The Byrds

Roger McGuinn näki The Beatlesin esiintyvän Ed Sullivan Show’ssa 9. helmikuuta 1964. Hän ihastui George Harrisonin 12-kieliseen Rickenbacker-sähkökitaraan ja päätti hankkia välittömästi itselleen samanlaisen.[2] Folkmuusikkona ja lauluntekijänä jonkin verran mainetta saavuttanut Gene Clark näki McGuinnin esittävän Troubadour-klubilla The Beatlesin kappaleen ”I Want to Hold Your Hand” ja ehdotti tälle yhteistyötä. David Crosby teki McGuinnin suuntaan seuraavana päivänä samantyyppisiä uteluja. Crosby oli soittanut orkesterinjohtaja Les Baxterin perustamassa folkryhmässä The Les Baxter’s Balladeers. Tämä meriitti ei tehnyt McGuinniin suurempaa vaikutusta, mutta kuultuaan, että Crosbyn ystävällä Jim Dicksonilla oli oma studio, hänet otettiin mukaan ryhmään, joka sai nimekseen The Jet Sets.[3]

Ensimmäinen singlen, The Beatles -vaikutteisen ”Please Let Me Love You” julkaisi Elektra Records kesällä 1964. Elektran johtaja Jac Holzman ei pitänyt yhtyeen nimestä, joten hän julkaisi singlen nimellä The Beefeaters. Kappaleen äänitykseen osallistui kaksi maineikasta studiomuusikkoa, basisti Ray Pohlman ja rumpali Earl Palmer. Laulun menestys jäi kuitenkin heikoksi.[3] Tässä vaiheessa basistiksi tuli bluegrass-kitaristi ja mandoliinin soittaja Chris Hillman, joka suostui hankkimaan 40 dollaria maksaneen japanilaisen bassokitaran. Lahjakkaana muusikkona hän oppi soittamaan sitä hyvinkin pian. Rumpaliksi valittiin Michael Clarke, vaikka tällä ei ollut juurikaan meriittejä rumpujen soitosta. David Crosby oli nähnyt tämän soittavan congarumpuja eräässä tilaisuudessa, mutta suurimman vaikutuksen Clarke oli tehnyt Crosbyyn visuaalisesti. Valmiin kokoonpanon nimeksi otettiin The Byrds.[4]

Yhtyeen läpimurroksi muodostui huhtikuussa 1965 julkaistu ensimmäinen single, folkrock-versio Bob Dylanin kappaleesta ”Mr. Tambourine Man”. Se nousi listaykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.[1] Tämä oli onnenpotku myös Dylanille, sillä singlen menestys esitteli hänen tuotantoaan laajemmalle yleisölle kuin hänen omat julkaisunsa.[1] Pian julkaistiin myös ensialbumi Mr. Tambourine Man, jolla yhtye yhdisteli erityisesti The Beatlesin ja Bob Dylanin musiikkia. Vielä samana vuonna he julkaisivat musiikillisesti samankaltaisen albumin Turn! Turn! Turn!. Nämä kaksi ensimmäistä albumia loivat The Byrdsin tavaramerkin: Roger McGuinnin 12-kielisen Rickenbacker-sähkökitaran luoman ”helisevän” äänimaailman sekä melodiset lauluosuudet.

Seuraava Byrds-albumi Fifth Dimension, vuonna 1966, uudisti yhtyettä psykedeelisen rockin suuntaan, ja se luetaankin nykyään kyseisen musiikinlajin uranuurtajien ja klassikoiden joukkoon. The Byrds itse käytti uudesta sähköisemmästä tyylistään nimitystä space rock.[5] Huomattavaa on, että albumin kappale, singlenäkin julkaistu ”Eight Miles High” oli ensimmäisiä psykedeelisen rockin kappaleita. Byrds menetti varman suuren hitin, kun radioasemat lopettivat kappaleen soittamisen väittäen sen sisältävän viittauksia huumausaineisiin.[2] Kaikesta huolimatta ”Eight Miles High” on yhtyeen suurimpia klassikoita.

Psykedeelistä linjaa jatkoi seuraava albumi Younger Than Yesterday vuonna 1967, jossa oli jo kuultavissa ensimmäisiä vaikutteita country rockista. Samana vuonna 1967 ilmestyi myös mainiosti menestynyt kokoelma-albumi The Byrds’ Greatest Hits.

Seuraavalla albumilla The Notorious Byrd Brothers (1968) oli myös country-tyylisiä vaikutteita, mutta jatkoi silti psykedeelistä linjaa. Tältä levyltä luultavasti tunnetuin kappale oli ”Wasn’t Born to Follow”, joka soi elokuvassa Easy Rider. Lopullinen muutos tapahtui vuonna 1968, jolloin yhtyeen pitkäaikainen jäsen David Crosby jätti yhtyeen ja perusti Crosby, Stills & Nashin ja The Byrds julkaisi kuudennen albuminsa Sweetheart of the Rodeo. Country-musiikin uudistaja ja legenda Gram Parsons liittyi myös yhtyeeseen. Albumi oli aikanaan kiistelty, sillä se ei edustanut perinteistä country-musiikkia, vaan sitä alettiin kutsua country rockiksi. Parsons itse vihasi kyseistä termiä. Musiikkinero kuitenkin lähti yhtyeestä jo ennen seuraavaa albumia, sillä hän ei halunnut soittaa rotuerottelun repimässä Etelä-Afrikassa. Tämän jälkeen Parsons perusti yhtyeen The Flying Burrito Brothers, johon lähti myös Byrdsin alkuperäinen basisti ja lauluntekijä, Chris Hillman.

Vuonna 1969 julkaistiin seuraava albumi Dr. Byrds & Mr. Hyde. Kokoonpano oli muuttunut suuresti, alkuperäisjäsenistä mukana oli ainoastaan yhtyeen keulahahmo, Roger McGuinn (aiemmin Jim McGuinn). Uusi levy edusti hieman rockimpaa tyyliä, mutta myös country-vaikutteet olivat tallella. Kitaristi Clarence White liittyi Byrdsiin ja toi uutta ulottuvuutta yhtyeen soittoon. Kyseisellä levyllä oli myös versio Parsonsin ja McGuinnin kappaleesta ”Drug Store Truck Drivin’ Man”. Itse Parsonsin esittämänä kyseinen kappale on Gram Parsons & The Shilos:n live-levyllä vuodelta 1973.

Lokakuussa 1969 julkaistiin studioalbumi Ballad of Easy Rider, joka sai mukavan vastaanoton.[5]

Roger McGuinn hajotti yhtyeen syyskuussa 1973, mutta kokosi sen lähes saman tien uudelleen.[6] Mukana olivat kaikki alkuperäisen kokoonpanon jäsenet, ja tuloksena oli albumi Byrds. Kaupallisesti se menestyi hyvin (Yhdysvalloissa listasijoitus 20.), mutta arvostelut olivat negatiivisia. Tästä pettyneenä McGuinn peruutti tulevan kiertueen ja yhtyeen toiminta päättyi.[6]

1. Mr. Tambourine Man  (1965)
2. Turn! Turn! Turn!  (1965)
3. Fifth Dimension  (1966)
4. Younger Than Yesterday  (1967)
5. The Byrds’ Greatest Hits  (1967)
6. The Notorious Byrd Brothers  (1968)
7. Sweetheart of the Rodeo  (1968)
8. Dr. Byrds & Mr. Hyde  (1969)
9. Ballad of Easy Rider  (1969)
10. (Untitled)  (1970)
11. Byrdmaniax  (1971)
12. Farther Along  (1971)
13. The Best of The Byrds: Greatest Hits, Volume II  (1972)
14. Byrds  (1973)
15. The Byrds  (1990)
16. 20 Essential Tracks From The Boxed Set: 1965-1990  (1992)
17. Live at the Fillmore – February 1969  (2000)
18. The Byrds Play Dylan  (2002)
19. The Essential Byrds  (2003)