänyt tasavaltalaismielinen vähemmistö oli entistäkin tiukemmin IRB:n ohjauksessa.[1]

Clarken ja Mac Diarmadan mielestä Britannian vaikeudet maailmansodassa tarjosivat tilaisuuden yrittää Irlannin vapauttamista, ja he ryhtyivät suunnittelemaan kapinaa. Syksyllä 1915 he perustivat kapinan suunnittelua johtamaan IRB:n salaisen sotaneuvoston, jonka jäseniksi kutsuttiin sopivia henkilöitä, kuten Joseph Plunkett, Thomas MacDonagh, Patrick Pearse ja myöhemmin myös James Connolly. Clarken on sanottu olleen tärkein liikkeellepaneva voima pääsiäiskapinan takana; hän laati yleisen strategian ja piti yhteyttä tukijoihin Amerikassa, kun taas Mac Diarmada vastasi yksityiskohdista. Kuultuaan Eoin MacNeillin antamasta peruutuskäskystä suunnitellun kapinan alkamispäivän aamuna Clarke kannatti alkuperäisessä suunnitelmassa pysymistä, mutta muiden johtajien toivosta kapinan alkua lykättiin vuorokaudella. Kapinan käynnistyttyä Clarke sai vallankumousliikkeen veteraanina kunnian olla kapinajohdon antaman pääsiäisjulistuksen ensimmäinen allekirjoittaja. Hän vietti kapinaviikon kapinallisten päämajassa Dublinin pääpostitoimistossa. Hän vastusti Patrick Pearsen ehdotusta antautumisesta ja kannatti peräytymistä uusiin puolustusasemiin Dublinin keskustassa, mutta sotilasneuvoton enemmistö päätti toisin.[2][1]

Kapinan kukistamisen jälkeen Clarke tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin ensimmäisten kolmen kapinajohtajan joukossa Kilmainhamin vankilassa 3. toukokuuta 1916.[2][1]