Lakotat

Sioux-intiaanien heimoalueet ja nykyiset reservaatit.

Lakotain muuttoliikkeen yhtenä syynä pidetään heidän monia sotiaan creiden, assiniboinien ja ojibwojen kanssa. Itäisten siouxien mukaan lakotojen suurin syy siirtymiseen pois Minnesotasta oli toive parempien metsästysmaiden löytymisestä. Cheyennien perimätieto väittää, että lakotat tulivat tasangoille koiravaljakoiden vetäminä.[6] Edetessään kohti länttä lakotat työnsivät syrjään iowat, murskasivat omahat ja kävivät 1700-luvun puolivälissä sotaan suojatuissa kylissään asuvia arikaroja, mandaneita ja hidatsoja vastaan.[6] Saatuaan cheyennien välittäminä ratsuja lakotat valtasivat Black Hillsin (Mustat kukkulat) alueet ja ajoivat pois siellä asuneet kiowat.[7]

Istuva Härkä oli kuuluisin lakota. (Maalaus Henry F. Farny.

1800-luvun alkupuolella lakotat vahvistivat asemansa pohjoisten tasankojen vahvimpana kansana.[8] Liikkuessaan pieninä ryhminä he onnistuivat välttämään isorokon ja muitten kulkutautien aiheuttamat suuret tuhot, jotka pahiten vaikuttivat kiinteissä kylissä asuvien kansojen keskuudessa. Lakotojen lukumäärä lisääntyi samalla kun useat heidän naapureistaan menettivät puolet väestöstään. [8]

Yhdysvaltain asutuksen leviäminen pohjoisille tasangoille 1800-luvun puolivälissä aiheutti lisääntyviä levottomuuksia intiaanien ja valkoisen väestön välillä. Monet kirjoitetut rauhansopimukset raukesivat turhina. Lakotain johtoon nousseet Punainen Pilvi, Istuva Härkä ja Hullu Hevonen saavuttivat joitakin merkittäviä voittoja 1860-luvun aikana. Presidentti Ulysses Grant katsoikin sotimisen tulevan aivan liian kalliiksi ja alkoi ajaa rauhanpolitiikkaa intiaaniasiain rauhoittamiseksi. Ennen seuraavan vuosikymmenen puoliväliä lakotat saivat todeta, että Yhdysvaltain poliittinen suunnanmuutos ei riittänyt takaamaan pysyvää rauhaa. Mustilla kukkuloilla tehdyt kultalöydöt ja pyhiä maitaan puolustavien lakotojen lisääntynyt niskurointi johtivat laajaan sotilasoperaatioon, jota johti päämajastaan Chicagosta kenraali Philip H. Sheridan.[9] Hyökkäyksen toimeenpanijaksi valittiin intiaanisodissa kunnostautunut everstiluutnantti George Armstrong Custer. Helppoa voittoa odottanut Custer oli tietämätön vastassaan olevasta ylivoimasta ja johti seitsemännen ratsuväkurykmenttinsä kesällä 1876 lakotojen ja cheyennien leiriin, mutta joutui nopeasti perääntymään huomattuaan sen koon. Pakoa yrittäneet sotilaat joutuivat pian soturien piirittämäksi ja saivat surmansa kukkulalla, joka tunnetaan nykyään nimellä ”Custer Hill”.[10]

Pohjoisten tasankojen taistelut tyrehtyivät seuraavan vuoden aikana. Yhdysvaltain armeija toimi sodankäynnissään järjestelmällisesti ja käytti apunaan lakotain perinteisiä vihollisia pawneita, shoshoneja ja varis-intiaaneja. Keväällä 1877 lakotat, cheyennet ja heitä tukeneet arapahot pakotettiin palaamaan Yhdysvaltain mallin mukaiseen reservaattielämään.[11]

1880-luvulla uuden elämäntavan karuus paljastui lakotoille, ja heidän poliittinen järjestelmänsä hajosi. Myös uskonnolliset seremoniat tukahdutettiin, ja lapset lähetettiin kaukaisiin kouluihin oppimaan vieraan kulttuurin tapoja.[12] Vuosina 1889–1890 lakotojen keskuudessa sai suosiota paiute-intiaanien keskuudesta levinnyt henkitanssirituaali, joka yhdisti kristinuskon oppeja lakotojen uskonnollisiin käsityksiin. Henkitanssia ja siihen yhdistynyttä Wounded Kneen verilöylyä on sanottu surulliseksi loppuluvuksi Yhdysvaltain armeijan ja lakotojen välisissä yhteenotoissa 1800-luvulla.[13]

1930-luvun aikana lakotojen sosiaalinen kanssakäyminen lisääntyi kristillisten kirkkojen järjestämien seurojen myötävaikutuksella. Lakotat yhdistivät kesäisiin tapahtumiin omia tanssejaan ja pelejään, mutta uskonnollinen ja kulttuurillinen herääminen tapahtui kolme vuosikymmentä myöhemmin. Lakotojen elämä oli vaikeaa 1950–1960-luvuilla. Pick-Sloan-nimellä tunnettu patoprojekti työnsi osan Missourin vesistä heidän mailleen, ja 600 lakota-perhettä menetti kotinsa. Yhdysvaltain hallituksen poliittiset suuntaukset kohdistuivat yhä enemmän keinoihin, joilla pyrittiin vähentämään heimoyhteisön merkitystä. Intiaanien uudelleensijoittaminen merkitsi samaa kuin intiaanikansojen lakkauttaminen. Monet lakotat muuttivat New Yorkiin, Los Angelesiin ja Chicagoon uuden terminaatio-politiikan mallia noudattaen.[14]

”Kaupunkilaistuneet” intiaanit eivät kuitenkaan muuttuneet osaksi näkymätöntä massaa, vaan heidän yhteenkuuluvuuden tunteensa voimistui. Radikaalit ajatukset nousivat esiin nuorten keskuudessa. Oglala-lakota Vine Deloria, Jr. kritisoi 1969 kirjassaan Custer Died for Your Sins: An Indian Manifesto amerikkalaisia intiaanihistorian vääristelystä. ”Punainen valta” ja muut radikaalit intiaaniliikkeet valtasivat nopeasti alaa. Minnesotassa 1968 perustettu Amerikan intiaaniliike (American Indian Movement, AIM) nousi saman vuosikymmenen lopulla kaikkien intiaanien puolestapuhujaksi ja järjesti yhä suurempia mielenosoituksia Yhdysvaltoja vastaan. Protestoivien lakotojen ja muiden heimojen vaatimukset kasvoivat, ja tapahtumat johtivat kahden lakotan murhaan. Verityöt kiristivät välejä lakotojen sisäisessä valtataistelussa. Oglala-lakotojen Pine Ridgen reservaatissa puoliverisistä koostunut Guardians of the Oglala Nationin (Goons) ajautui erimielisyyksiin täysveristen lakotojen kanssa, jotka protestoivat valkoisten suorittamia murhia vastaan. [15] Goons hoiti kyläpoliisin virkaansa väkivaltaisin ottein ja yritti pahoinpidellä lakotojen avuksi tulleen AIM:n johtajan Russell Meansin. Levottomuudet huipentuivat helmikuussa 1973, kun noin 200 aseistettua AIM:n aktivistia ja joukko lakotoja valtasi Wounded Kneen taistelupaikan ja otti vangikseen 11 valkoista siviiliä. Televisio välitti tiedon valtauksesta ympäri maailmaa.[16] Yhdysvaltain viramomaiset reagoivat yllättävällä tavalla, ja lähettivät paikalle armeijan kalustoa ja jopa hävittäjiä. Seuranneessa ammuskelussa muutamia intiaaneja kuoli, kun helikopterista avattiin tuli kirkon katon läpi.

Lakotojen sisäinen valtataistelu jatkui yhä valtauksen jälkeen. Pelon ja epäluulon ilmapiiri vallitsi Pine Ridgessä ja vuonna 1975 kaksi FBI:n asiamiestä ja yksi lakota saivat surmansa samassa reservaatissa käydyssä laukaustenvaihdossa.[17] Vuosisadan lopulla presidentti Bill Clinton teki vierailun Yhdysvaltain köyhimmälle alueelle Pine Ridgeen. Vierailu sai aikaan julkisuutta niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin mediassa. Se oli merkittävä symbolinen ele, sillä kukaan Yhdysvaltain istuvista presidenteistä ei ollut vieraillut intiaanireservaatissa jälkeen Franklin D. Rooseveltin.[18] Monista lupauksista huolimatta Clintonin matka lakotojen luo jäi jokseenkin merkityksettömäksi.[19]

Lakotat haluavat takaisin Paha Sapan, Mustat kukkulat.

AIM:n taistelu lakotojen ja muiden intiaanien oikeuksien puolesta on jatkunut 2000-luvun puolelle. AIM on julistanut Yhdysvalloissa vietettävän kiitospäivän ”Kansalliseksi murheen päiväksi”, koska siirtolaisten tulo toi intiaaneille pelkkää murhetta.[17] Lakotat ovat myös ilmaisseet tyytymättömyytensä heille maksettuihin rahallisiin korvauksiin ja kieltäneet Yhdysvaltain oikeudet Mustiin kukkuloihin. Pitkän linjan aktivisti Russell Means ja lakotojen ylin johto toimittivat Yhdysvaltain ulkoministeriölle joulukuussa 2007 viestin, jossa sanoutuivat irti yli 150 vuotta sitten tehdyistä vanhoista sopimuksista.[20] Kyseessä ei ollut Yhdysvalloista eroaminen, vaan perinteisten maa-alueitten vaatiminen viiden eri osavaltion alueelta, ja itsenäisyyden saavuttaminen. Lakotat ovat etsineet taakseen tukea muun muassa Venezuelasta. Lisäksi heidän vaatimuksensa noudattaa Yhdysvaltain perustuslakia ja on täysin laillinen. Yksikään maailman valtioista ei ole kuitenkaan tunnustanut Lakotahin tasavaltaa. [21]

Lakotoihin kuului seitsemän eri heimoa, jotka olivat:

Lakota-kylä.

Oman perimätietonsa mukaan lakotat tulivat ”maan alta”.[25] Heidän historiansa alkaa Black Hillsistä eikä tunnista sitä aiempia tapahtumia. Lakotojen kulttuuri oli avoin vaikutteille. Se oli rakenteeltaan joustava ja omaksui uusia piirteitä jatkuvasti. Tasangoille tullessaan he löysivät niin ratsut, tipit kuin aurinkotanssinkin. Miesten ja naisten seurat olivat tärkeä osa yhteiskuntaa. Lakota-yhteisön perusyksikkö oli thiyóspaye eli laajentumaperhe. Pienempi yksikkö tiwáhe (ydinperhe) käsitti avioparin lapsineen. Laajentumaperheeseen saattoi kuulua useita sukulaisia, joten sen koko vaihteli kymmenestä useaan sataan.[8] Lakotojen sukulaissuhteet olivat vaikeasti tulkittavia, ja joskus leirikuntien määriä saatettiin kasvattaa ottamalla niihin asukkaita, jotka eivät kuuluneet sukuun.[26]

Lakotojen laajentumaperheistä koostuvat monet heimokunnat muodostivat vielä suuremman kokonaisuuden, heimon. Yhdessä nämä 7 heimoa tunnettiin lakotojen kansana, joka puolestaan kuului laajalle levinneeseen siouxien liittoon, seitsemän neuvoston tuleen.[27]

Wakan Tanka (Suuri Henki) oli lakotojen elämää hallitseva kaikkialle yltävä voima, johon he suhtautuivat pelonsekaisella kunnioituksella. Wakan Tankaa ei pidetty yksittäisen olennon ilmentymä, kuten kristityt pitivät Jumalaansa, vaan se nähtiin enemmänkin koko maailmankaikkeutta yhdistävänä kokonaisvaltaisuutena. Tämän yliluonnollisen jumaluuden alla toimi joukko pyhiä voimia kuten aurinko, kuu ja tähdet. Lisäksi Wakan Tankan alaisuudessa työskenteli joukko näkymättömiä henkiolentoja. Eurooppalaisten mukana tullut kristinusko muutti lakotojen uskonnollista näkemystä, ja sai heidät 1800-luvulla rinnastamaan oman luojansa kristinuskon Jumalaan, jota se periaatteessa jo olikin.[28]

Vanhan perimätiedon mukaan lakotoilla oli seitsemän pyhää riittiä, joista osa on seurannut heidän mukanaan läpi historian tähän päivään asti.[29] Esimerkkinä säilyneistä tai uudelleen henkiin herätetyistä rituaaleista ovat vainajan muistotilaisuus vuosi tämän kuoleman jälkeen sekä puberteettiseremonia tyttöjen ja poikien aikuisiksi kasvamiselle. Tärkein tämän päivän seremonioista on aurinkotanssi ja siihen kuuluva sekä fyysinen että henkinen puhdistautuminen hikoilumajassa. Keskikesän aikaan järjestettävä aurinkotanssi on viime vuosina saanut myös yhä enemmän naisia asettamaan itsensä alttiiksi kärsimyksille.[30]

Neitsyet ja naimattomat tytöt olivat lakotojen keskuudessa korkealle arvostettuja. He vannoivat koskemattomuuttaan erityisillä neitsyttulilla, joita poltettiin yleisissä seremonioissa.[31] Jos joku tiesi tytön valehtelevan, hänet oli mahdollisuus osoittaa huijariksi. Monet nuoret lakotamiehet keräsivät naiskokemuksia ja kirjoittivat valloittamistaan tytöistä ivalauluja, joita laulettiin leirinuotiolla.[31] Sukulaiset pyrkivät suojelemaan parhaansa mukaan nuoria tyttöjä turhan innokkailta ihailijoilta. Eräs keino estää liian varhaiset suhteet oli sitoa yön ajaksi tytön jalat toisiinsa kiinni.[31]

Avioliitto oli miehelle lähes välttämätön jo talouden ylläpidon vuoksi. Hänellä oli lupa useampaan vaimoon, jotka usein olivat keskenään sisaruksia. Uskoton vaimo saattoi menettää tekonsa seurauksena palmikkonsa tai joskus myös nenänpäänsä. Joissakin tapauksissa hänet surmattiin.[32] Jos lakotamies kyllästyi vaimoihinsa, hän saattoi yhtenä vaihtoehtona lahjoittaa nämä pois. Vaimon oikeuksiin kuului jättää mies niin halutessaan.[33] Avioeron syyksi miehellä riitti vaimon uskottomuus tai laiskuus. Naisella suurin syy eroon oli miehen pelkuruus.[34]