The Turn of a Friendly Card

Yhtyeen pääjäsenet Alan Parsons ja Eric Woolfson muuttivat Monacoon vuonna 1978.[2] Monte Carlon kasinoilla vietetty aika, niiden tapahtumien tarkkailu sekä kiireinen ja teatraalinen tunnelma inspiroivat Woolfsonia kirjoittamaan uhkapelaamisesta kertovia kappaleita.[3]

”The Turn of a Friendly Card” oli alun perin Woolfsonin 1960-luvulla (eli ennen The Alan Parsons Projectin perustamista) kirjoittaman kappaleen nimi. Woolfson ei ollut tyytyväinen kappaleeseen, mutta sen nimi jäi elämään. The Alan Parsons Projectin albumilla kuultava samanniminen kappale on kokonaan uusi sävellys.[3]

Taustayhtyeen kokoonpano pysyi The Turn of a Friendly Cardilla kutakuinkin samana kuin edellisellä albumilla Evellä. Poikkeuksen tähän muodostivat kosketinsoittimet. Kolmella edellisellä albumilla soittaneen Duncan Mackayn sijaan Woolfson ja Parsons soittivat kaikki kosketinosuudet itse.[4][5]

The Turn of a Friendly Cardilla kappaleita esitti vain neljä laulajaa, joista kolme lauloi useamman kuin yhden kappaleen.[5] Tämä erosi yhtyeen aiemmista albumeista, joilla solisteja oli ollut kuusi tai seitsemänkin.[6][7][4] The Turn of a Friendly Card äänitettiin Lontoon sijaan Pariisissa, eikä laulajia siksi aina ollut saatavilla. The Turn of a Friendly Card olikin ensimmäinen APP-albumi, jolla Eric Woolfson lauloi taustojen sijaan kokonaisia kappaleita (”Time” ja ”Nothing Left to Lose”). Aiemmin Woolfson oli laulanut kappaleet demovaiheessa, mutta lopullisiin versioihin Parsons oli korvannut hänen lauluraitansa valitsemillaan vierailijoilla. Woolfsonin roolista yhtyeen laulajana tuli pysyvä, mikä merkitsi hänen pitkäaikaisen toiveensa täyttymistä.[8] Yhtye jatkoi kuitenkin myös vierailevien laulusolistien käyttöä.

The Turn of a Friendly Card äänitettiin kuudessa viikossa, mikä oli yhtyeen mittapuulla vähän. Parsons ja Woolfson olivat aikataulurajoituksista huolimatta tyytyväisiä lopputulokseen ja pitivät sitä yhtenä onnistuneimmista levytyksistään.[3]

Parsons ja Woolfson muuttivat takaisin synnyinmaahansa Britanniaan vuoden 1980 aikana.[2]

Avausraita ”Maybe a Price to Pay” alkaa mahtipontisella puhallinsoitinintrolla, joka pian vaihtuu keskitempoiseen funk-komppiin.[10] Kappale on sävyltään pahaenteinen, ja sen sanoitukset kertovat velhosta, jonka alamaiset pelaavat ja juonittelevat isäntänsä selän takana.[10][9] ”Games People Play” on syntetisaattoriarpeggion varaan rakentuva radioystävällinen pop-kappale,[10][9] jonka sanat kertovat kotoa lähtevistä lapsista ja vanhempien yksinäisyyden tunteesta.[10] Se sai nimensä Eric Bernen samannimisestä kirjasta (suom. Kanssakäymisen kuviot), jota Woolfsonin vaimo luki.[3] ”Time” on surumielinen ja hidastempoinen balladi, joka kertoo elämän katoavaisuudesta.[10][1] Se muistuttaa Pink Floydin samannimistä kappaletta, jota Parsons oli ollut äänittämässä.[9] ”I Don’t Wanna Go Home” on moniosainen pop rock -kappale,[10] joka kertoo kaikki rahansa uhkapelissä menettäneestä miehestä. Sävyltään kappale on APP:lle epätyypillisen katkera.[9]

B-puolen avaava ”The Gold Bug” on Ennio Morriconen spagettiwestern-sävelmiä mukaileva instrumentaali,[11] jonka päämelodian Parsons viheltää.[3] Kappaleen nimi on viittaus Edgar Allan Poen novelliin ”Kultakuoriainen”.[3] Viimeinen kappale ”The Turn of a Friendly Card” on viisiosainen teos, joka kertoo ihmisen ahneudesta ja henkisestä romahduksesta.[1] Kappaleen tyyli vaihtelee englantilaisesta folkista suoraviivaiseen rockiin ja akustiseen pop-balladiin.[10] Sanoituksessa toistuva hokema ”snake eyes, seven eleven” viittaa craps-noppapeliin – kahden ykkösen (snake eyes) tai seitsemän ja yhdentoista puolesta vetoa lyövä pelaaja häviää väistämättä aina.[3]

The Turn of a Friendly Card ilmestyi Arista Recordsin julkaisemana marraskuussa 1980.[1][12] Kansitaiteen suunnittelivat aiemmista albumeista vastanneen Hipgnosis-työryhmän sijaan rockmuusikot Kevin Godley ja Lol Creme.[4]

Studioprojektina The Alan Parsons Project ei markkinoinut albumia kiertueella, mutta se menestyi yhtyeen aiempien julkaisujen tavoin hyvin[13] ja nousi listoilla 10:n parhaan joukkoon kahdeksassa maassa.[14] Myyntiä edistivät hittisinglet ”Games People Play” ja ”Time”.[15] The Turn of a Friendly Card myi Yhdysvalloissa platinalevyyn oikeuttavan määrän, mikä teki siitä parhaiten menestyneen The Alan Parsons Projectin albumin sitten vuoden 1977 I Robotin.[16] Maailmanlaajuiset myyntiluvut nousivat heinäkuuhun 1981 mennessä yli 2 miljoonaan kopioon.[15]

The Turn of a Friendly Card ilmestyi CD-muodossa ensi kertaa 1984. Vuonna 2008 siitä ilmestyi remasteroitu versio,[2] jolla oli bonusraitoina vaihtoehtoisia miksauksia ja demoversioita albumin kappaleista.[3] Marraskuussa 2015 albumista ilmestyi 35th Anniversary Deluxe Version -niminen juhlajulkaisu. Vuoden 2008 uusintapainoksen bonuskappaleiden lisäksi juhlajulkaisulla on mukana erillinen bonusraita-CD. Sen sisältö koostuu singleversioista, vaihtoehtoisista otoista, demoista sekä Woolfsonin omaan käyttöönsä tekemistä nauhoituksista, joita hän käytti päiväkirjana säveltäessään musiikkia. Woolfsonin tyttäret Sally ja Lorna löysivät ne 2014 käydessään läpi edesmenneen isänsä arkistoja; Sallyn mukaan nauhat olivat heidän ”lapsuutensa soundtrack”.[3]

Vastaanotto
Arvostelupisteet
Julkaisu	Pisteet
AllMusic[1] Mike DeGagne
The Encyclopedia of Popular Music[17] Colin Larkin

The Turn of a Friendly Card oli vuonna 1981 ehdolla parhaan äänitystekniikan Grammy-palkinnon (”Best Engineered Recording – Non-Classical”) saajaksi, mutta ei voittanut.[18]

Billboard nosti The Turn of a Friendly Cardin suositeltujen uutuusalbumien listalleen. Arvion mukaan albumi käyttää ”korttipeliä metaforana elämän uhkapelistä”. Parsons pysyttelee taka-alalla, ja laulamisen hoitavat ”pätevät Parsons-veteraanit”. Parhaat kappaleet ovat ”Games People Play”, ”May Be a Price to Pay” sekä erityisesti klassisen musiikin ja rockin välillä vuorotteleva nimikappale, joka muodostuu koko albumin ytimeksi.[13]

AllMusicin Mike DeGagnen mukaan The Turn of a Friendly Card on The Alan Parsons Projectin ”nautittavimpia albumeja”. Hyväntuulinen ”Games People Play” ja ylellinen ”Time” puolestaan ovat yhtyeen parhaat kappaleet. Lyhyydestään huolimatta albumi käsittelee teemaansa onnistuneesti.[1]

Classic Rock Review’n Ric Albanon mukaan albumi on kuvaus keski-iän kriisistä ja uhkapelistä pakokeinona. ”Time” on hänen mukaansa yhtyeen hienoimpia balladeja ja ”Games People Play” yhdistää onnistuneesti tarttuvat melodiat filosofisiin sanoituksiin ja ”progerock-tehosteisiin”. Nimikappale on vahva lopetus albumille, vaikka kärsiikin kliseisistä sanoituksista.[10]

Alan Parsonsin mukaan The Turn of a Friendly Card on ”progefanien keskuudessa jonkinmoinen suosikki pitkän nimiraitansa ansiosta”.[19]

Listasijoitukset Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Lähde  Alankomaat 17. 12 [12]  Iso-Britannia 38. 4 [20]  Itävalta 2. 32 [12]  Norja 11. 17 [12]  Ruotsi 22. 7 [12]  Saksa 2. 49 [12]  Uusi-Seelanti 18. 20 [12]  Yhdysvallat 13. 58 [21]

Sertifikaatit Valtio Sertifikaatti Toimitukset tai myynti Lähde  Alankomaat kultalevy 50 000 [22]  Kanada 2× platinalevy 200 000 [23]  Ranska – 216 900 [24]  Saksa kultalevy 250 000 [25]  Uusi-Seelanti kultalevy 7 500 [26]  Yhdysvallat platinalevy 1 000 000 [16]

7. ”May Be a Price to Pay” (Intro / demo) – 2.59
8. ”Nothing Left to Lose” (Basic backing track) – 2.46
9. ”Nothing Left to Lose” (Chris Rainbow overdub compilation) – 2.46
10. ”Nothing Left to Lose” (Early studio version with Woolfson’s guide vocal) – 2.46
11. ”Time” (Early studio attempt) – 2.46
12. ”Games People Play” (Rough Mix) – 2.46
13. ”The Gold Bug” (Demo) – 2.46