Suomen Teiniliitto

Teiniliitto perustettiin nimellä Suomen Oppikoulujen Toverikuntien Liitto oppikoulujen yläluokkalaisten toverikuntien kattojärjestöksi 4. kesäkuuta 1939, marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä. Vuonna 1943 nimi muuttui Suomen Teiniliitoksi. Vuonna 1945 julkaistiin Teinin Kirja. Myöhemmin alkoivat ilmestyä Teini-lehti ja Teinikalenteri. Sanalla ”teini” haluttiin vaalia vanhoja opiskelijoiden teinilauluperinteitä. Järjestö oli pitkään hengeltään kansallis-konservatiivinen ja suhteellisen epäpoliittinen, mutta sen itsetunto kasvoi, kun oppikoululaisten määrä paisui nopeasti 1950–1960-luvuilla.

Vuonna 1964 Teiniliittoon kuului 41 alueellista teiniyhdistystä ja 415 paikallista teinikuntaa, joissa oli yhteensä liki 77 000 jäsentä.[2]

Teiniliitto alkoi saada avoimen vasemmistolaista sävyä 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se aktivoitui muutenkin yhteiskunnallisesti. Taitekohtana oli vuosi 1965, jolloin liiton sääntöjä muutettiin korvaamalla sen tarkoituksen määritelmään sisältyneessä edistettävien asioiden luettelossa ”kansallinen yhteenkuuluvuus” ja ”maanpuolustustahto” ”kansainvälisellä yhteisymmärryksellä”.[3]

Teiniliitto oli kymmenillä tuhansilla jäsenillään tärkeä vaikuttaja 1960-luvun ja 1970-luvun alun Suomessa. Vuodesta 1966 Teinilehti jaettiin automaattisesti jokaiselle oppikoulun yläluokkalaiselle ja sen levikki oli yli 100 000. Sen sanottiin olleen ainoa lehti, joka pystyi levittämään vasemmistolaista ideologiaa porvarillisiin koteihin.[4]

Teiniliitto alkoi ajaa kouluihin radikaalia kasvatusmetodien uudistamista Summerhill-koulun hengessä. Liiton eräänlaisena pääideologina tässä kysymyksessä oli tuleva tutkija Yrjö Engeström.[5][6] Liiton toimintaan kuului myös taksvärkkikeräysten valtakunnallinen organisoiminen. Aiemmin rahaa oli kerätty kotimaahan muun muassa rajaseudun lapsille, sotainvalideille ja Sibelius-monumenttiin,[7] mutta 1960-luvun lopulta alkaen keräysvarat suunnattiin kolmannen maailman kehitysaputyöhön. Toiminnan hengen muutosta korosti se, että vuonna 1969 tukikohteeksi valittiin tiukan kädenväännön jälkeen Tansaniassa maanpaossa toiminut Mosambik-instituutti, jolla oli kytkös Frelimoon, Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taistelleeseen marxilais-leniniläiseen vapautusliikkeeseen. Keräyskohteessa yhdistyivät köyhien lukutaidon edistäminen ja anti-imperialistinen taistelu.[8]

Teiniliiton mielenosoitukseen vuonna 1969 osallistuivat nuoret aktivistit Björn Wahlroos ja Leif Salmén.

Samoihin aikoihin räväköiden mielenosoitusten järjestäminen tuli osaksi Teiniliiton toimintatapoja. Esimerkiksi 31. tammikuuta 1969 opiskelijoiden oikeusturvan puolesta järjestetyssä mielenosoituksessa Kouluhallituksen talon seinää pommitettiin lumipalloilla ja kananmunilla.[9] Liitto tuki myös Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia ja keräsi myöhemmin rahaa Vietnamiin. Lokakuussa 1972 Teiniliitto organisoi taksvärkkikeräyksen Nguyen Van Troi -lastensairaalan rakentamiseksi Pohjois-Vietnamiin.[10]

Teiniliitto puoluepolitisoitui 1970-luvun alussa nopeasti, ja vähemmistökommunistit eli taistolaiset saivat haltuunsa sen johtopaikat. Monet liiton siihen asti puolueettomat ideologiset suunnannäyttäjät ”kääntyivät” taistolaisiksi vuosien 1970–1971 aikana.[11] Virallisesti liittoa johti koko 1970-luvun ajan vasemmiston ja keskustan ”yleisdemokraattinen rintama”, ja puheenjohtajan paikka kuului vielä vuosikymmenen alkupuolella sosiaalidemokraateille. Taistolaisilla oli kuitenkin vuodesta 1972 alkaen puolet hallituspaikoista, enemmistö piirisihteereistä ja pääsihteerin paikka.[12] Lopulta he saivat puheenjohtajankin paikan. Parhaimmillaan liiton 18 piiristä 16:ta johti vähemmistökommunisti. Teiniliitosta muodostui näin nuortaistolaisen liikkeen keskeinen rekrytointikanava.

Risto Ahosen mukaan Teiniliitosta tuli 1970-luvulla yleispoliittinen lausuntoautomaatti, eikä taistolaisten tavoitteeksi ottama vallankumous johtanut mihinkään hyvään järjestön kannalta.[13] Ero 1960-luvun kansainvälistyvään ja keskustelevaan Teiniliittoon oli suuri.

Teiniliiton kulta-aikaa oli 1970-luvun alkupuoli, jolloin Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho ja opetusministeri Ulf Sundqvist suhtautuivat vakavasti sen kannanottoihin kouludemokratian kehittämisestä. Teiniliitto onnistui menestyksekkäästi lobbaamaan kouluneuvostot Suomen oppikouluihin, mutta saavutus kääntyi lopulta liittoa vastaan: kun kouluneuvostovaalit vuodesta toiseen osoittivat, ettei liittoa johtaneilla taistolaisilla ollut valta-asemaansa vastannutta kannatusta oppikoululaisten parissa, alkoi koko liiton uskottavuus koululaisten äänitorvena heiketä. Kun lisäksi liiton talous mureni 1970-luvun puolivälissä ja jäsenkato paljastui, oli vuosikymmenen loppupuolisko käytännössä järjestölle hidasta kuolemista. Kouluneuvostovaalien puoluepolitisoitumisen vuoksi kouluneuvostojen toiminta ei vastannut niille lain perusteluissa asetettuja tavoitteita, joten laki neuvostoista kumottiin myöhemmin.

1970-luvun puolivälissä taistolaisten epädemokraattiset menetelmät johtivat pahoihin ongelmiin.[14] Keväällä 1975 kulttuuriministeri Marjatta Väänänen lakkautti tilapäisesti Teiniliiton valtionavun, kunnes valtiontalouden tarkastusvirasto olisi tehnyt liitosta perusteellisen selvityksen.[15] Samana vuonna puheenjohtajaksi valittu Jussi Kasanen kertoi, että hänen ryhmänsä eli sosiaalidemokraatit olivat aiheuttaneet opetusministerin puuttumisen liiton valtionavun käyttöön.[15] Edellinen puheenjohtaja Matti Viialainen puolestaan arveli syynä olleen porvarien valtakirjojen hylkääminen vuoden 1975 liittokokouksessa.[15]

Teiniliiton talousongelmat ja paha jäsenkato paljastuivat selvityksen myötä.[15] Tapaus oli skandaali, sillä liiton johdon epäiltiin ilmoittaneen todellisuuteen nähden moninkertaiset jäsenluvut saadakseen enemmän valtionapuja ja poliittista painoarvoa kannanotoilleen. Todellisten lukujen selvittyä liiton saama valtionapu laski kymmenesosaan, josta ulosottajat veivät vielä osansa.[15] Tästä lähtien Teiniliitto kävi eloonjäämistaistelua. Pääosa toimihenkilöistä lomautettiin toukokuussa 1975, piirien työntekijät irtisanottiin ja keskustoimiston työntekijät pakkolomautettiin edelleen kirjanpitäjää ja taloudenhoitajaa lukuun ottamatta lokakuussa.[15] Tarkastusraportti valmistui lokakuussa 1975, ja se osoitti virheitä ja leväperäisyyksiä taloudenhoidossa, myös taksvärkkirahojen hoidossa. Poliittisten tahojen toiveista huolimatta suoranaisia väärinkäytöksiä ei kuitenkaan paljastunut.[15] Epäilyksiä tosin herätti se, että liiton arkisto katosi salaperäisesti talven 1975–1976 aikana. Se löydettiin liiton lakkauttamisen jälkeen 1980-luvun lopulla kätkettynä erään kerrostalon kellarista Helsingin Vallilasta.[16]

Vastaselvityksistä huolimatta Teiniliiton valtionapu jäi pysyvästi alhaiselle tasolle ja jäsenkato paheni entisestään.[15] Liiton politiikassa ei tapahtunut kuitenkaan muutoksia ja taksvärkkejäkin järjestettiin vielä joitakin vuosia, viimeinen vuonna 1982.[17] Liitto yritti 1970-luvun lopussa kerätä rahaa vaihteeksi omaan toimintaansa ja saada kipeästi kaipaamiansa uusia jäseniä.[18] Työtä ei kuitenkaan tehty enää koko sydämellä, sillä jäsenmäärät eivät kiinnostaneet edes liittoa sanottavasti. Vuonna 1983 arviot jäsenmäärästä vaihtelivat 500:n ja 12 000:n välillä.[18] Teiniliitto lakkautettiin samana vuonna, virallisesti kuitenkin vasta vuonna 1984.[18] Lakkauttamiseen vaikuttivat keskeisesti paitsi talousongelmat ja niitä koskeneet epäilyt, joita esimerkiksi Mosambikin taksvärkkirahoista otettu hätälaina oli omiaan ruokkimaan,[19] myös se, että kannatustaan kouluissa merkittävästi 1980-luvun alussa kasvattaneet kokoomusnuoret katsoivat vasemmiston pilanneen Teiniliiton maineen lopullisesti ylipolitisoituneella 1970-luvulla.

Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston mukaan jo vuonna 1974 kokoomusnuorten Peter Fagernäs, Ilkka Kanerva, Anders Blom ja Heikki S. von Hertzen olivat päättäneet, että Teiniliiton oli aika mennä.[20][21][22] Kokoomusnuoria oli harmittanut pitkään heidän järjestelmällinen sulkemisensa Teiniliiton toiminnassa oppositioon, vaikka he keräsivätkin kouluneuvostovaaleissa jopa 40 prosentin kannatuslukuja.[23] Ben Zyskowiczin joulukuussa 1973 antaman raportin mukaan Kokoomuksen Nuorten Liiton vaikutusvalta Teiniliitossa oli nollassa ja ”stalinistien” valta vain kasvanut. Hänen mukaansa kommunistit halusivat korostaa Teiniliiton itsenäisyyttä poliittisista organisaatioista, jotta saisivat korostettua liiton omaa organisaatiota.[24] Myös sosiaalidemokraatit etsivät samoihin aikoihin tahoillaan keinoja murtaa taistolaisten valta Teiniliitossa.[1]

Teiniliiton kaaduttua kokoomusnuoret asettivat vuonna 1983 Matti Niirasen johdolla tavoitteekseen Suomen Lukiolaisten Liitto ry:n perustamisen Teiniliiton tilalle, mikä tapahtuikin jo vuonna 1985.[25]

Tunnettuja teiniliittolaisia olivat muun muassa Erkki Tuomioja[26] (varapuheenjohtaja 1967–1968), Ben Zyskowicz[27], Kimmo Sasi[27], Ilkka Kanerva[27], Lauri Ihalainen[26], Jacob Söderman[28], Erkki Liikanen[27], Matti Viialainen[29], Esko Aho[30], Leif Fagernäs ja Satu Hassi[27]. Myös tuleva historiantutkija Kimmo Rentola oli liitossa aktiivinen 1970-luvulla.

Etenkin sosiaalidemokraateille Teiniliitto oli merkittävä astinlauta, koska he johtivat kansainvälistymistä liiton nousukaudella vuosina 1963–1970.[13]

• Teinien Tuki

• Ahonen, Risto Olavi: Teinien taksvärkki: Ykskaks maailma paremmaks!. pro gradu. Helsingin yliopisto, 2000. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 17.5.2009).
• Paavo Kärenlampi: Taistelu kouludemokratiasta. Kouludemokratian aalto Suomessa. SKS, Helsinki 1999.
• Kimmo Rentola: Kevään 1968 isänmaan toivot Viitattu 16.3.2011.
• Teinikalenteri 1962–63

• Teinien taksvärkki: Ykskaks maailma paremmaks! (Arkistoitu – Internet Archive)
• Teiniliitto oli aikansa mahtijärjestö. Ylen Elävä arkisto