Telaketju

Telaketju on rakennettu erillisistä telakengistä, jotka muodostavat yhdessä suljetun ketjun. Telakengät ovat yleensä leveitä ja raskaita metallista tehtyjä levyjä. Niissä voi olla kuminen vaimennin, joka säästää teiden pintaa ja pehmentää ajoa sekä vähentää meteliä. Telakengissä on sarana, joka mahdollistaa niiden liikkumisen suhteessa toisiinsa. Tämän ansiosta telaketjut ovat joustavia, ja ne on mahdollista asentaa telojen (ajoneuvoa telaketjujen päällä kannattelevien "pyörien", tavallisesti johtotelat, kantotelat ja vetotelat) ympärille. Telakenkien liittämiseen toisiinsa on monta eri ratkaisua. Edellä esitetty ketjutyyppi on käytössä panssariajoneuvoissa ja suurissa yli 100 tonnia painavissa kaivinkoneissa ja telanostureissa. Sen sijaan pienemmissä maanrakennuskoneissa käytetään toisenlaista rakennetta. Siinä on perusketju, johon telalaput kiinnitetään pulteilla. Telalappuja on saatavilla erilaisilla profiileilla ja leveyksillä.

Telaketjuilla varustettu puskutraktori

Telaketjuja liikuttaa vetopyörä, joka on yhteydessä moottoriin. Vetotelassa on piikkejä, kuten hammaspyörässä. Piikit menevät lomittain telaketjussa olevien aukkojen kanssa ja vetävät sitä vetopyörän pyöriessä. Vetopyörä on sijoitettu usein telaketjun takapäähän, rippuen moottorin sijainnista. Alhaalla telaketjua pitävät paikallaan kantotelat tai alatelapyörät(panssariajoneuvot), jotka ovat kaivinkoneissa kiinteät ja joissakin puskutraktoreissa keinuviksi nivellettyjä paremman pidon saamiseksi. Jousitettuja telapyöriä käytetään panssariajoneuvoissa ja vastaavissa. Jousitukseen on olemassa useita ratkaisuja mutta yleisin nykykäytössä on vääntösauvajousitus. Telat kantavat varsinaisesti ajoneuvon painon. Telaketjun yläreunassa on pienempiä pyöriä, ylätelapyöriä, jotka kannattavat telaketjun löysällä riippuvaa yläosaa. Niitä ei välttämättä tarvita, jos telat ovat riittävän isot. Poikkeuksena tästä järjestelystä on muun muassa ns. Christie-jousitus, jossa telapyörät ovat vetävät ja ajoneuvolla voi ajaa tiellä ilman telaketjuja (esimerkiksi venäläiset BT-sarjan kevyet taisteluvaunut ).

Telaketjujen hyviä puolia on niiden liikkuvuus huonolla alustalla. Niillä varustettu ajoneuvo voi ylittää aukkoja maassa tai paikkoja, joissa kumipyörät puhkeaisivat. Toisekseen ketjut jakavat ajoneuvon painon suuremmalle alalle. Tämä on tärkeää ajettaessa pehmeässä hiekassa, mudassa tai lumessa. Huonoja puolia ovat heikentynyt nopeus, meteli ja telaston aiheuttamat vahingot teille.

Keksijä Richard Lovell Edgeworth julkaisi ensimmäisen kuvauksen telaketjuista[1]. Edgeworth ei 40 vuoden ponnistuksista ja rakentamastaan yli sadasta mallikappaleesta huolimatta saanut keksintöään toimivaksi.[2]

Brittiläinen James Boydell kehitti myös erään telaketjun edeltäjän. Hänen keksinnössään pyöriin liitettiin litteitä kääntyviä levyjä, jotka jakavat painoa. Boydellin mallin vaunuja käytettiin Krimin sodassa[1].

Ensimmäisen toimivan telaketjun kehitti yhdysvaltalainen Alvin Orlando Lombard Mainesta vuonna 1901. Lombard Log Hauler muistutti telaketjuilla varustettua höyryveturia ja toimintaperiaatteeltaan moottorikelkkaa. Siitä käytettiin vetämään tukeilla lastattuja rekiä. Lombardin laitteita valmistettiin kaikkiaan 83. Myöhemmät olivat dieselmoottorilla varustettuja.[3]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Telaketju Wikimedia Commonsissa