Pohjois-Irlannin konflikti

Protestanttifundamentalistit ja lojalistit perustivat 1956 Ulster Protestant Action (UPA) -järjestön, jonka tarkoitus oli puolustaa Ulsteria IRA:a vastaan. Puolueen perustajiin lukeutuivat myöhemmin tunnetut poliitikot Ian Paisley, Desmond Boal, Noel Doherty ja Billy Spence. 1964 katoliset aktivistit aloitticat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kampanjan CSJ:n. Siitä kehittyi vuonna 1967 Kansalaisoikeusliike NICRAn, johon liittyi myös joitakin protestantteja. NICRA vaati tasaista äärioikeutta, virkapaikkojen avaamista katolilaisillekin ja puolisotilaallisen erikoispoliisi B-Specialsien hajottamista. [6]

Huhtikuussa 1966 Pohjois-Irlannin katoliset juhlivat vuoden 1916 pääsiäiskapinan 50-vuotispäivää. Vuosipäivä ja perustettu kansalaisoikeusliike herättivät unionisteissa pelkoa IRA:n uudesta noususta. Haluttiin ryhtyä vastatoimiin. Huhtikuussa 1966 jyrkän antikatolinen unionisti Ian Paisley perusti Ulsterin perustuslain puolustuskomitean ja sen puolisotilaallisen siiven UPV:n. Paisleyn mukaan IRA oli voimistumassa uudelleen ja katolinen kirkko sekaantui politiikkaan tukemalla IRA:ta. Paisley piti hallituksessa istuvia maltillisia unionisteja liian pehmeinä. Samaan aikaan osin samat aktivistit perustivat Ulsterin vapaaehtoisjoukot (UVF), jotka hyökkäsivät 1966 IRA-aktivistien kimppuun polttopulloilla.

NICRA vaati äänestyksen, työhönoton ja asuntopolitiikan korjaamista sekä puolisotilaallisen B-Specials-erikoispoliisin lakkauttamista.[7] Pohjois-Irlannin pääministeri, maltillinen unionisti Terence O'Neill kannatti muutoksia, Hän sai vastaansa Ian Paisleyn kaltaiset kovan linjan unionistikonservatiivit. O'Neillin hallitus joutui sekä jyrkkien unionistien että tasavaltalaisten epäsuosioon.

1968 opiskelijat radikalisoituivat myös Pohjois-Irlannissa. Kansalaisoikeusjärjestö NICRA aloitti pienet protestit keväällä 1968.[6]

NICRA järjesti ensimmäisen suuren marssinsa Coalislandista Duncannoniin 24. elokuuta 1968. Mielenosoitus sujui rauhallisesti, vaikka poliisi pysäytti marssijat ja paikalle tulivat myös paisleylaisiksi kutsutut vastamielenosoittajat. Hallituksen ja NICRA:n kiellosta piittaamatta seuraava kansalaisoikeusmarssi järjestettiin Derryssä 5. lokakuuta 1968.[6] Poliisi saapui paikalle jo ennen marssin alkua ja hajotti laittoman mielenosoituksen hakkaamalla mielenosoittajia ja sivullisia miehiä, naisia ja lapsia silmittömästi pampuilla.[8] 100 henkilöä loukkaantui ja väkivallan kohteeksi joutui myös työväenpuolueen kansanedustajia, joista Gerry Fitt kannettiin pää verta vuotavana ambulanssiin. Mellakoijat käyttivät palopommeja ja sytyttivät paloauton tuleen.[9]

9. lokakuuta 1968 Ian Paisleyn kannattajat pysäyttivät Belfastissa järjestetyn mielenosoituksen, joka oli suunnattu Derryn poliisiväkivaltaa vastaan. [6]Paisley ja Ronald Bunting kannattajineen saapuivat myös Armaghissa 30. marraskuuta järjestettyyn mielenosoitukseen, mutta joutuivat myöhemmin joksikin aika pidätetyiksi. 4. joulukuuta lojalistit ja marssijat ottivat yhteen Dungannonissa. Marraskuussa Terence O Neill ilmoitti myöntyvänsä joihinkin kansalaisoikeusliikkeen vaatimuksiin.

Katolilaisaktivistien uudenvuodenpäivänä 1969 aloittama marssi Belfastista Derryyn joutui väijytykseen 4. tammikuuta 1969. 200 lojalistia, joiden joukossa oli vapaavuorossa olleita B-Specials-poliisijoukkoja hyökkäsi marssijoiden kimppuun sillalla aseinaan rautatankoja, keppejä, pulloja ja kiviä. 13 marssijaa joutui sairaalaan. Marssijoiden mielestä poliisi ei puuttunut tapahtumiin riittävän tehokkaasti. Derryn protestanttialueella tapahtui uusi hyökkäys ja poliisi tunkeutui Derryn Bogsidessa katolisten koteihin. Seuraavina päivinä syttyi mellakoita varsinkin Derryssä ja Newryssä.

Lojalistijärjestöt UVF ja UPV tekivät huhtikuussa 1969 useita pommi-iskuja. Tarkoituksena oli vierittää iskut IRA:n syyksi.[10] 19. huhtikuuta 1969 poliisi pahoinpiteli katolisen Samuel Devennyn vakavasti tämän kotona. Myös perheen tyttäret joutuivat väkivallan kohteiksi. Devenny kuoli vammoihinsa sairaalassa 17. heinäkuuta. 14. kesäkuuta poliisi pahoinpiteli Dungivenin katumellakoissa henkihieveriin 67-vuotiaan Francis McCloskeyn, joka kuoli seuraavana päivänä. Hänestä tuli levottomuuksien ensimmäinen kuolonuhri. Maltillinen O'Neill vetäytyi pääministerin virasta huhtikuussa 1969.[10] IRA aktivoituu uudestaan vuonna 1969, mutta järjestöllä oli käytössään vain vähän vanhoja aseita.[4]

12. elokuuta 1969 protestantit järjestivät Derryssä "Apprentice Boys" -veljeskunnan marssin, jonka reitti kulki läheltä Derryn Bogsiden irlantilaismielisten korttelia. Nationalistit heittelivät marssijoita kivillä ja nauloilla. Syntyi kahinoita, joita vähälukuinen poliisi ei kyennyt tai halunnut estää. Katolisessa Bogsidessa syttyi kapina ja poliiseja heiteltiin katoilta palopommeilla. Kymmenet poliisit loukkaantuivat. Poliisi hyökkäsi kaupunginosaan panssaroiduilla ajoneuvoilla, vesitykeillä ja CS-kaasulla aseistettuna. Satojen nationalistien vastustus oli niin tiukkaa, että Bogsiden taisteluksi kutsuttu mellakointi jatkui useita päiviä.[11]

14. elokuuta paikalle tulivat tuliasein varustetut B-Specials-reserviläispoliisit (USC). Katoliset pelkäsivät, että tekeillä oli joukkomurha. B-Specials -joukot ampuivatkin joitakin mielenosoittajia. Saman päivän iltana Pohjois-Irlannin pääministeri pyysi Isolta-Britannialta armeijaa Derryyn erottamaan poliisi ja mellakoijat toisistaan. Tässä vaiheessa levottomuuksia pääosa protestanteista piti armeijaa puolueettomana, vain muutamat vastustivat sitäkin. Mellakoinnissa haavoittui vakavasti ainakin 350 poliisia. Myöhemmin tapahtumista julkaistiin Scarmanin raportti. Raportissa poliisin toimintaa kuvattiin asialliseksi, mutta riittämättömäksi. Erikseen mainittiin B-Specials-joukkojen yhteydet lojalisteihin.

Derryn tapahtumien jälkeen irlantilaismieliset järjestivät protesteja Belfastissa ja muualla Pohjois-Irlannissa. Belfastin tapahtumista tuli osittain katolisiin kohdistuva puhdistus. Jotkut johtivat välikohtauksiin poliisin kanssa ja hyökkäyksiin poliisiasemille. Lojalistit tunkeutuivat protestanttien kortteleihin polttaen kymmeniä koteja ja liikehuoneistoja. Myös protestanttien koteja tuhottiin. Muutamia tuhansia ihmisiä ajettiin pois ja/tai pakeni.

Aseellisia taisteluja käytiin nationalistien ja lojalistien sekä nationalistien ja poliisin välillä. Joissain tapauksissa poliisi tuki lojalisteja mm. olemalla saapumatta paikalle. Eräässä tapauksessa poliisi tulitti panssariautosta asuinkorttelia konekiväärillä. Muutamin paikoin poliisi ampui mellakoijia. Irlannin pääministeri Jack Lynch syytti Pohjois-Irlannin poliisia. 14. elokuuta alkaen brittijoukot määrättiin Derryyn, mutta nämä eivät koettaneet päästä Bogsideen, mikä rauhoitti mellakat. Pohjois-Irlanti määrättiin brittiarmeijan komentoon.

Irlannin tasavaltalaisarmeija alkoi nyt puolustaa katolisia alueita protestanttien väkivaltaa vastaan. IRA pystyikin estämään pääsyn joillekin alueille, esimerkiksi "Vapaaseen Derryyn".

Väkivalta jatkui ja lisääntyi 1970–1972.

11. lokakuuta poliisi ampui pari Ulsteria puolustanutta siviiliä, ja UVF-aktivisti tappoi brittisotilaan.

Kesäkuun alussa 1970 sattui Falls Curfewiksi kutsuttu välikohtaus, jossa nuoret ensin heittelivät aseita etsiviä brittisotilaita mm. kivillä.[12] Nuoret olivat vihaisia, koska noin viikko sitten oli tapahtunut aseelline välikohtaus lojalistien kanssa, ja sotilaat pyrkivät viemään heiltä puolustusaseet pois.[12]

Pieni välikohtaus laajeni mellakaksi. Virallisen IRA:n aktivistit alkoivat heitellä sotilaita omatekoisilla käsikranaateilla. Pian oli käynnissä tulitaisteluja brittisotilaiden ja noin 60–90 Virallisen IRA:n jäsenen välillä. Armeija jatkoi CS-kaasukanisterien ampumista. Kanistereita meni kattojen ja ikkunoiden läpi taloihin. Siviilit alkoivat poistua alueelta. Armeija saartoi noin neljän tunnin taistelun jälkeen 3 000 asunnon alueen pidätyksiä varten.[13] Mellakka ja ammuskelu jatkui vielä tunteja ja viimeiset laukaukset ammuttiin seuraavana aamuna. Armeija tutki noin tuhat kotia ja tappoi neljä siviiliä koko operaation aikana. 60 siviiliä ja 15 sotilasta vammautui. Falls Curfewin välikohtaus huononsi tuntuvasti katolisen työväenluokan ja brittiarmeijan välejä, eikä armeija ollut enää puolueeton. Niinpä IRA lisäsi kannatustaan työväenluokan parissa. Toisaalta välikohtaus ajoi Väliaikaisen ja Virallisen IRA:n riitoihin. Virallinen IRA syytti Väliaikaista IRA:ta tulitaistelun aloittamisesta ja Virallisen IRA:n jättämisestä armeijan joukkojen hyökkäyksen kohteeksi. Seuraavana vuonna kilpailevat IRA:t kostivat toisilleen asein.

Kesäkuussa 1971 armeija ampui kaksi siviiliä ja kolme sotilasta surmattiin, mikä pahensi kriisiä entisestään.[14]

Elokuussa 1971 armeija aloitti laajan pidätysoperaation, jota se kutsui nimellä "Operaatio Demetritus". Lähinnä irlantilaismielisiä, myöhemmin myös lojalisteja vangittiin ilman tuomiota. Syyksi riitti pelkkä epäily.[15] Pidätysoperaatio ajoi kohtalaisen maltillisetkin nationalistit pois yhteistyöstä valtion kanssa. Tämä kiihdytti tuntuvasti väkivaltaa.[16]

Joulukuussa 1971 nationalistit julistivat erään Derryn alueen itsehallinnon alle olevaksi "Free Derryksi".

IRA:n suosio kasvoi merkittävästi, kun brittisotilaat tappoivat eräässä välikohtauksessa kaksi nuorta miestä. Ison-Britannian laskuvarjojoukot surmasivat vuoden 1971 elokuussa Ballmurphyssä yksitoista siviiliä. Virallinen IRA alkoi tehdä pommi-iskujaan 11. joulukuuta 1971.

Verisunnuntaina 30. tammikuuta 1972 Ison-Britannian laskuvarjojoukot ampuivat Derryn Bogsidessä järjestetyssä kansalaisoikeusmielenosoituksessa takaapäin pakenevia mellakoijia surmaten 14 ja haavoittaen 13:a. Tämä herätti valtavan vihan irlantilaisissa, ja väliaikaiseen IRA:an liittyi paljon uusia jäseniä. Samaan aikaan marxilainen, virallinen IRA solmi tulitauon, mutta toimi vielä 1973.

Vuonna 1972 IRA alkoi käydä sissisotaa varsinkin Etelä-Armaghissa ja brittihallitus yritti neuvotella väliaikaisen IRA:n kanssa monta kertaa vuosina 1972 ja 1973.

Poliisin, lojalistien ja armeijan väkivalta ja IRA:n miehittämien alueiden vastaiset operaatiot ajoivat väliaikaisen IRA:n aloittamaan pommikampanjan vuonna 1972. Iso-Britannia siirsi Pohjois-Irlannin suoraan hallintaansa 1972. Samana vuonna brittiarmeija valtasi "Vapaan Derryn" "Operaatio Motormanissa". Vaikka IRA pyrki ilmoittamaan näistä pommi-iskuista alueen asukkaille puhelimitse, ne usein surmasivat ja haavoittivat paljon sivullisia. Pohjois-Irlannin väkivalta huipentui vuonna 1972, jolloin 500 ihmistä kuoli, puolet heistä siviilejä.

Ulsterin puolustusliitto UDF syntyi vastauksena IRA:n toimintaan.

Vuonna 1973 monet puolueet yrittivät rakentaa rauhaa ja syntyi Sunningdalen sopimus. Tarkoitus oli vuonna 1974 perustaa katolilaisten ja protestenttien yhteishallinto, mutta Ian Paisleyn johtama kovan linjan unionistiryhmä vastusti sitä, koska se päästi irlantilaismieliset nationalistit maan hallintoon. Paisleyn puolue DUP sai vaaleissa yli puolet äänistä ja 11/12 Pohjois-Irlannin parlamenttipaikoista. IRA ei ollut sopimukseen tyytyväinen ja vuosi 1975 oli yksi verisimmistä, surmansa sai satoja ihmisiä vielä vuonna 1976.

IRA alkoi tehdä pommi-iskuja Englannissa vuonna 1973.[17]

Tuomituilta IRA-aktivisteilta evättiin poliittisen vangin oikeudet vuonna 1976.

Vangitut IRA-aktivistit aloittivat jo vuonna 1976 likaisen protestin töhrien selliensä seiniä ulosteella. Vartijoiden harjoittama väkivalta oli Long Keshin vankilassa arkipäivää.[18] Tämä protesti laajeni lopulta nälkälakoiksi, joissa kuoli yli kymmenen IRA-aktivistia. Näistä tunnetuin oli Bobby Sands. Monet väkivallan tekijät olivat puolin ja toisin köyhästä työväenluokasta.[19]

Eri taistelujärjestöt mm. IRA, UDF ja UVF harjoittivat rahojen hankkimista mm. ulkomaisilta tulevin lahjoituksin, laillisin liiketoimin, suojelurahojen keruulla, salakuljetuksella ja muulla rikollisuudella, ja viholliset tekivät tässä jopa yhteistyötä keskenään.[20] Irlannin hallituksen toimet IRA:ta vastaan olivat 1970-luvulla löysiä eikä maa valvonut Pohjois-Irlannin vastaista rajaansa tehokkaasti.[21]

Sekä protestanttien että katolilaisten riveissä alkoi näkyä 1970-luvun puolivälissä kyllästyminen väkivaltaan. Vuonna 1977 IRA:n Gerry Adams loi taktiikan, jossa IRA toimi sekä politiikassa että asein "ballot and bullet".[22] IRA salakuljetti tavaraa rajan yli suuntaan ja toiseen[23] pyrkien hankkimaan näin rahaa. Laittomat rajanylityspaikat olivat vaikeakulkuisella alueella, ja tulliviranomaisia liian vähän.[24] Kun armeija asetti erilaisia tiesulkuja, IRA siivosi ne pois. Muutenkin lain valvonnassa oli ongelmia rajan molemmin puolin siviiliviranomaisten haluttomuuden takia.[25] Nämä eivät antaneet turvajoukoille todisteita epäiltyjen IRA:n jäsenten toimista.[25] IRA piti majaansa Dundalkin kaupungissa Irlannissa.[24]

Jyrkän marxilainen INLA teki monia tuhoisia pommi-iskuja 1980-luvun alussa ja puolivälissä. Myös IRA jatkoi pommikampanjaansa, samoin kuin lojalistiryhmittymät. Molemmat hankkivat aseita ulkomailta. Britannian armeija tuki salaa lojalistiryhmiä neuvoen näitä muun muassa kohteiden valinnassa. Näin säästettiin ihmishenkiä, mutta toisaalta armeija neuvoi joskus murhaamaan syyttömiäkin. INLA hajosi kahtia 1986, kun siitä irtosi IPLO. Näiden välinen sota heikensi INLA:aa ratkaisevasti.

IRA kävi aktiivista sissisotaa Etelä-Armagh’ssa 1990-luvun alkuvuosina.