Margaret Thatcher

Margaret Roberts syntyi vuonna 1925 Granthamin pikkukaupungissa Lincolnshiressä Alfred Robertsin ja Beatrice Robertsin (o.s. Stephenson) kuopukseksi. Hänellä oli isosisko nimeltä Muriel. Grantham oli kauppakaupunki, jossa Alfred Roberts piti kahta elintarvikekauppaa. Alfred oli myös aktiivinen kaupungin politiikassa ja toimi muun muassa kaupungin pormestarina vuosina 1945–1946. Perhe oli uskonnoltaan metodisteja, ja Alfred toimi maallikkosaarnaajana paikallisessa metodistikirkossa. Vaikka perhe tuli kohtalaisen hyvin toimeen, Alfred kielsi kotona kaikenlaiset ylellisyydet ja opetti tyttärilleen kurinalaisuutta, ahkeruutta, velvollisuudentuntoa ja pikkutarkkuutta. Tyttöjä käytettiin säännöllisesti kirjastossa, ja kun he olivat riittävän vanhoja, he saivat auttaa perheen kaupan tiskin takana.[3]

Margaret kävi Kestevenin ja Granthamin tyttökoulut. Hän opiskeli ahkerasti ja määrätietoisesti, ja menestyi etenkin luonnontieteissä. Hän ei onnistunut saamaan stipendiä Oxfordin yliopistoon mutta sai Oxfordin Somerville Collegesta tavallisen opiskelupaikan. Hän aloitti opintonsa Oxfordissa syksyllä 1943 isänsä rahoittamana. Roberts valmistui Oxfordista kemistiksi toiseksi korkeimmalla arvosanalla. Noustuaan myöhemmin pääministeriksi hän korosti olevansa Britannian ensimmäinen luonnontieteistä valmistunut pääministeri.[4]

Alfred Roberts oli ollut konservatiivi 1930-luvulta alkaen, ja myös Margaretista kasvoi vapaita markkinoita kannattava, pääministeri Winston Churchillia ihaileva ja Britannian suuruuteen uskova konservatiivi. Hän liittyi Somerville Collegessa Oxfordin yliopiston konservatiiviyhdistykseen ja nousi viimeisenä opiskeluvuotenaan sen puheenjohtajaksi. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli tutkijakemistinä ja kävi vapaa-aikanaan konservatiivien kokoontumisissa.[5]

Konservatiivipuolue nimitti Robertsin ehdokkaakseen Dartfordin vaalipiirissä Kentissä vuoden 1950 ja 1951 parlamenttivaaleihin. Dartford oli vahvaa työväenpuolueen kannatusaluetta, joten Roberts ei päässyt läpi, vaikka kavensikin eroa työväenpuolueen ehdokkaaseen. Hän meni naimisiin joulukuussa 1951 varakkaan perheyritysjohtajan Denis Thacherin kanssa ja otti tämän sukunimen. Hän olisi voinut halutessaan jäädä kotirouvaksi, mutta hän halusi oman uran ja meni lukemaan lakia. Hän sai tutkinnon joulukuussa 1953 ja erikoistui verolakiin. Vuonna 1953 Thatchereille syntyi kaksoset Carol ja Mark.[6]

Thatcher pyrki 1950-luvun aikana useasti konservatiivien ehdokkaaksi Englannin kaakkoisissa vaalipiireissä, ja konservatiivipuolue otti hänet ehdokkaaksi vuoden 1959 vaaleihin Finchleyssä. Alue oli konservatiivien kannatusaluetta, ja Thatcher valittiin parlamenttiin selvällä ääntenenemmistöllä.[7]

Thatcher aloitti vuonna 1959 parlamentissa yhtenä kahdestatoista alahuoneen naispuolisesta konservatiiviedustajasta. Hän sai toimia ensi kertaa lakiesityksen esittelijänä jo ensimmäisessä puheessaan helmikuussa 1960. Thatcherin esityksessä haluttiin kieltää kunnanvaltuustoja jättämästä lehdistöä ovien ulkopuolelle kokouksistaan, kuten työväenpuolue oli alkanut tehdä. Pääministeri Macmillan nimitti Thatcherin lokakuussa 1961 eläkeasioiden ministerin parlamenttisihteeriksi, missä tehtävässä Thatcher toimi seuraavan kolmen vuoden ajan. Hän uusi paikkansa parlamentissa helposti vuoden 1964 vaaleissa.[8]

Konservatiivit olivat oppositiossa vuodet 1964–1970. Tuona aikana Thatcher toimi kuudessa eri tehtävässä konservatiivien varjohallituksessa. Varjohallituksen ministeriksi hänet nostettiin vuonna 1967 vastaamaan ensin polttoaineesta ja energiasta, seuraavana vuonna liikenteestä, ja vuonna 1969 opetuksesta.[9]

Kun konservatiivit voittivat vaalit 1970, pääministeri Edward Heath otti Thatcherin hallitukseensa opetusministeriksi. Thatcher ei ministerikautensa aikana tehnyt suuria uudistuksia Britannian opetusjärjestelmään. Hän pyrki tukemaan maan peruskoulujärjestelmää ja korosti myös eliittiyliopistojen tärkeyttä. Hän sai kielteistä julkisuutta lakiehdotuksestaan, joka lakkauttaisi alaluokilta ilmaisen maidon, mistä lehdistö keksi hänelle pilkkanimen ”milk-snatcher”, ‘maitorosvo’. Thatcher toimi opetusministerinä koko Heathin kauden ajan vuoteen 1974 saakka, jolloin konservatiivipuolue joutui takaisin oppositioon. Oman parlamenttipaikkansa hän onnistui kuitenkin säilyttämään Finchleystä, vaikka hänen äänimääränsä pienenikin aiemmasta.[10]

Margaret Thatcher vuonna 1975 noustuaan konservatiivien johtoon.

Thatcher sai uudessa varjohallituksessa tällä kertaa ympäristöministerin paikan. Konservatiivipuolueessa oli noussut vastarintaa puoluejohtaja Heathia kohtaan, ja vapaiden markkinoiden kannattaja Thatcher oli yksi Heathin konsensushakuisen politiikan arvostelijoista. Thatcher tuki aluksi Keith Josephia konservatiivien uudeksi johtajaksi, mutta kun tämä erehtyi puheessaan väheksymään alempia sosiaaliluokkia ja sai kielteistä julkisuutta, Thatcher nousi Heathin vastaehdokkaaksi. Helmikuussa 1975 järjestetyssä konservatiivien parlamenttiehdokkaiden äänestyksessä Thatcher voitti Heathin ja nousi konservatiivien puheenjohtajaksi.[11]

Thatcher muodosti varjohallituksen, josta hän jätti edeltäjänsä pois. Thatcherin asema oli aluksi heikko, sillä lähes kaikki eturivin konservatiivit olivat tukeneet Heathia, eikä Thatcheria ja hänen linjaansa vielä tunnettu kovin hyvin. Saadakseen lisää vakuuttavuutta Thatcher otti puhetunteja madaltaakseen ääntään ja pehmentääkseen äänensävyään. Hän sai Neuvostoliiton medialta lisänimen ”Rautarouva” puheestaan, jossa hän tuomitsi Neuvostoliiton maailmanhallintapyrkimykset. Hän matkusti laajasti ulkomailla ja tapasi Yhdysvalloissa presidentiksi pyrkivän republikaanipoliitikon Ronald Reaganin, josta tuli hänen pitkäaikainen liittolaisensa.[12]

Britannian talous oli stagflaation tilassa talvella 1979 ja työväenpuolueen hallitus oli epäsuosittu. Thatcherin epäluottamuslause hyväksyttiin parlamentissa maaliskuussa 1979, mistä seurasivat ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vaalikampanjassaan Thatcher lupasi palauttaa Britannian suuruuden ja kääntää talouden takaisin nousuun vapauttamalla elinkeinotoiminnan, laskemalla tuloveroa, vähentämällä julkista lainaamista ja hillitsemällä uuden rahan painamista. Konservatiivit saivat vaaleissa parlamenttiin 43 edustajan enemmistön, ja Thatcherista tuli Britannian pääministeri 4. toukokuuta 1979.[13]

Thatcher vuonna 1979 ensimmäisen pääministerikautensa alussa.

Uuden hallituksensa sisäministeriksi ja käytännössä varapääministerikseen Thatcher valitsi tukijansa William Whitelaw’n. Valtiovarainministeriksi hän valitsi Geoffrey Howen ja teollisuusministeriksi Keith Josephin. Hän ei ottanut hallitukseensa edeltäjäänsä Edward Heathia, mutta otti silti mukaan useita Heathin tukijoita, mikä teki hallituksesta talousasioissa melko epäyhtenäisen.[14]

Britanniassa 1970-luvun lopussa riistäytynyt inflaatio jatkoi kiihtymistään Thatcherin ensimmäisen pääministerikauden alkuvuosina. Myös bruttokansantuote laski ja työttömyys pysyi korkeana. Terästyöläiset ja virkamiehet saivat lakkoilemalla palkankorotukset. Uusien lakkojen uhan edessä Thatcher joutui perumaan 23 tuottamattoman kaivoksen sulkemisen, millä pelastettiin 13 000 työpaikkaa. Hän joutui myös pelastamaan autonvalmistaja British Leylandin yli miljardilla punnalla.[15]

Thatcher ja valtiovarainministeri Howe halusivat kääntää Britannian suuntaa alkamalla vähentää valtion menoja ja laskemalla veroja. Hallituksen ensimmäisessä budjetissa tulovero laskettiin 33 prosentista 30 prosenttiin ja ylimmän veroluokan veroaste 83 prosentista 60:een, ja lisäksi valtion menoja leikattiin kolmella prosentilla. Budjetin tasapainottamiseksi arvonlisäveroa nostettiin 8 prosentista 15:een. Lisäksi korkoja nostettiin 14 prosentista 17 prosenttiin. Valtio myös lakkasi tukemasta puntaa ja antoi sen arvon määräytyä kansainvälisten valuuttakurssien mukaan. Thatcher perusteli radikaalia budjettiaan siten, että ”vaihtoehtoa ei ole”. Kevään 1980 budjetti jatkoi valtion menojen vähentämistä ja esitteli uusia leikkauksia.[16]

Arvonlisäveron ja korkojen nosto kiihdytti aluksi inflaatiota entisestään ja heikensi ostovoimaa. Punnan arvo nousi, mikä heikensi Britannian viennin kilpailukykyä ja vahingoitti teollisuustuotantoa. Työttömyys jatkoi nousuaan ja talous supistumistaan. Thatcher kuitenkin piti linjansa, ja Howen kolmannessa budjetissa esiteltiin jälleen uusia leikkauksia ja veroja niin, että 364 taloustieteilijää kirjoitti julkisessa kirjeessä uskovansa hallituksen toimien vain syventävän lamaa ja aiheuttavan epävakautta.[17]

Thatcher Pohjois-Irlannissa vuonna 1982.

Thatcherin ensimmäisiä merkittäviä sisäpoliittisia tekoja oli Housing Act -laki, joka antoi kunnan omistamien vuokratalojen vuokralaisille oikeuden ostaa asunto itselleen. Thatcher otti myös taipumattoman asenteen Irlannin tasavaltalaisarmeijan vaatimusten suhteen, kun sen jäsenet nälkälakkoilivat vankilassa saadakseen itselleen poliittisen statuksen.[18]

Thatcher oli vannoutunut Neuvostoliiton vastustaja ja kylmän sodan soturi, joka ihaili Yhdysvaltoja. Yhdistyneitä kansakuntia hän eri arvostanut, vaan piti järjestöä pelkkänä puhekauppana. Myöskään brittiläinen kansainyhteisö ei merkinnyt hänelle erityisen paljon, ja suhteita Afrikan johtajiin rasitti Thatcherin antama tuki Etelä-Afrikan valkoiselle hallitukselle. Rhodesian vallanvaihdon hän kuitenkin hyväksyi käytännön syistä.[19]

Thatcher huolestui Britannian kasvavista jäsenmaksuista Euroopan yhteisössä ja neuvotteli niihin suuret leikkaukset. Hänelle jäi kuitenkin epäluulo Ranskan ja Saksan vahvaa akselia kohtaan EY:ssä. Thatcher piti Yhdysvaltain demokraattipresidentti Carteria heikkona ja oli yksi ensimmäisistä vierailevista valtionjohtajista Valkoisessa talossa sen jälkeen, kun Ronald Reagan oli valittu presidentiksi. Vaikka Thatcher ja Reagan olivat ihmisinä ja poliitikkoina hyvin erilaisia, heillä oli yhteiset tavoitteet ja samanlaiset keinot niiden saavuttamiseksi.[20]

Britannian BKT:n kasvukäyrä. Thatcherin pääministeriaika tummanvihreällä. Käyrässä näkyy selvästi Britannian taloustilanteen kääntyminen nousuun keskellä Thatcherin ensimmäistä kautta.

Thatcherin ei vielä keväällä 1981 uskottu selviävän kauan pääministerinä, sillä Britannian talous ja työttömyysaste eivät olleet kääntyneet parempaan. Keväällä 1981 Englannin suurimmissa kaupungeissa oli vakavia mellakoita. Thatcher piti kuitenkin linjansa ja vaihtoi häntä vastustaneita tai epäonnistuneita ministereitään uusiin. Käänne parempaan alkoi, kun Britannia alkoi pumpata öljyä Pohjanmerestä ja taantuma alkoi hellittää. Samalla maan oppositio ajautui hajaannukseen ja työväenpuolue siirtyi entistä enemmän vasemmalle.[21]

Kun Argentiina miehitti Britannialle kuuluneet Falklandinsaaret huhtikuussa 1982, Thatcher reagoi nöyryytykseen määrätietoisesti ja lähetti armeijan valtaamaan saaret takaisin. Seuranneessa sodassa Britannia valtasi saaret takaisin itselleen, ja Thatcher nähtiin kotimaassa rohkeana voiton arkkitehtina. Hänen suosiolukunsa kaksinkertaistui yli 50 prosentin, ja hänen asemansa pääministerinä pelastui. Myös Thatcherin toimenpiteet ammattiliittojen erikoisoikeuksien ja vallan vähentämiseksi olivat suosittuja kansan keskuudessa. Inflaatio oli pudonnut viiteen prosenttiin, ja korkotasoa pystyttiin alentamaan. Thatcherin hallitus aloitti vuonna 1982 myös suuren yksityistämisohjelman. Thatcher piti ydinpelotetta tärkeänä, joten hän osti Yhdysvalloilta edulliseen hintaan Trident-ohjuksia ja lupasi Yhdysvalloille vastineeksi oikeuden varustaa omia tukikohtiaan Britanniassa risteilyohjuksilla.[22]

Thatcher ja Reagan Valkoisessa talossa vuonna 1983.

Konservatiivit saivat kesäkuussa 1983 pidetyissä vaaleissa 144 edustajan enemmistön parlamenttiin, ja Thatcher sai ensimmäisen jatkokautensa pääministerinä.[23]

Keväällä 1984 Thatcher selvisi IRA:n tekemästä pommi-iskusta konservatiivien puoluekokoukseen, jossa kuoli viisi ihmistä.[24] Samaan aikaan Thatcherin entinen opinahjo Oxfordin yliopisto kieltäytyi myöntämästä hänelle kunniatutkintoa, vaikka sillä oli ollut tapana aina myöntää sellainen pääministereille.[25] Thatcher sai vuosina 1984 ja 1985 paljon kritiikkiä siitä, että työttömyys oli kasvussa, ja konservatiivien kannatus laskikin vuoden 1980 pohjalukemien tasolle. Syksyllä 1985 maassa puhkesi jälleen katumellakoita.[26]

Thatcher torjui valtiovarainministerinsä Nigel Lawsonin ehdotuksen siitä, että Britannia liittyisi Euroopan valuuttajärjestelmän valuuttakurssimekanismiin, sillä hän katsoi liittymisen heikentävän Britannian kansallista suvereniteettia. Lawsonin ehdotuksella oli kuitenkin monen konservatiivin tuki, ja pitkittynyt riita johtikin viiden vuoden kuluttua lopulta kummankin poliittisen uran päättymiseen.[27]

Kansallinen hiilikomitea ilmoitti keväällä 1984 sulkevansa 20 tuottamatonta hiilikaivosta, mikä johti hiilikaivostyöläisten 12 kuukauden mittaiseen lakkoon. Kun Thatcher tuomitsi vallankumouksellisen ay-johtaja Arthur Scargillin johtaman lakon, ja hiiltäkin edelleen riitti, kaivosmiehet alkoivat palailla töihin ja lakko loppui. Näin Thatcher oli lyönyt ”sisäisen vihollisensa”, joka oli aiheuttanut hänelle harmia jo vuodesta 1981 asti.[28]

Thatcher lakkautti vuonna 1965 perustetut maan konurbaatioiden hallintoelimet, sillä hän piti niitä tuhlailevina ja vastuuntunnottomina.[29]

Thatcher julisti maaliskuussa 1986 että kuntien vuokra-asujat olivat ryhtyneet runsain joukoin ostamaan itselleen vuokratalojaan, työläiset ostamaan yksityistettyjen yhtiöiden osakkeita, ja ammattiliittolaiset päättämään liittojensa johtajista äänestämällä. Vuoteen 1990 mennessä vuokra-asuntojen myynti olikin tuottanut valtiolle 28 miljardia puntaa. Lisäksi BT:n, British Gasin ja British Airwaysin yksityistäminen tuotti yli 20 miljardia puntaa. Vuosien 1983–1990 aikana Britanniaan syntyi yli kolme miljoonaa uutta työpaikkaa, etupäässä palvelualalle, mikä kompensoi aiemmin menetettyjä teollisuustyöpaikkoja ainakin maan eteläosissa. Myös säännöstelyn purkaminen lisäsi Thatcherin suosiota, ja Lontoon Citystä tuli kansainvälisesti merkittävä finanssikeskus.[30]

Thatcher allekirjoitti Irlannin pääministeri Garret FitzGeraldin kanssa sopimuksen, jolla tunnustettiin Irlannin osallistuminen Pohjois-Irlannin tuleviin rauhanneuvotteluihin.[31]

Vuonna 1986 Thatcher allekirjoitti Ranskan presidentti Mitterrandin kanssa sopimuksen yhteistyöstä kanaalitunnelin rakentamisessa. Muutoin Thatcher oli kriittinen Euroopan integraation syventämisen suhteen.[32] Thatcher piti Yhdysvaltoihin edelleen mahdollisimman hyviä suhteita yllä ja salli amerikkalaisten käyttää Britanniassa olleita F-111-koneita Libyan pommituksiin. Hän solmi myös hyvät keskustelusuhteet Neuvostoliiton nuoreen johtajaan Mihail Gorbatšoviin, jota hän piti yhteistyökykyisenä.[33]

Britannian työttömyys alkoi vihdoin laskea syksyllä 1986, ja matala inflaatio ja matalat korot tekivät Britanniasta yhden EY:n nopeimmin kasvavista talouksista. Tämä kasvatti konservatiivien kansansuosiota. Konservatiivit voittivatkin kesäkuussa 1987 järjestetyt parlamenttivaalit 42,2 prosentin ääniosuudella, ja Thatcher sai toisen jatkokautensa pääministerinä. Näin hänestä tuli Britannian ensimmäinen kolmet peräkkäiset vaalit voittanut puoluejohtaja vuoden 1832 jälkeen.[34] Toukokuussa 1989 Thatcherille tuli täyteen kymmenen vuotta pääministerinä, ja hän oli noussut Britannian pitkäaikaisimmaksi pääministeriksi 1900-luvulla.[35]

Thatcherin pääministerikausien aikana hänen oman puolueensa sisälle oli muodostunut koko ajan kasvava joukko kärkkäitä eturivin kriitikkoja, kuten entiset ministerit Ian Gilmour ja Michael Heseltine. Heidän lisäkseen myöskään konservatiivien rivikansanedustajat eivät pitäneet siitä, että Thatcher jätti heidät ylentämättä tai joskus kokonaan huomiotta. Kansa puolestaan ei pitänyt siitä, että valtiovarainministeri Lawson pudotti ylimmän veroluokan veroprosentin 60:stä 40:een samalla kun kaikkia sosiaaliavustuksia leikattiin. Lisäksi inflaatio nousi takaisin 10 prosenttiin ja korot 15 prosenttiin, mikä kuritti erityisesti keskiluokkaa.[36]

Kansansuosiota verotti myös se, että Thatcher oli ajanut kaikille kunnan asukkaille tulojen tai varallisuuden suuruudesta riippumatta samansuuruista veroa eli niin sanottua henkiveroa (poll tax; tosin siinä oli helpotuksia matalatuloisille) kunnallisen kiinteistöveron tilalle. Veroa vastustavat mielenosoitukset yltyivät lopulta mellakoiksi.[37]

Thatcherin skeptisyys Euroopan integraatiota kohtaan vahvistui entisestään. Heinäkuussa 1989 Thatcher siirsi toisiin tehtäviin ulkoministeri Howen, joka oli jatkanut valtiovarainministeri Lawsonin kanssa Thatcherin taivuttelua liittymään valuuttakurssimekanismiin. Pian sen jälkeen myös Lawson erosi. Tämän kaiken seurauksena yleinen mielipide kääntyi Thatcheriä vastaan, ja konservatiivit hävisivät europarlamenttivaalit työväenpuolueelle. Thatcherin hyväksyi mielipidekyselyissä enää 20 prosenttia briteistä, ja konservatiivit pitivät hänen kanssaan työskentelyä koko ajan vaikeampana.[38]

Michael Heseltine haastoi Thatcherin konservatiivipuolueen johtajuudesta marraskuussa 1990. Thatcher sai parlamenttiryhmän äänestyksessä 204 ääntä Heseltinen 152:ta vastaan, mutta koska se jäi neljän äänen päähän tarvittavasta, Thatcher veti johtopäätökset ja ilmoitti 22. marraskuuta ennen toista äänestyskierrosta eroavansa. Kuusi päivää myöhemmin hänen tilalleen puoluejohtajaksi ja pääministeriksi valittiin John Major.[39]

Thatcher jatkoi aluksi parlamentin alahuoneessa, kunnes vuonna 1992 hänet aateloitiin paronittareksi ja nimitettiin ylähuoneeseen.[40]

Niin kauan kuin hänen terveytensä salli, Thatcher matkusteli paljon ja piti puheita Yhdysvalloissa, Japanissa ja muualla maailmassa. Hän julkaisi kaksiosaiset muistelmansa vuosina 1993 ja 1995. Thatcher lahjoitti laajan arkistonsa Cambridgen yliopiston Churchill Collegelle ja perusti Thatcher-säätiön edistämään ajatuksiaan maailmanlaajuisesti.[41]

Thatcher sai useita kunnianosoituksia, ja hänet nimitettiin arvovaltaisten seurojen kuten Royal Societyn jäseneksi. Vuonna 1991 presidentti George H. W. Bush myönsi hänelle presidentin vapausmitalin. Vuonna 1995 hänet otettiin sukkanauharitarikuntaan. Thatcher toimi vuosina 1992–1998 Buckinghamin yliopiston kanslerina ja vuosina 1993–2000 yhdysvaltalaisen William and Mary Collegen kanslerina.[42] Thatcherin patsas pystytettiin Westminsterin palatsiin vuonna 1998. Falklandin saarilla juhlitaan Margaret Thatcherin päivää joka 10. tammikuuta.[43]

Thatcher vuonna 2005.

Thatcher kärsi viimeisinä vuosinaan pahenevasta dementiasta. Sairauden oireet alkoivat ilmetä julkisuudessa jo vuonna 1994, jolloin hän menetti tajuntansa puhetilaisuudessa ilmeisesti pienen aivohalvauksen seurauksena. Kun hän sai samanlaisia kohtauksia seuraavinakin vuosina, Thatcher lopetti vuonna 2002 julkiset puheet. Hän osallistui vielä Ronald Reaganin hautajaisiin vuonna 2004, missä hän esitti ennalta nauhoitetun puheen.[43] Maaliskuussa 2006 hänet nähtiin konservatiiviministeri John Profumon hautajaisissa, ja syyskuussa 2007 hän kävi teellä Downing Street numero 10:ssä pääministeri Gordon Brownin luona.[44]

Thatcher jäi leskeksi vuonna 2003. Vuonna 2012 Thatcher muutti asumaan Ritz-hotelliin, missä hän kuoli aivohalvaukseen 8. huhtikuuta 2013. Hautajaisiin osallistuivat muun muassa kuningatar ja Britannian poliittinen johto. Thatcherin tuhkat haudattiin Chelsean Royal Hospitalin maille.[43]

Margaret Thatcher ja Ronald Reagan Camp Davidissa 1986.

Thatcher oli Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin hengenheimolainen. Kumpikin uskoi kapitalismin olevan sekä eettisesti oikea että eniten hyvinvointia tuottava järjestelmä. He arvostelivat Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia ja uskoivat maan pyrkivän maailmanherruuteen. Toisaalta he uskoivat – toisin kuin useat muut 1970- ja 1980-luvun vaihteessa – neuvostoblokin lopulta häviävän kylmän sodan. Tätä he katsoivat voivansa nopeuttaa haastamalla sen kiihtyvään kilpavarusteluun. Varustelutaso, joka vei noin viisi prosenttia Yhdysvaltain kansantuotteesta vei moninkertaisen osuuden Neuvostoliiton paljon alhaisemmasta kansantuotteesta ja näin tukahdutti sen talouden raskaiden verojen tavoin. Puolustajien mielestä kylmän sodan voitto oli kaksikon tinkimättömyyden ansiota, vastustajien mielestä se tapahtui heistä huolimatta. Thatcher antoi Yhdysvaltain sijoittaa ydinaseita Britanniaan, mitä vastaan rauhanliike järjesti mielenosoituksia.

Tarina kertoo Thatcherin Fontainebleaun kokouksessa 1984 sanoneen: ”Haluan rahani takaisin”, minkä seurauksena Britannialle myönnettiin jäsenmaksualennus. Todellisuudessa Thatcher sanoi: ”Emme pyydä EY:ltä tai muiltakaan rahaa. Me vain haluamme omat rahamme takaisin.” Britanniasta oli tulossa suurin nettomaksaja EU:ssa. Pääongelmana oli Britannian pieni maataloussektori, joten EU:n maataloustukijärjestelmästä hyötyivät muut valtiot.[55]

Vuonna 1988 Thatcher piti puheen, jossa hän vastusti esityksiä EY:n päätöksenteon keskittämisestä ja liittovaltiorakenteesta. Hänen mielestään EY:n tulisi lisätä kansalaisten vapautta, ei rajoittaa eikä säädellä sitä. Hänestä valtiovallan roolin onnistunut rajoittaminen Britanniassa ei saisi kumoutua sillä, että uusi eurooppalainen supervaltio palauttaisi valtiovallan entiseen laajuuteensa Brysselistä käsin. Erityisesti hän vastusti rahaliitto Emua. Tuolloin tulivat myös näkyviin konservatiivipuolueen jakolinjat suhteessa EY:hyn.

Oikeistolaisten kriitikkojen mukaan ammattiyhdistysliike oli jähmettänyt talouden ja oli vaarana työllisyydelle, ja työväenpuolue oli epäonnistunut yrityksissään rajoittaa sen valtaa. Thatcher poisti vaiheittain ammattiyhdistysliikkeen etuoikeuksia, ja vastaavasti ay-liike toteutti monia lakkoja, joiden tarkoitus oli vahingoittaa Thatcheriä poliittisesti.

Thatcher oli hyvin tinkimätön Pohjois-Irlannin kannoissaan ja piti aluetta osana Britanniaa. Hänen mukaansa asia kuului vain alueen väestölle (jonka protestanttienemmistö halusi pysyä Britannian osana), hallitukselle ja parlamentille, eikä hän suostunut tekemään myönnytyksiä terroristeille.

Thatcher tuki kuolemanrangaistuksen palauttamista Britanniaan.[56]

Thatcher oli harvoja konservatiiviedustajia, jotka äänestivät homoseksuaalisuuden laillistamisen puolesta. Tästä huolimatta myöhemmin vuoden 1988 Local Government Actin luku 28 kielsi erikseen kunnallishallinnoilta ”homoseksuaalisuuden edistämisen” ja kouluilta homoseksuaalisuuden opettamisen hyväksyttävänä. Thatcher vastusti lain kumoamista vuonna 2000.[57] Thatcher oli laillistamassa aborttia.

Thatcher piti Etelä-Afrikan valkoista hallitusta länsimaiden leiriin kuuluvana, mutta Afrikan kansalliskongressia (ANC) kommunistien tukemana, jopa terroristisena järjestönä. Hän uskoi Etelä-Afrikan talouden tuhoutuvan ja maan lähentyvän Neuvostoliittoa, jos ANC pääsee valtaan. Tämän vuoksi Thatcher vastusti Etelä-Afrikan talouspakotteita ja uskoi päinvastoin kaupankäynnin lisäämisen maan kanssa olevan sille parhaaksi väistämättömän vallanvaihdon edellä.[58]

Thatcher kertoi näkevänsä ihmiset yksilöinä ja vastustavansa kaikkea sellaista politiikkaa, joka on rakennettu kahden ryhmäidentiteetin vastakkainasettelun ympärille.[59] Thatcherin mukaan sellaista asiaa kuin yhteiskunta ei ole olemassakaan, vaan on vain yksittäisiä miehiä ja naisia sekä perheitä. Oikeuksiin liittyy Thatcherin mukaan vastavuoroisesti velvollisuuksia, ihmisten täytyy pitää huolta ensin itsestään ja sitten toisistaan, ja hallitus voi tehdä mitään vain ihmisten kautta.[60]

Thatcher ei koskaan pitänyt feminismistä. Hänen mukaansa nainen voidaan ylentää vain meriittien perusteella, eikä hän koskaan edistänyt positiivista syrjintää tai sukupuolikiintiöitä.[61][62] Vuonna 1982 Thatcher sanoi, että taistelu naisten oikeuksista on jo suurelti voitettu.[63] Omiin hallituksiinsa Thatcher otti koskaan vain yhden naisen. Kuningatar Elisabetin kanssa hänellä oli vain vähän yhteistä, ja heidän välinsä olivat aina viileät vaikkakin asialliset.[64]

• Sukkanauharitarikunta (Iso-Britannia, 1995)[65]
• Pyhän Johanneksen ritarikunta (Iso-Britannia, 1991)[66]
• Ansioritarikunta (Iso-Britannia, 1990)[67]

• Vytautas Suuren ritarikunta (Liettua, 2008)[68]
• Frans I:n kuninkaallinen ritarikunta (Molempain Sisiliain kuningaskunta, 2003)[69]
• Ystävyyden ritarikunta (Kazakstan, 2001)[70]
• Valkoisen leijonan ritarikunta (Tšekki, 1999)[71]
• Ronald Reaganin vapauden palkinto (USA, 1998)[72]
• Dmitar Zvonimirin ritarikunta (Kroatia, 1998)[73]
• Arvokkaan kruunun ritarikunta (Japani, 1995)[74]
• Hyvän toivon ritarikunta (Etelä-Afrikka, 1991)[75]
• Presidential Medal of Freedom (USA, 1991)[76]