Höyrylotja

Höyrylotja oli yleensä puurunkoinen sisävesialus, jonka ulkopinta oli suojattu tervalla.[1] Tästä tuleekin lotjille kansan suussa syntynyt lempinimi "tervahöyry", jolla alustyyppi nykyäänkin paremmin tunnetaan. Aluksista käytettiin myös nimeä "pikinytky".[2] Osa aluksista oli rautarakenteisia "kuramyllyjä".[1] Eniten höyrylotjia liikennöi Saimaalla.[1]

S/S Heino. (Savonlinnan maakuntamuseo)

S/S Veikko lähdössä halkolastissa Savonlinnan Haislahdesta Kyrönsalmen suuntaan.

Höyrylotjia käytettiin yleisesti 1870-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Lotjia oli liikenteessä 1920-luvulla lähes 200.[1] Saimaan kanavan sulkeutuminen toisen maailmansodan johdosta, ja sen jälkeen rauta- ja maantieverkon kehittyminen lopetti lopulta Saimaan "tervahöyryjen" käytön rahtikuljetuksissa.[1]

Höyrylotjan tunnusomainen muoto oli käytännön sanelema. Alukset rakennettiin siten, että ne mahtuivat kulkemaan vuonna 1856 valmistuneen Saimaan kanavan läpi. Enimmäismitoiksi muodostui siten 31 kertaa 7 metriä ja syväys oli 2,4 metriä.[2] Lotjan keula oli tylppä.

Täysimittaisen lotjan vetoisuus oli 100–140 nettorekisteritonnia, jolla pystyttiin kuljettamaan 80–100 standarttia puutavaraa tai 600–700 pinokuutiometriä halkoja.^lähde?

Lotjan höyrykone oli yleensä teholtaan noin 100 hevosvoimaa, joka riitti kehittämään noin 6 solmun matkanopeuden.^lähde?

Lotjien purjehduskausi kesti keväästä aina jäiden tuloon asti. Tärkein kuormatavara oli puu. Ennen itsenäisyyttä moni lotja suuntasi Pietariin polttopuukuormineen.[1] Itsenäistymisen jälkeen aina toiseen maailmansotaan asti tärkein purkupaikka oli pääkaupunki Helsinki.[1] Sodan syttymisen jälkeen lotjat jäivät Saimaan sisäiseen liikenteeseen.[1]