Théophile Gautier

Théophile Gautier syntyi 30. elokuuta 1811[1] Tarbesin kaupungissa Etelä-Ranskassa. Kaupungista avautuvat Pyreneiden vuoriston jylhät maisemat jäivät Gautier’n mieleen. Perhe päätti muuttaa Pariisiin pojan ollessa kolmivuotias, mutta uuteen ympäristöön sopeutuminen oli hänelle vaikeaa[1]. Nuoresta iästään huolimatta Gautier jäi kaipaamaan lapsuudenmaisemiaan ja elämää Etelä-Ranskassa. Hän kirjoitti Tarbesin kuuluisasta ”sinisten vuorten siluetista” vielä vanhoilla päivilläänkin.

Théophile Gautier osoitti suurta lahjakkuutta nuorella iällä: hän oppi lukemaan varhain ja luki kokonaisia teoksia jo viisivuotiaana[1]. Erityisesti Daniel Defoen Robinson Crusoe sekä Jacques-Henri Bernandin de Saint-Pierren Paul ja Virginia tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. Gautier haaveili Crusoen tavoin merimiehen elämästä, kunnes kiinnostui teatteritaiteesta ja etenkin lavastemaalauksesta[1].

Vuonna 1820 tuolloin yhdeksänvuotias Gautier opiskeli vähän aikaa pariisilaisessa Louis-le-Grandin sisäoppilaitoksessa. Vanhemmat päättivät kuitenkin siirtää pojan jo muutaman kuukauden kuluttua toisaalle, sillä hän kuihtui silmissä[1]. Gautier viihtyikin paremmin, kun sai asua kotona ja käydä koulua Collège Charlemagnessa toisella puolella Pariisia. Siellä hän tapasi nuoren Gérard Labrunien (sittemmin taiteilijanimen Gérard de Nerval ottanut maineikas kirjailija). Tuolloin Gautier’ta alkoi kiehtoa myöhemmän keisarikauden latinankielinen runous ja sen erikoinen kieli.

Ensimmäisenä vuonna hän alkoi myös viettää paljon aikaa kuvataiteilija Louis-Édouard Rioult’n (1790-1855) ateljeessa Marais’n sydämessä, ja hänelle selvisi, että hän on likinäköinen[1].

Gérard Labrunie ja Petrus Borel esittelivät Gautier’n Victor Hugolle kesäkuussa 1829. Tapaaminen vauhditti Gautier’n uraa kirjailijana, sillä Hugosta tuli sittemmin hänen ”oppi-isänsä”. Helmikuun 25. päivänä 1830 Gautier osallistui Hugon Hernani-näytelmän jälkeen syntyneeseen mellakkaan. Hänellä oli yllään huomiota herättänyt punainen liivi[2], joka painui pysyvästi ihmisten mieliin.

Gautier kirjoitti ensimmäisen runokokoelmansa romantiikan protestiliikkeen hengessä. Hänen isänsä rahoitti runokokoelman julkaisemisen. Teos ilmestyi vuonna 1830, mutta jäi ilman huomiota. Siitä huolimatta ensimmäiset runot osoittivat Gautier’n olevan todella taitava nuori runoilija, joka seurasi maineikkaiden edeltäjiensä jalanjälkiä. Gautier’n runous osoittautui toisaalta myös hyvin omaperäiseksi, kuten runojen luonnollinen rytmi sekä puhdas ja tarkka ilmaisutapa todistavat.

Gautier kuului yhä Victor Hugon lähipiiriin. Romantiikan taiteilijoiden seurassa hän tapasi myös kuvataiteilija Céléstin Nanteuil’n, joka kuvitti Gautier’n runokokoelman hyvin omaperäisillä etsauksilla, kun se julkaistiin uudelleen Albertus-teoksessa vuonna 1833[1]. Gautier tapasi niin ikään romantiikan teoksia toimittaneen kustantajan Eugène Renduelin, joka oli vastikään julkaissut Paul Lacroix’n teoksen Les Soirées de Walter Scott[3]. Gautier kirjoitti Renduelin pyynnöstä vuonna 1833 Les Jeunes-France -novellikokoelman, joka kertoi värikkäin sanakääntein seurueeseen kuuluneiden nuorten romantiikan taiteilijoiden elämästä. Barokkityylisessä teoksessaan Gautier oli olevinaan näiden romantiikan ajan ”sievistelevien hupsujen” selväjärkinen ja sarkastinen silminnäkijä[1]. Kaksi vuotta myöhemmin hän julkaisi Renduelin kustantamana myös teoksen Mademoiselle de Maupin (1835).

Théophile Gautier muutti pian sen jälkeen pois lapsuudenkodistaan Place des Vosgesin aukiolta. Hän muutti asuntoon Doyonnélle nykyisen Place du Carrousel -aukion läheisyyteen. Siellä asuivat myös hänen taiteilijaystävänsä Camille Rogier, Arsène Houssaye ja Gérard Nerval[1].

Tunnettu kirjailija ja kriitikko Honoré de Balzac piti Gautier’ta ja hänen nuoria taiteilijaystäviään lahjakkaina. Vuonna 1836 hän lähetti sihteerinsä Jules Sandeaun tarjoamaan heille töitä La Chronique de Paris -sanomalehdessä[4]. Gautier julkaisi lehdessä taidearvosteluja sekä novelleja (muun muassa La Morte amoureuse ja La Chaîne d’or). Gautier ihaili suuresti Honoré de Balzacia, ja kunnioittikin myöhemmin hänen muistoaan kirjoittamalla elämäkerrallisia teoksia oppi-isästään[5].

Gautier kirjoitti myös La France littéraire -aikakauslehteen sekä La Presse -päivälehteen. La Pressessä hän julkaisi aluksi etenkin taidearvosteluja. Hän kirjoitti lehteen arviolta yli kaksi tuhatta taidearvostelua, kirjallisuuskritiikkiä ja artikkelia. Niistä osa on koottu kokoelmiksi, jotka käsittelevät muun muassa kuvataidetta, nykytaidetta, venäläistä taidetta, romantiikkaa, sekä taidemaalarien historiaa.

Artikkelit on kirjoitettu kepeällä tyylillä, ja niiden kieli on selkeää, moitteetonta ja lennokasta. Gautier’n tapa kirjoittaa taidearvosteluja oli ainutlaatuinen. Hän ei pyrkinyt vain arvioimaan ja analysoimaan teoksia, vaan hylkäsi perinteiset menetelmät ja kirjoitti arvioita omalla tavallaan, kuvaillen ja tulkiten, luoden teoksen esteettisen olemuksen uudelleen proosansa kautta. Hän pyrki pukemaan sanoiksi vaikutelman, jonka alkuperäisen taideteoksen kuuleminen ja näkeminen sai aikaan. Gautier’n elämä pyöri pitkälti artikkeleiden ja arvostelujen ympärillä, sillä hän työskenteli omien sanojensa mukaan ”kaikkialla missä kirjoitetaan”. Niin La Presse, Figaro, La Caricature, Musée des Familles, Revue de Paris kuin Revue des Deux Mondes julkaisivat hänen kirjoituksiaan. Kiireisestä työstään huolimatta Gautier harrasti nyrkkeilyä ja soutamista[1] sekä jatkoi runojen ja novellien kirjoittamista. Vuonna 1838 ilmestyikin runokokoelma La Comédie de la Mort, joka on tyyliltään varsin erilainen kuin Gautier’n aiemmat teokset. Siinä Shakespearelta, Goethelta ja Dantelta vaikutteita saanut Gautier käsittelee kuolemaa vivahteikkaasti ja rohkeasti. Vuotta myöhemmin teatteritaidetta jo pienestä pitäen ihaillut Gautier antoi viimein periksi kiusaukselle ja kirjoitti näytelmät Une larme du diable, Le Tricorne Enchanté ja Pierrot Posthume. Gautier’n näytelmissä lyyriset, mahdottomat ja kuvitteelliset elementit sekoittuvat. Gautier kirjoitti myös monia samanhenkisiä librettoja baletteihin, joista kaikkein kuuluisin on 28. heinäkuuta 1841 ensi-iltansa saanut, suunnattomaksi menestykseksi osoittautunut Giselle.

Gautier matkusti Espanjaan 5. toukokuuta 1840. Maa oli hänelle jo tuttu Alfred de Musset’n esikoisteoksesta Contes d'Espagne et d'Italie ja Victor Hugon runokokoelmasta les Orientales. Gautier’n Voyage en Espagne -matkapäiväkirjaa leimaa katseen tuoreus, yllättävä tarkkanäköisyys ja äärimmäinen pyrkimys totuudenmukaisuuteen. Näistä vaikutelmista syntyi myös España, runo, joka on julkaistu runokokoelmassa Poésies complètes 1845. Ensimmäinen matka ei suinkaan jäänyt Gautier’n viimeiseksi: Vuonna 1845 hän matkusti Algeriaan, 1850 Italiaan, 1852 Kreikkaan ja Turkkiin, 1858 Venäjälle ja 1869 Egyptiin (Ranskan hallituksen tiedotuslehti le Journal Officiel lähetti hänet Suezin kanavan avajaisiin). Matkojen seurauksena syntyi matkapäiväkirjoja, kuten Italia ja Constantinople. Gautier sai matkoillaan inspiraatiota varsinkin moniin kaunokirjallisiin teoksiin, kuten romaaneihin, novelleihin ja runoihin.

Gautier kirjoitti kirjallisuuskritiikkejä Moniteur universel -lehteen, mutta hän oli aina erityisen mieltynyt runouteen. Runojen kirjoittaminen oli Gautier’n intohimo ja päivittäinen ajanviete. Vuonna 1852 Gautier’n ollessa Konstantinopolissa ilmestyi hänen ensimmäinen ruonokokoelmansa Émaux et Camées, jota päivitettiin uusilla runoilla aina vuoteen 1872 asti.

Vuonna 1857 Gautier asettui Ernesta Grisin (balettitanssija Carlotta Grisin siskon), tytärtensä, Judithin ja Estellen, ja kahden vanhemman siskonsa kanssa pieneen taloon Neuilly-sur-Seinessä. Sinne hän kutsui mielellään ystäviään, joihin kuuluivat muun muassa Charles Baudelaire, Alexandre Dumas nuorempi, Ernest Feydeau, Gustave Flaubert, Puvis de Chavannes ja Gustave Doré.

Gautier’lla oli myös poika, Théophile Gautier nuorempi, aikaisemmasta suhteestaan Eugénie Fortin kanssa. Poika avusti isäänsä Moniteur universel -nimisessä sanomalehdessä.

Mathilde Bonaparten kirjallisuussalongissa Gautier tapasi monia kuuluisia kirjailijoita, taidemaalareita, kuvanveistäjiä ja tiedemiehiä. Tuttavuuksiin kuuluivat muun muassa Hippolyte Taine, Charles Augustin Sainte-Beuve, Prosper Mérimée, Jean-Léon Gérôme, Claude Bernard, Louis Pasteur ja Marcellin Berthelot. Gautier’ta pidettiin tuohon aikaan koulukunnan johtajana. Charles Baudelaire julistautui hänen oppipojakseen (ja myös omisti hänelle kuuluisan runokokoelmansa Pahan kukat) ja Théodore de Banville omisti hänelle runoja. Vuonna 1844 Gautier perusti tunnetun psykiatrin, Jacques-Joseph Moreaun, kanssa ryhmän "club des Hashischins", jossa taiteilijat kokeilivat erilaisia huumausaineita perehtyäkseen niiden vaikutuksiin. Ryhmään kuului monia kuuluisuuksia, kuten Charles Baudelaire.

Vuonna 1862 Gautier valittiin Ranskan kansalliset kuvataideyhdistyksen (Société nationale des Beaux-Arts) puheenjohtajaksi. Yhdistyksen muita jäseniä olivat sen ajan kuuluisimmat taidemaalarit: Eugène Delacroix, Pierre Puvis de Chavannes, Édouard Manet, Albert-Ernest Carrier-Belleuse ja Gustave Doré. Gautier’n valinta aiheutti kateutta joidenkin vähemmän tunnettujen kirjailijoiden keskuudessa.

Ranskan-Preussin sodasta syvästi liikuttuneena Gautier palasi vuonna 1870 Pariisiin, missä hän eli loppuelämänsä sairastaen, mutta jatkaen opetustyötä nuoremmille sukupolville. Gautier menehtyi sydänkohtaukseen 23. lokakuuta 1872. Stéphane Mallarmé kirjoitti hänen muistokseen runon Toast funèbre eli ”hautajaismalja”, joka on julkaistu runokokoelmassa ”La Tombeau de Théophile Gautier” (Théophile Gautier’n hauta). Théophile Gautier on haudattu Montmartren hautausmaalle Pariisiin.

• Mademoiselle de Maupin. Double amour 1835 (romaani)
• Le Roman de la momie 1858 (romaani)
• La Comédie de la mort 1838 (runokokoelma)
• Angela, toiselta nimeltään La Cafetière 1831 (novelli)
• Honoré de Balzac 1858 (kirjallisuuskritiikki)
• Une larme du diable 1839 (näytelmä)
• España, joka on ilmestynyt runokokoelmassa vuonna 1845 (runo)
• Émaux et camées (1852), joka on ilmestynyt vuosina 1853, 1858, 1863 ja lopullisena versiona vuonna 1872 (runokokoelma)
• Le Capitaine Fracasse 1863 (romaani)
• Le Tricorne enchanté 1845 (näytelmä)
• Les Jeunes-France 1833 (novellikokoelma)

• Kapteeni Kalske (Le Capitaine Fracasse, 1863) suom. Anja Leppänen. Kirjalito, 1977. ISBN 951-28-0033-0
• Vereviä kertomuksia (Contes humoristiques, 1880), suom. Marleena Heinäkari, Maiju Laitinen, Kati Lehtinen, Miina Nurmi, Noora Oksanen, Johanna Roivas, Heli Tirronen ja Outi Veivo. Esipuhe H. K. Riikonen. Faros-kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-5710-30-42014

Sisältää kertomukset

• Kahvipannu (La Cafetière, 1831)
• Kaksi esittäjää, yksi rooli (Deux acteurs pour un rôle, 1841)
• Kodin sielu (L'Âme de la maison, 1839)
• Kumpi heistä (Laquelle des deux, 1833)
• Liikalihavuudesta kirjallisuudessa (De l'obésité en littérature, 1848)
• Sivuja maalarin oppipojan lehtiöstä (Feuillets de l'album d'un jeune rapin, 1845)
• Vastahakoinen kansalliskaartilainen (Le Garde national réfractaire, 1839)
• Öinen vierailu (Une visite nocturne, 1843)

Novelli

• Clarimonde (La Morte amoureuse, 1836) teoksessa: Tig Thomas (toim.): Vampyyrit ja hahmonvaihtajat, Kirjalito 2012

Antologioissa

• Helikonin lähde: maailmanlyriikan suomennoksia, WSOY 1951
• Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja, toimittanut Anna-Maria Tallgren. WSOY 1934
• L. Onerva, Yö ja päivä: runoja, Otava 1933

Runot

• Duurinvalkoinen sinfonia, suom. Lauri Viljanen, teoksessa: Helikonin lähde ja Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja
• Lied, suom. Lauri Viljanen, teoksessa: Helikonin lähde ja Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja
• Lähde, suom. Lauri Viljanen, teoksessa: Helikonin lähde
• Paha maailma on..., suom. L. Onerva, teoksessa: Yö ja päivä: runoja
• Pilvi, suom. Lauri Viljanen, teoksessa: Helikonin lähde ja Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja
• Pilvi, suom. Lauri Viljanen ja Aale Tynni, teoksessa: Tuhat laulujen vuotta WSOY 1957