The Incredible String Band

Vuonna 1963 Robin Williamson ja Clive Palmer alkoivat esiintyä yhdessä folkduona Edinburghissa, Archie Fisherin Crown Bar -klubilla, jossa usein esiintyi myös Bert Jansch. Loppuvuodesta 1965 duo päätettiin laajentaa rytmikitaristin myötä trioksi, ja koesoittojen perusteella paikan sai paikallinen rockmuusikko Mike Heron. Trio otti nimen The Incredible String Band, ja pian yhtyeen jäsen Clive Palmer alkoi pyörittää Glasgow’ssa omaa folk-klubia, jonka nimeksi tuli Clive's Incredible Folk Club ja yhtyeestä sen vakioesiintyjä.[1] He saivat pian levytyssopimuksen Elektra Recordsin kanssa ja levyttivät yhtyeen nimeä kantavan esikoisalbuminsa Sound Techniques -studiolla Lontoossa toukokuussa 1966. Pääasiassa omaa materiaalia sisältävä albumi valittiin Melody Maker -lehden äänestyksessä vuoden folkalbumiksi, ja itse Bob Dylan kehui lehtihaastattelussa albumin raitaa ”October Song” yhdeksi senhetkisistä suosikkikappaleistaan.

Trio kuitenkin hajosi levytyksen jälkeen. Palmer lähti monien hippien tapaan Afganistanin ja Intiaan, kun taas Williamson suuntasi Marokkoon lupaamatta välttämättä palata lainkaan. Heron pysyi Edinburghissa ja alkoi soittaa yhtyeessä nimeltä Rock Bottom and the Deadbeats. Kun Williamson sitten palasi rahattomana mutta kassit täynnä marokkolaisia instrumentteja, miehet päättivät koota yhtyeen uudelleen.[1][2]

Marraskuussa 1966 Heron ja Williamson pääsivät mukaan Tom Paxtonin ja Judy Collinsin lyhyelle kiertuelle.[3] Seuraavana vuonna he esiintyivät säännöllisesti Lontoon klubeilla. Elektra Recordsin tuottajasta Joe Boydista tuli myös yhtyeen manageri, ja hän sai myytyä yhtyeen Newportin folkfestivaaleille, jonka muita esiintyjänimiä olivat Joni Mitchell ja Leonard Cohen.

The Incredible String Bandin toisella albumilla The 5000 Spirits or the Layers of the Onion soittavat myös Pentanglen kontrabasisti Danny Thompson ja vokalisti-rumpali Licorice.[1] Albumi osoitti yhtyeen kehittyneen musiikillisesti ja sai kriitikoilta hyviä arvioita. Ne avasivat yhtyeelle tien muun muassa Lontoon Ufo- ja Speakeasy-klubeille, John Peelin merirosvoradio-ohjelmaan ja myös BBC:n Top Gear -radioshowhun. Albumi nousi Britannian folk-listan kärkeen.

Vuosi 1968 oli Incredible String Bandin huippuvuosi. Silloin yhtye julkaisi kaksi parhaana pidettyä albumiaan, The Hangman's Beautiful Daughter ja tupla-albumi Wee Tam and the Big Huge. Ensin mainittu ylsi albumilistan viiden myydyimmän joukkoon Britanniassa ja sai Grammy-ehdokkuuden Yhdysvalloissa. Led Zeppelinin Robert Plant sanoi yhtyeen löytäneen tyylinsä osin Hangman-albumia kuunnellessaan.[2] Moniraitatekniikkaa kekseliäästi käyttävä albumi sisälsi useita Williamsonin kirjoittamia unenomaisia lauluja kuten ”The Minotaur's Song” ja Mike Heronin 13-minuuttisen teoksen ”A Very Cellular Song”. Esiintymispaikat vaihtuivat pikkuklubeista suuriin konserttisaleihin Britanniassa ja Yhdysvalloissa, johon suuntautuneella kiertueella yhtyeen jäsenet kiinnostuivat skientologiasta.[2]

Näihin aikoihin useimmat yhtyeen jäsenistä asuivat maalaistalossa Walesin Pembrokeshiressä. Siellä yhtyeestä tehtiin fantasiaa ja dokumenttia yhdistävä elokuva Be Glad For the Song Has No Ending. Vuonna 1969 The Incredible String Band pääsi esiintymään Woodstockin festivaaleilla ja kiersi Yhdysvalloissa laajemminkin antamassa konsertteja, jotka olivat teatraalisempia kuin mitä muut yhtyeet tuohon aikaan harrastivat. Marraskuussa 1969 ilmestyi albumi Changing Horses, jota pidettiin pettymyksenä aiempaan tuotantoon nähden. Huhtikuussa 1970 oli vuorossa albumi I Looked Up. Samana vuonna yhtye kehitti suuren teatterinomaisen konserttispektaakkelin nimeltä U, jota esitettiin Lontoossa ja New Yorkissa, mutta jolle suunniteltu Yhdysvaltain-kiertue jouduttiin perumaan huonojen kritiikkien takia.

Heikentyvästä suosiosta ja managerinsa Joe Boydin lähdöstä huolimatta The Incredible String Band pysyi koossa vielä neljä vuotta. Yhtye vaihtoi Elektralta Island Recordsille, jolle se levytti vielä viisi albumia. Rose Simpson lähti yhtyeestä 1971, ja tilalle otettiin Malcolm LeMaistre. Mike Heron levytti hyvän arviot saaneen sooloalbumin Smiling Men with Bad Reputations, jolla olivat mukana myös Pete Townshend, Ronnie Lane, Keith Moon, John Cale ja Richard Thompson. Myös Robin Williamson teki sooloalbumin nimeltä Myrrh.

Yhtyeen kokoonpano koki isoja muutoksia, ja sen myötä tyyli muuttui tavanomaisen sähköisen rockin suuntaan. Island Records luopui yhtyeestä vähentyvän myynnin takia 1974, ja yhtye hajosi pian tämän jälkeen.[1] 23 vuotta myöhemmin kolme alkuperäisjäsentä kuitenkin kokosi yhtyeen uudelleen, ja yhteistyötä kesti vuoteen 2006 saakka.

• Mike Heron (1965-1974, 1999-2006)
• Robin Williamson (1965-1974, 1999-2003)
• Clive Palmer (1965-1966, 1999-2006; died 2014)
• Christina "Licorice" McKechnie (1968-1972)
• Rose Simpson (1968-1971)
• Malcolm Le Maistre (1971-1974)
• Stan Schnier (1972-1974)
• Jack Ingram (1972-1974)
• Gerard Dott (1972-1973)
• Graham Forbes (1973-1974)
• John Gilston (1974)
• Lawson Dando (1999-2006)
• Bina Williamson (1999-2003)
• Claire "Fluff" Smith (2003-2006)