The Eternal Idol

Vuoden 1986 kesällä Black Sabbath (kitaristi Tony Iommi, kosketinsoittaja Geoff Nicholls, laulaja Ray Gillen, basisti Dave Spitz ja rumpali Eric Singer) alkoi säveltää uutta materiaalia tulevalle albumille. Tämä ei ollut kuitenkaan vaivatonta, sillä nuorella laulaja Ray Gillenilla ei ollut kokemusta sanoitusten kirjoittamisesta ja studiotyöskentelystä.[5] Gillen oli tullut yhtyeeseen kesken Pohjois-Amerikan kiertuetta aiemmin keväällä henkilökohtaisista ongelmista kärsineen Glenn Hughesin tilalle. Lisäksi yhtyeen manageri oli vaihtunut, kun Don Ardenin tilalle tuli Patrick Meehan, joka oli manageroinut yhtyettä jo 1970-luvulla ja tiettävästi pimittänyt yhtyeen rahoja useiden miljoonien verran.[5] Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja johtohahmo Tony Iommi otti riskin ja päätti luottaa vielä Meehaniin.[6]^{lähde tarkemmin?} Tosin pian kävi selväksi, ettei Meehan välittänyt muista yhtyeen jäsenistä, ja palkanmaksuissa alkoi olla katkoksia.[5]

Seuraavaksi aloitettiin albumin varsinaiset nauhoitukset aloitettiin, ja yhtye lähti Air-studioille Monterserratiin Karibianmerelle. Tuottajaksi albumille tuli jo edellisen Seventh Star -albumin tuottanut Jeff Glixman. Piakkoin kuitenkin basisti Dave Spitz joutui lähtemään pois saarelta ja yhtyeestä henkilökohtaisten vaikeuksien takia, ja lisäksi hän riitautui tuottaja Glixmanin kanssa.[5] Spitzin tilalle basistiksi tuli Bob Daisley, joka oli soittanut muun muassa Ozzy Osbournen ja Gary Mooren yhtyeissä. Daisley oli myös osaava sanoittaja, ja yhtyeen suureksi helpotukseksi hän otti kappaleiden sanoitusvastuun.[5] Daisley kertoo: "Tullessani mukaan yhtyeellä oli jonkin verran ideoita valmiina. Kirjoitin suuren osan sanoituksista ja soitin kaikki bassot albumille. Sanoitukset olivat tosin lähtemiseni jälkeen muuttuneet osittain, ja kappaleista oli näin ollen tullut sanoituksellisesti sekavia. Koko homma oli muutenkin sekava: tuottajat vaihtuivat, muusikot vaihtuivat, laulaja vaihtui jne. Albumin viimeisteli eri bändi kuin aloittaessa".[5]

Yhtyeen palattua Britanniaan Daisley palasi Gary Mooren yhtyeeseen, ja näihin aikoihin myös tuottaja Glixman lopetti työskentelyn yhtyeen kanssa, mihin ilmeisesti olivat syynä erimielisyydet manageri Meehanin kanssa. Yhtye jäi myös ilman rumpalia, kun Eric Singer erosi yhtyeestä, koska hänen mielestään yhtyeen tulevaisuus näytti epävarmalta. Daisleyn kutsusta hänkin liittyi Gary Mooren kiertueyhtyeeseen. "Kulissien takana kaikki oli sekaisin", muisteli Singer myöhemmin. "Palkkoja ei kuulunut, eikä Meehania saanut mistään kiinni. Kun Bob kysyi minua Garyn yhtyeeseen en epäröinyt hetkeäkään."[5] Singerin korvasi myöhemmin yhtyeessä jo aiemminkin vaikuttanut Bev Bevan. Albumin teko oli jonkin aikaa jäissä, koska studiolaskuja oli maksamatta ja muun muassa yhtyeen jäsenten soittimia oli takavarikoituna laskujen pantiksi.[5]

Kun albumin tekoa jatkettiin, tuottajaksi tuli Vic Coppersmith-Heaven, joka nauhoitti lauluraitoja Gillenin kanssa. Gillenin työmoraali oli kuitenkin heikko, sillä hän vietti aikaansa mieluiten juhlimassa kuin studiossa. "Raylla ei ollut minkäänlaista kokemusta studiotyöstä", kertoi Geoff Nicholls myöhemmin. "Hänellä oli vaikeuksia laulaa Daisleyn kirjoittamia sanoja, ja siksi niitä muutettiin. On eri asia laulaa konsertissa kuin studiossa. Ray oli loistava livenä, mutta studiossa hänellä ei ollut hajuakaan, mitä piti tehdä. Lisäksi hän piti liikaa juhlimisesta, vaikka meidän olisi pitänyt työskennellä täydellä teholla".[5] Yllättäen maaliskuussa 1987 Gillen erosi yhtyeestä, koska hänen mukaansa "yhtyeellä ei ollut enää tulevaisuutta".[7] Ensin hän liittyi kitaristi John Sykesin Blue Murder-projektiin, ja hieman myöhemmin Gillen ja Eric Singer perustivat Badlands-yhtyeen yhdessä kitaristi Jake E. Leen ja basisti Greg Chaissonin kanssa.^lähde?

Uudeksi laulajaksi valittiin pikavauhtia birminghamilainen Tony Martin, joka oli laulanut aiemmin Alliance-yhtyeessä ja Misha Calvinin yhtyeessä. Martin tuli yhtyeeseen managerinsa Albert Chapmanin ehdotuksesta. Chapman oli Iommin ystävä, ja hän oli toiminut 1970-luvulla myös Sabbathin kiertuemanagerina. Martinin tehtävä oli laulaa runsaan viikon aikana kaikki lauluosuudet täsmälleen Gillenin tyylillä valmiiden pohjien päälle.[5] "Gillenillä oli hieno ääni", muisteli Martin myöhemmin. "Mielestäni albumi olisi pitänyt julkaista hänen lauluosuuksillaan, mutta kaveri oli häipynyt kesken kaiken, joten minkäs teit."[5]

Albumin viimeistelivät syyskesällä 1987 Iomm, Nicholls ja tuottaja Chris Tsangarides.[8] Lopputulos ei miellyttänyt kaikkia albumin muusikoita: "Mielestäni Jeff Glixman oli tehnyt hyvää työtä albumin tuottajana", kertoi Bob Daisley myöhemmin. "Alkuperäisissä miksauksissa oli paljon tuoreutta ja raakuutta. Ihmettelinkin mihin 'munat' hävisivät, kun kuulin lopullisen albumin".[5]

Musiikillisesti albumi palasi raskaampaan heavy metaliin edellisen Seventh Star -albumin hieman kokeellisemmasta, blues-henkisestä linjasta. 1980-luvun valtavirran hevin tyyliin kosketinsoittimet ovat albumilla näkyvässä roolissa, paikoin enemmän kuin monissa aiemmissa Sabbath-albumeissa.^lähde?

Albumin tunnetuin kappale on sen avausraita, singlenäkin julkaistu "The Shining". Kappaleessa on tarttuva kitarariffi, ja se muistuttaa tyyliltään hieman yhtyeen klassikkokappaletta "Heaven And Helliä". Siitä oli tehty demoversio jo vuonna 1984, kun David Donato oli yhtyeen laulajana.[8][6] Kappaleen nimi on peräisin The Shining -nimisestä elokuvasta ja kirjasta (suom. Hohto).^lähde?

Black Sabbathille tyypillisiä raskaan riffin kappaleita albumilla ovat sanoituksiltaan sodanvastainen ja mahtipontisen riffin ja kompin myötä kulkeva "Ancient Warrior", toisen maailmansodan hävittäjä-lentokoneista ja lentäjistä kertova[5] "Glory Ride" sekä kevyemmällä tempolla alkava ja myöhemmin raskaammaksi muuttuva ja nopeutuva "Nightmare". Näissä kappaleissa myös Geoff Nichollsin kosketinsoitintyöskentely tulee hyvin esille. "Nightmare"-kappaleen piti alun perin mennä A Nightmare on Elm Street-elokuvan soundtrackille, mutta lopullista sopimusta ei kuitenkaan syntynyt elokuvayhtiön kanssa.[6]

Nopeampaa tempoa edustaa "Lost Forever", joka rullaa eteenpäin rumpali Eric Singerin tuplabassorumpu-kompin myötä. Kappaleen aiheena on kuolemantuomio.[5] Nimikappale "Eternal Idol" on raskas, hidastempoinen ja hieman doom metal -henkinen. Se kertoo "maailmaa hallitsevista voimista ja päättäjistä".[5]

Hieman kevyempää ja kaupallisempaa suuntausta albumilla edustavat "The Shining" -kappaleen lisäksi päihteiden ja alkoholin vaaroista kertova[5] "Hard Life to Love" ja "Born to Lose". "Scarlet Pimpernel" on Iommin lyhyt, akustinen kitara-instrumentaali, joka sävellettiin aivan levyn teon loppuvaiheessa.^lähde?

Albumin sessioissa nauhoitettiin myös kaksi muuta kappaletta, Van Halen -tyylinen nopea "Some Kind of Woman" ja rennommalla kompilla kulkeva "Black Moon", jotka julkaistiin "The Shining" -singlen b-puolella. "Black Moon"-kappale julkaistiin uudelleen nauhoitettuna versiona Headless Cross-albumilla pari vuotta myöhemmin.^lähde?

Albumin kansikuva perustuu ranskalaisen maalarin ja kuvanveistäjän Auguste Rodinin vuonna 1889 tekemään Éternelle Idole -nimiseen veistokseen.[9] Yhtye ei saanut käyttää varsinaista veistosta albumin kannessa, joten kuvaa varten palkattiin kaksi mallia, jotka maalattiin ja laitettiin samaan asentoon.[5] Mallit joutuivat kuvauksen jälkeen sairaalaan maalimyrkytyksen takia.[6]

Albumin soittajatiedot ja krediitit ovat herättäneet faneissa kysymyksiä ja kummasteluja vuosien aikana.[8] Albumin kansi erottaa Tony Iommin nimikkeellä "The Player" ja muut muusikot nimikkeellä "Players". Laulaja Tony Martinin mukaan tuolloin manageri Patrick Meehan pyrki nostamaan Iommin muiden muusikoiden yläpuolelle, ja se tuli esille muun muassa siten, että "muu yhtye joutui matkustamaan lentokoneen turistiluokassa, kun taas Iommi ja Meehan matkustivat ykkösluokassa".[5] Myös albumin nimi oli Patrick Meehanin idea, mutta kannessa hän on nimikkeellä "executive producer".[8]

Albumin kannessa on myös kaksi rumpalia ja kaksi basistia. Todellisuudessa Eric Singer soittaa albumin kaikki rumpuraidat, lukuun ottamatta albumin teon loppuvaiheessa levytettyä "Scarlet Pimpernel" -kappaletta, jonka symbaalien iskut hoitaa Bev Bevan, sillä Singer ei ollut tuolloin enää mukana yhtyeessä ja Bevanista oli tullut hänen seuraajansa ennen albumin lopullista valmistumista.[5] Basisti Dave Spitz oli ollut mukana levytyksen alkuvaiheessa, ja hänen lähdettyään Bob Daisley tuli tilalle ja nauhoitti kaikki albumin bassoraidat uusiksi.[5] Daisleyn mukaan Spitz on saanut nimensä kanteen lähinnä yhtyeen jatkuvuuden vuoksi, sillä Spitz oli palannut Sabbathiin albumin valmistuttua.[8]

Kaikki kappaleet on merkitty Tony Iommin nimiin, mutta sanoitukset ovat lähes kokonaan Bob Daisleyn kirjoittamia Geoff Nichollsin ja Ray Gillenin avustamina.[5] Gillen ei saa krediittiä albumin kannessa, vaikka kappaleen "Nightmare" paholaismaiseksi sanottu nauru on hänen.[5] Tony Martin on kertonut, ettei pystynyt yhtä hyvään suoritukseen, ja pyysi, että Gillenin nauru jäisi kappaleeseen.[5]

Eternal Idol julkaistiin lopulta marraskuussa 1987 Euroopassa ja joulukuussa 1987 Pohjois-Amerikassa. Singlenä julkaistusta "The Shining" -kappaleesta kuvattiin promovideo. Videon kuvausten aikaan yhtyeessä ei ollut vakituista basistia, joten kuvauksiin jouduttiin ottamaan tuntemattomaksi jäänyt mies suoraan kadulta soittamaan bassoa.[8] Rumpuja videolla soittaa Terry Chimes.

Albumi jäi mediassa vähälle huomiolle, ja arvostelut olivat pääasiassa huonoja. Lisäksi lehdistö keskittyi vain yhtyeen jatkuviin miehistönvaihdoksiin ja muihin ulkomusiikillisiin puoliin (esimerkiksi edellisen laulajan Glenn Hughesin huumeseikoiluihin), vaikka yhtye ja Iommi olivat saaneet kaikista vaikeuksista huolimatta kasaan albumillisen musiikkia. Albumin listasijoitukset olivat myös yhtyeen kaikkien aikojen huonoimmat (Britanniassa sija 66, Yhdysvalloissa sija 168), ja yhtyeen levy-yhtiöt Vertigo Records (Britannia ja Euroopan unioni) ja Warner Brothers (Yhdysvallat) tekivät omat johtopäätöksensä, ja albumi jäi niillä levymerkeillä yhtyeen viimeiseksi.^lähde?

Vuosien mittaan albumi on saanut enemmän arvostusta, ja monet yhtyeen fanit pitävät sitä "kadonneena klassikkona".[8] Myöhemmätkin kriitikot antavat albumille myönteisempää palautetta. Allmusic.com-sivuston kriitikko kehuu albumia "parhaaksi ilman Osbournea ja Dioa tehdyksi Sabbath-albumiksi" ja Sputnik Music -sivuston arvostelija kirjoittaa Iommin riffien olevan "vanhan hyvän ajan heviriffejä vaikka yhtye kärsiikin hieman 'kasari-taudista'".[10][11] Ultimate Guitar -sivuston kriitikko puolestaan sanoo albumin olevan "jonkin verran keskitasoa yläpuolella".[12]

Yhtyeen johtohahmo Tony Iommi oli luonnollisesti pettynyt albumin huonoon menestykseen: "Se ei myynyt mitenkään, mikä oli musertavaa. Oli lopulta hienoa saada albumi valmiiksi kaikkien sekoilujen jälkeen, mutta menestys oli tietenkin muissa käsissä. Fanit olivat varmasti ihmeissään kaikista miehistönvaihdoksista. Täysin eri bändi aloitti albumin teon mutta eri bändi viimeisteli. Nauhoittaminen oli melkoista sekamelskaa. Itsehän en voinut häipyä vaan minun piti pitää homma kasassa".[6]

Kesällä 1987 yhtyeelle oli sovittu esiintymisiä Kreikassa ja Etelä-Afrikassa Sun Cityssä. Varsinkin Etelä-Afrikan konsertteja paheksuttiin myöhemmin, sillä maassa harjoitettiin vielä tuolloin apartheid- eli rotuerottelupolitiikkaa.[8] Kreikan konsertissa kokoonpanona oli Iommi, Nicholls, Martin sekä paluun yhtyeeseen tehnyt basisti Dave Spitz ja rumpali Bev Bevan, joka oli ollut Sabbathissa jo vuosina 1983–1984. Alkuperäisbasisti Geezer Butleria oli pyydetty yhtyeeseen, mutta hän ei halunnut olla missään tekemisissä manageri Meehanin kanssa.[5] Bev Bevan jättäytyi pois Kreikan jälkeen, koska ei halunnut lähteä Etelä-Afrikan keikoille poliittisista syistä,[8] ja hänen tilalleen tuli uudeksi rumpaliksi muun muassa The Clash-, Hanoi Rocks- ja Cherry Bombz -yhtyeissä soittanut Terry Chimes. Etelä-Afrikan jälkeen Dave Spitz lähti lopullisesti, ja uudeksi basistiksi tuli muun muassa Jason Bonhamin kanssa aiemmin soittanut Jo Burt.^lähde?

Tämä kokoonpano (Iommi, Nicholls, Martin, Chimes ja Burt) teki albumin julkaisun aikoihin marras-joulukuussa 1987 viidentoista konsertin kiertueen Keski-Euroopassa. Päätöskonsertti Hammersmith Odeonissa Lontoossa jouduttiin peruuttamaan.[8] Tammikuussa 1988 Iommi kertoi Kerrang-lehden haastattelussa kärsineensä "tenniskyynärpäästä ja flunssasta"[8], mutta peruutuksen syyksi epäiltiin myös huonoa lipunmyyntiä, ja kaiken lisäksi yhtyeen kalusto oli jouduttu takavarikoimaan maksamattomien laskujen takia.[8] Samassa haastattelussa Iommi valotti myös yhtyeen manageritilanteesta: "Tilanne Patrickin (Meehan) kanssa oli toimimaton. Kun tuli laskujen maksun aika, miestä ei saanut mistään kiinni. Ainoa vaihtoehto oli katkaista yhteistyö ja aloittaa kaikki alusta".[8]

Vuosi 1988 meni yhtyeeltä matalalla profiililla lukuun ottamatta pientä hyväntekeväisyyskonserttia toukokuussa 1988.[7] Samana vuonna Iommi aloitti yhtyeen uuden rakentamisen uuden soittokumppaninsa, rumpali Cozy Powellin kanssa.^lähde?

Kaikki kappaleet säv. ja san. Tony Iommi (sanoitukset lisäksi Bob Daisley, Ray Gillen ja Geoff Nicholls, ei kreditoitu kansitiedoissa)[5].

Universal Music Group julkaisi albumista vuonna 2010 kahden CD:n remasteroidun "Deluxe Editionin". Se sisältää varsinaisen albumin lisäksi singlen "The Shining" b-puolet, ja toisella CD:llä ovat varsinaisen albumin kappaleet (paitsi "Scarlet Pimpernel") Ray Gillenin laulamana. Gillenin laulamat versiot ovat olleet saatavana bootlegeilla jo vuosien ajan, mutta tämä virallisesti julkaistu versio on peräisin kitaristi Tony Iommin arkistoista, eikä se siis ole sama kuin bootlegeilla olleet versiot.[13]

• Tony Iommi – kitara
• Tony Martin – laulu
• Bob Daisley – basso
• Eric Singer – rummut
• Geoff Nicholls – kosketinsoittimet (sekä basso kappaleessa "Black Moon" Deluxe Edition-painoksella[15])
• Dave "The Beast" Spitz – basso (vain kappaleessa "Some Kind of Woman"[15] Deluxe Edition-painoksella. Kreditoitu albumin kansiteksteissä, mutta Daisley soittaa kaikki bassot[5].)
• Bev Bevan – lyömäsoittimet (kappaleessa "Scarlet Pimpernel")
• Ray Gillen - nauru (kappaleessa "Nightmare") ja laulu (Deluxe Edition CD 2)

• 1987: Vertigo Records (VERH-51) LP, UK
• 1987: Warner Brothers (9-25548-1) LP, US
• 1996: Castle Communications / Essential (ESM-CD-336) CD, UK
• 2004: Sanctuary Records (SMRCD077) CD, UK
• 2010: Universal Music Group (2752460) 2 CD Deluxe Edition, EU

• Artikkeli albumista Black Sabbath.com-sivustolla^{[vanhentunut linkki]}
• The Eternal Idol Discogsissa. (englanniksi)
• Albumi The Eternal Idol Encyclopaedia Metallum -sivustolla (englanniksi)