The Stranglers

The Stranglers on brittiläinen rockyhtye, joka perustettiin 11. syyskuuta 1974, alkuperäisellä nimellään Guildford Stranglers. Yhtyeen kuuluisimpia hittejä ovat muun muassa ”No More Heroes”, ”Peaches”, "Duchess" ja "Golden Brown". The Stranglers siirtyi perustamisensa jälkeen musiikillisesti kohti punkrockia, mutta erottavana tekijänä moniin muihin ajan punkbändeihin oli erityisesti kosketinsoittimien (mm. Minimoog, Hohner Cembalet, Hammond ja Oberheim FVS[1]) merkittävä rooli yhtyeen musiikissa. Yhtyeeltä ilmestyivät vuonna 1977 niin debyyttialbumi Rattus Norvegicus, kuin myös kakkosalbumi No More Heroes. Seuraavilla levyillä Black and White (1978) ja erityisesti The Raven (1979) yhtye siirtyi punkista kokeellisempaan ja monipuolisempaan ilmaisuun. Vuonna 1981 Stranglers julkaisi jälleen kaksi albumia: The Gospel According to the Meninblack oli monia tunnettuja salaliittoteorioita käsittelevä konseptialbumi, jonka kaupallinen menestys jäi heikoksi. Seuraaja La Folie oli konseptialbumi rakkaudesta. Levy sisälsi suurhitin Golden Brown ja se siivitti myös albumin menestykseen.

The Stranglers
The Stranglers, Brighton, 2014-03-06
The Stranglers, Brighton, 2014-03-06
Tiedot
Toiminnassa 1974–
Tyylilaji Rock and roll
punk rock
protopunk
New Wave
Kotipaikka Guildford, Surrey, Iso-Britannia
Laulukieli englanti
Jäsenet

Jean-Jacques Burnel, basso
Baz Warne, laulu, kitara
Jet Black, rummut
Jim Macaulay, rummut (kiertuerumpali 2013-)
Dave Greenfield, koskettimet

Entiset jäsenet

Hugh Cornwell
Hans Wärmling
John Ellis
Paul Roberts

Vuonna 1983 julkaistulla albumillaan Feline yhtye uudisti jälleen tyyliään ja levyn äänimaailmaa hallitsevat akustiset kitarat, sähkörummut (rumpali Jet Black siirtyi pysyvästi käyttämään sähkörumpuja studiolevytyksissä) ja syntetisaattorit. Albumi nousi brittien albumilistan neljänneksi. Singlejulkaisuja olivat "European Female", "Midnight Summer Dream" ja Paradise.

Yhtyeen johtohahmoina toimivat bändin aloituksesta 1970-luvun puolivälistä aina 1990-luvun alkuun Hugh Cornwell (laulaja/kitaristi) sekä Jean-Jacques Burnel (laulaja/basisti). Hugh Cornwell erosi yhtyeestä vuonna 1990. Hänen viimeinen keikkansa Stranglersin riveissä (Alexandra Palace, Lontoo, 11. elokuuta) on taltioitu bändin livealbumille Saturday Night, Sunday Morning.[2][3]

Rumpali Jet Blackin (Oik. nimeltään Brian Duffy) terveysongelmien vuoksi yhtyeen kiertuerumpalina on vuodesta 2013 lähtien toiminut Jim MacAulay. Black on vetäytynyt sivuun yhtyeen aktiivitoiminnasta ja kiertueilta.[4]

Diskografia
Pääartikkeli: The Stranglersin diskografia
  • Rattus Norvegicus (1977)
  • No More Heroes  (1977)
  • Black and White  (1978)
  • The Raven  (1979)
  • The Gospel According to the Meninblack  (1981)
  • La Folie  (1981)
  • Feline  (1983)
  • Aural Sculpture  (1984)
  • Dreamtime  (1986)
  • 10  (1990)
  • Stranglers in the Night  (1992)
  • About Time  (1995)
  • Written in Red  (1997)
  • Coup de Grace  (1998)
  • Norfolk Coast  (2004)
  • Suite XVI  (2006)
  • Giants  (2012)

Lähteet
  1. Equipboard Inc: Dave Greenfield's Equipboard Equipboard. Viitattu 13.1.2019. (englanniksi)
  2. Stranglers Live Performances 1974-1990 www.xulucomics.com. Viitattu 23.11.2018.
  3. The Stranglers - Discography and Biog www.scam69.com. Viitattu 23.11.2018.
  4. The Stranglers guitarist Baz Warne on the departure of Jet Black and looking to the next 40 years The Argus. Viitattu 23.11.2018. (englanniksi)

    Kirjallisuutta
    • Buckley, David. No Mercy - The Authorised and Uncensored Biography of The Stranglers. London. Hodder and Stoughton. 1997. ISBN 0-340-68062-8
    • Cornwell, Hugh, A Multitude of Sins. London. Harper Collins Publishers, 2004. ISBN 0-00-719082-4
    • Cornwell, Hugh and Drury, Jim. The Stranglers - Song by Song. London. Sanctuary Publishing Ltd. 2001 ISBN 1-86074-362-5

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.