The Supremes

The Supremes sai alkunsa Detroitissa 1950-luvun lopulla. Northeastern High Schoolissa vuonna 1958 opiskelleet Diane (vuodesta 1964 alkaen Diana) Ross, Mary Wilson, Florence Ballard ja Betty Travis perustivat lauluyhtyeen nimeltä The Primettes, joka otti nimensä saman koulun poikien The Primes -lauluyhtyeeltä. Travis jätti yhtyeen pian keskittyäkseen koulunkäyntiin.[1]

Ballard johtajanaan tytöt esiintyivät 16-vuotiaina ahkerasti ympäri Detroitia. Paikallinen pieni levymerkki Lu Pine julkaisi heidän ensimmäisen singlensä ”Tears of Sorrow / Pretty Baby” alkuvuonna 1960. Ross lauloi soolo-osat A-puolella ja Wilson B-puolella. Oman singlensä lisäksi tytöt lauloivat taustoja yhtiön muille artisteille, kuten Wilson Pickettille ja Eddie Floydille.[1]

Smokey Robinson oli maininnut tytöille uudesta levy-yhtiöstä nimeltä Motown, joten he menivät sinne koe-esitykseen. Motownin johtaja Berry Gordy piti Primettesien esityksestä, mutta suositteli että tytöt kävisivät ensin koulunsa loppuun. Ross halusi kuitenkin heti laulajanuralle, joten hän alkoi hengailla Motownin toimistolla auttelemassa sihteereitä ja muita työntekijöitä parhaansa mukaan. Tytöt pääsivätkin laulamaan taustoja Marvin Gayen varhaisilla singleillä.[1]

Kun Motown alkoi saada listamenestystä The Marvelettesin ja Mary Wellsin myötä, myös Primettes kutsuttiin levyttämään. Ballard oli tällä välin vaihtanut yhtyeen nimeksi The Supremes. Motown teki tyttöjen kanssa levytyssopimuksen tammikuussa 1961. Tuolloin neljäntenä jäsenenä mukana ollut Barbara Martin jätti pian yhtyeen mentyään naimisiin, joten Supremes jatkoi triona.[1]

Motownin laulunkirjoittajat alkoivat kirjoittaa Supremesille lauluja nopeassa tahdissa. Yhtyeen ensimmäinen single ”I Want a Guy” julkaistiin maaliskuussa 1961. Se ei vielä menestynyt listoilla, kuten eivät seuraavatkaan singlet. Kun Brian Holland, Lamont Dozier ja Eddie Holland tulivat kirjoittamaan yhtyeelle lauluja, alkoi sen ennennäkemätön hittisarja. Heidän ensimmäinen pop-listaykkösensä oli ”Where Did Our Love Go?” heinäkuussa 1964. Menestyksen seurauksena Motown alkoi keskittyä hittien tehtailuun ensisijaisesti Supremesille. Tytöt pantiin myös tyylikouluun, jossa heistä tehtiin mahdollisimman elegantteja ja kauniita niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin sekä salonkikelpoisia esiintymään missä tahansa hienoissa tilaisuuksissa. Gordy suuntasi Supremesin tietoisesti valkoiselle nuorelle naisyleisölle, joten yhtyeen kappaleet olivat tyyliltään popin ja soulin välimaastossa, ja niiden sanoitukset käsittelivät rakkautta.[1]

Supremesin ensimmäistä ykköshittiä seurasi neljä lisää: ”Baby Love”, ”Come See About Me”, ”Stop! In the Name of Love” ja ”Back in My Arms Again”. Joulukuusta 1964 alkaen yhtye esiintyi televisiossa kahden vuoden aikana yhteensä 21 kertaa. Vasta kesällä 1965 heidän ykkösputkensa katkesi, kun ”Nothing But Heartaches” jäi listasijalle 11. Sitä seurasivat kuitenkin vuosina 1966–1967 uudet H-D-H-kolmikon kirjoittamat ykköshitit ”You Can’t Hurry Love”, ”You Keep Me Hangin’ On”, ”Love Is Here and Now You’re Gone” ja ”The Happening”.[1]

Berry Gordy halusi korostaa Diana Rossin asemaa Supremesissa ja valmistella tätä soolouralle, joten hän antoi Rossille erityiskohtelua ja useimmat soololauluosuudet sekä muutti vuonna 1967 yhtyeen nimeksi ”Diana Ross and the Supremes”. Kun Florence Ballard alkoi juoda, lihoa ja myöhästellä harjoituksista ja esiintymisistä, Gordy erotti hänet heinäkuussa 1967, ja tilalle otettiin Cindy Birdsong. Ballardin sooloura ei onnistunut, ja hän kuoli rahattomana sairauskohtaukseen vuonna 1976.[1]

Diana Ross aloitti soolouransa tammikuussa 1970 ja jätti Supremesin. Hänen tilalleen otettiin Jean Terrell. Ross menestyi hyvin soolourallaan, ja hänestä tuli yksi 1970-luvun suosituimmista naislaulajista.[1]

Supremes sai vielä useita top-10-hittejä 1970-luvun aikana. Terrell lähti yhtyeestä vuonna 1973, ja hänen tilalleen otettiin Scherrie Payne. Cindy Birdsongin tilalle tuli ensin Lynda Laurence, ja hänen toisen lähtönsä jälkeen Susaye Green.[1] Yhtye lakkautettiin vuonna 1977.[2]

Mary Wilson julkaisi sooloalbumin vuonna 1979 ja kuvaili Supremes-vuosiaan kahdessa elämäkerrassaan, joista ensimmäisestä tehtiin menestynyt musikaali Dreamgirls.[1]

Supremes nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1988.[3]

Ross, Wilson ja Birdsong esiintyivät vielä kerran yhdessä Motown 25 -erikoisohjelmassa vuonna 1983. Vuonna 2000 kolmikko suunnitteli yhteistä kiertuetta, mutta he eivät tulleet enää toimeen keskenään, joten Ross otti kiertueelle Lawrencen ja Paynen. Kiertue ei kuitenkaan kerännyt yleisöä, joten se keskeytettiin muutaman konsertin jälkeen.[1]

• Florence Ballard (1959–1967)
• Mary Wilson (1959–1977)
• Diana Ross (1959–1970)
• Betty McGlown (1959–1960)
• Barbara Martin (1960–1962)
• Cindy Birdsong (1967–1972, 1973–1976)
• Jean Terrell (1970–1973)
• Lynda Laurence (1972–1973)
• Scherrie Payne (1973–1977)
• Susaye Greene (1976–1977)

• Gulla, Bob: Icons of R&B and Soul: An Encyclopedia of the Artists Who Revolutionized Rhythm. Greenwood Press, 2008. ISBN 978-9-313-34044-4.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Supremes Wikimedia Commonsissa