The Hollies

The Hollies on alkujaan kotoisin Manchesterin kaupungista ja heidän alkuperäinen kokoonpanonsa muodostui viidestä soittajasta, jotka olivat Allan Clarke, Vic Steele, Graham Nash, Jeremy Levine sekä Don Rathbone. Viisikon jäsenistä Clarkella ja Nashilla oli jo aiemmin ollut yhteisiä musiikillisia kuvioita, sillä he olivat esiintyneet puoliammattilaisena duona nimillä Guytones, Two Teens sekä Ricky & Dane.[4]

Soittaessaan liverpoolilaisella Cavern-klubilla vuonna 1963 Hollies kiinnitti paikalla olevien kykyjenetsijöiden huomion itseensä. Monikansallisen EMI-yhtiön alaisuudessa toimivan levymerkki Parlophonen edustajat päättivät ottaa Holliesin siipiensä suojaan, jonne oli aiemmin otettu myös The Beatles.[4] Vaikka Hollies ei pystynyt hyödyntämään brittiläisen popmusiikin nostattamaa alkuaikojen hysteriaa, pääsi se osalliseksi tästä löydettyään oman tyylinsä laulaa sointuvasti yhteen. Tästä ensimmäisenä osoituksena oli vuonna 1964 ilmestynyt "Here I Go Again". Seuraavat singlet "Look Through Any Window" ja "Yes I Will" vakiinnuttivat Holliesin asemaa. Jo ennen suosion alkua osa Holliesin jäsenistä vaihtui. Levine korvattiin Tony Hicksillä, kun taas Steele, Rathbone ja vuonna 1963 mukaan tullut Erick Haydock joutuivat antamaan paikkansa rumpali Bobby Elliotille ja bassokitaristi Bernie Calvertille, joka tuli kuitenkin mukaan vasta vuoden 1966 alussa. Tästä alkoi kolme vuotta kestänyt menestys viisikolle Nash, Clarke, Hicks, Elliot ja Calvert.

Vaikka Holliesin LP-levyt eivät olleet suuria menestyksiä oli singlejen suosio taattu. Vuosina 1966-69 levytetyt "I Can't Let Go", "Bus Stop", "Stop, Stop, Stop", "On a Carousel", "Carrie Anne", "Jennifer Eccles", "Listen to Me" ja "Sorry Suzanne" olivat ympäri maailman suosittuja Hollies-kappaleita.

Musiikilliset erimielisyydet repivät kuitenkin Holliesin rivejä. Perustajajäsen Graham Nash halusi muuttaa yhtyeen tyyliä kokeilevampaan suuntaan saamatta idealleen kannatusta. Nashin toivomuksesta levytettiin vuonna 1967 single "King Midas in Reverse", jonka taustalla soivat jouset ja torvisoittimet, ja joka poikkesi selvästi totutusta Holliesin luomasta tyylisuunnasta. Sen b-puoleksi tuli "Everything is Sunshine". Single menestyi suhteellisen huonosti katkaisten sitä edeltäneen hittien sarjan. Isossa-Britanniassa sen paras sijoitus oli 18.[5] Tunnettu manageri Mickie Most totesi Nashille että yhtyeen tulisi pysyä selkeästi omassa tyylissään, millä oli suuri vaikutus hänen päätökseensä lähteä yhtyeestä voidakseen olla vakavammin otettava muusikko.[5] Yhtye teki 1967 kaksi kokonaisuuksiksi tarkoitettua psykedeelissävytteistä albumia Evolution ja Butterfly, joilta ei siten julkaistu singlekappaleita. Suunta herätti ristiriitoja yhtyeen jäsenissä ja osaksi protestimieliala oli avointa; "Olemme yhtä psykedeelisiä kuin kaverit tilaamassa tuoppia olutta"[5]

Yhtyeen totuttua pop-tyyliä oleva single "Jennifer Eccles" palautti yhtyeen listamenestyksen. Lopullisen päätöksen lähdöstä Nash teki The Hollies Sing Dylan -albumin jälkeen,[5] sillä hän halusi jatkaa kunnianhimoisempaa linjaa. Hänen ja Holliesin tiet erkanivat Nashin siirtyessä Crosby, Stills and Nash -yhtyeseen. Tämän yhtyeen ensimmäinen suuri hitti oli "Marrakesh Express", jota Nash oli ehdottanut Holliesille.

Allan Clarkelle parhaan ystävän lähtö kokoonpanosta oli kova pala. Nash korvattiin vuonna 1969 Terry Sylvesterillä, jonka ura alkoikin Holliesien riveissä lupaavasti. Hän oli mukana ”He Ain’t Heavy, He’s My Brother” -kappaleella, jota myytiin maailmalla yli 2,5 miljoonaa kappaletta.[3] Vaikka listamenestys ei loppunut Graham Nashin lähtöön, oli Hollies-soundin perustana pidetty Nashin ja Clarken stemmalaulanta poissa.

The Hollies vuonna 2007.

1970-luvun aikana Holliesin suosion hiipui, mutta ilman singlemenestyksiä he eivät tälläkään vuosikymmenellä jääneet. "I Can't Tell the Bottom from the Top" nousi Britteinsaarilla vuoden 1970 keväällä kymmenen myydyimmän singlen joukkoon. Seuraavana vuonna Allan Clarke siirtyi lyhyeksi jääneelle soolouralleen. Hänen paikkansa täytti ruotsalainen Mikael Rickfors.[6] Clarkin jo lähdettyä yhtyeestä nousi hänen Holliesin riveissä laulamansa "Long Cool Woman (in a Black Dress)" Yhdysvaltojen eniten myydyksi singleksi. Rickforsista pyrittiin kuitenkin tekemään Holliesin uusi ykkösääni ja levymerkki Polydor julkaisi hänen laulamansa singlen "The Baby" Englannissa samaan aikaan Clarken tulkitseman "Long Cool Woman" -laulun kanssa, jonka julkaisi levymerkki EMI. Tämä hämmensi brittiläiset fanit, kun uusi ja vanha Hollies taistelivat listoilla toisiaan vastaan. Rickfors toimi vokalistina myös yhtyeen vuonna 1972 ilmestyneellä Romany-albumilla.

Allan Clarkin laulaman "Long Cool Woman" -singlen suuri menestys Amerikassa vaikeutti uuden Holliesin kokoonpanon ja eritoten laulusolisti Rickforsin yleistä hyväksyntää niin kotimaassa kuin sen ulkopuolellakin. Clarke palasikin yhtyeeseen vuonna 1973 jättäen menestyksemättömäksi osoittautuneen uransa soololaulajana ja korvaten kokoonpanosta poistuneen Rickforsin.

Vuonna 1974 julkaistu single "The Air That I Breathe" palautti The Holliesin listojen kärkipaikoille niin Britteinsaarilla kuin kymmenissä muissakin maissa. Seuraavan vuosikymmenen lopulla Hollies sai kohdalleen odottamattoman levymenestyksen, kun muuan olutmerkki mainosti televisiossa tuotettaan "He Aint Heavy" -kappaleen avulla. Tämän seurauksena jo kertaalleen menestystä saavuttanut levytys nousi Britanniassa myyntitilaston ykköseksi syyskuussa 1988.[3][4]

Vuonna 1993 Hollies vastaanotti Ivor Novello -palkinnon kunnianosoituksena myötävaikutuksesta brittiläiselle musiikille.[4] Ura jatkui edelleen joskin kokoonpanon miehitys vaihtui hiljalleen. Kun johtavan laulajan asemassa oleva Allan Clarke päätti vetäytyä vuonna 1999 sivuun, siirtyi hänen paikalleen 1960-luvulla The Moven riveissä suosiota niittänyt Carl Wayne, joka toimi Holliesien laulusolistina neljän seuraavan vuoden ajan.

Vuonna 2003 EMI julkaisi kuuden CD-levyn boksin Long Road Home 1963–2003, johon on taltioitu Holliesin musiikkia viideltä eri vuosikymmeneltä.[7]