Terence O’Neill

O’Neill kuului vaikutusvaltaiseen aateliseen maanomistajasukuun. Hänen isänsä oli brittiläinen parlamenttiedustaja, joka kaatui ensimmäisen maailmansodan alussa kolme kuukautta poikansa syntymän jälkeen. O’Neill kävi Etonin sisäoppilaitoksen ja palveli toisessa maailmansodassa irlantilaisen kaartinrykmentin kapteenina. Hänet valittiin vuonna 1946 Pohjois-Irlannin parlamenttiin Antrimin Bannsidesta. Hän toimi 1953–1956 parlamentin varapuhemiehenä, 1956 sisäministerinä ja 1956–1963 valtiovarainministerinä Basil Brooken hallituksessa.[2][1] Vuonna 1963 O’Neill seurasi Brookea pääministerinä ja hänet valittiin myös UUP:n puheenjohtajaksi. Monien unionistien vastustuksesta huolimatta hän päätti ryhtyä toteuttamaan Pohjois-Irlannissa poliittisia uudistuksia, joiden tavoitteena oli poistaa katoliseen vähemmistöön kohdistunut syrjintä työmarkkinoilla, asumisoloissa ja paikallishallinnossa. Tarvetta uudistuksiin voimisti se, että Pohjois-Irlanti oli parhaillaan käymässä läpi voimakasta taloudellista rakennemuutosta vanhan teollisuuden kuihtuessa.[2] Parhaiten O’Neillin hallitus onnistuikin taloudellisen kasvun ja uusien työpaikkojen luomisessa.[3]

O’Neill joutui pian hankalaan asemaan, sillä 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeiden innostamat katoliset ryhtyivät vaatimaan yhä voimakkaampia reformeja samaan aikaan kun monien unionistien mielestä hän oli jo mennyt liian pitkälle.[3] Tammikuussa 1965 Irlannin pääministeri Seán Lemass vieraili Belfastissa ja O’Neill suoritti pian vastavierailun Dubliniin.[2] Kyseessä oli historian ensimmäinen virallinen tapaaminen Irlannin ja Pohjois-Irlannin pääministerien välillä, ja tapahtuman symboliikka ärsytti monia unionisteja. O’Neillia vastaan alkoi nousta Ian Paisleyn johtama jyrkän linjan unionistien muodostama oppositio, joka vastusti kaikkia myönnytyksiä katolisille.[3] Vuonna 1968 hiljattain perustettu kansalaisoikeusliike Northern Ireland Civil Rights Association (NICRA) nosti esiin asuntopolitiikkaan liittyneet epäkohdat ja O’Neill lupasi pikaisia uudistuksia tällä saralla.[3][2] Varsinkin vuoden 1969 alusta lähtien militanttien unionistien ja protestanttien ryhmät alkoivat ottaa yhteen radikalisoituneen katolisten kansalaisoikeusliikkeen kanssa erilaisten katutaistelujen muodossa, jolloin O’Neillin hallitus menetti otteensa Pohjois-Irlannin tilanteesta.[3] Helmikuussa 1969 pidetyissä parlamenttivaaleissa UUP menetti suuren osan kannatuksestaan jyrkän linjan protestanttien perustamille puolueille, minkä seurauksena O’Neill erosi pääministerin virasta 28. huhtikuuta.[2][3] Pian tämän jälkeen väkivallan kierre karkasi kokonaan käsistä ja elokuussa 1969 Britannian hallitus joutui lähettämään miehitysjoukkonsa Pohjois-Irlantiin turvaamaan järjestystä.[3]

O’Neill sai vuonna 1970 päärinarvon nimellä O’Neill of the Maine. Vetäydyttyään Pohjois-Irlannin politiikasta hän asui loppuikänsä pääasiassa Englannissa.[2] Hän toimi kuitenkin vielä edustajana Britannian parlamentin ylähuoneessa.[4]