Technical Ecstasy

Vuosien 1975-1976 kiertueen jälkeen yhtye alkoi suunnitella seuraavaa studioalbumia. Edellinen studioalbumi Sabotage oli myynyt aiempaa heikommin varsinkin Pohjois-Amerikassa ja yhtyettä varjostivat myös lakitekniset ongelmat entisten managereiden takia. Tämän seurauksena yhtye alkoi manageroida itse itseään: "Olemme oppineet monia juttuja tässä bisneksessä sitten kun aloitimme. Olemme laajempikatseisia kuin tuolloin ja teemme kaikki päätökset itse ja myös pysymme niissä"[9], kertoi kitaristi Tony Iommi vuonna 1975.

Lisäksi ongelmia aiheutti yhtyeen jäsenten runsas päihteidenkäyttö[6], verottaja sekä rakoilemaan alkaneet henkilökemiat. Laulaja Ozzy Osbourne muistelee: "Emme pyörineet 1970-luvun puolivälissä enää kimpassa niin kuin aloittaessamme. Me vain etäännyimme toisistamme. Olimme saaneet pitkillä kiertueilla tarpeeksemme toisistamme ja kun jokainen paisutteli ongelmia omissa päissään, niin kommunikaatio tyrehtyi täysin. Samaan aikaan levynmyyntimme laski, levy-yhtiö ei jaksanut enää panostaa meihin ja jenkkiläiset veroviranomaiset muistivat meitä miljoonan dollarin mätkyillä. Meillä ei ollut varaa maksaa edes asianajajien palkkioita. Bändillä ei ollut manageria ja jossain vaiheessa Bill (rumpali Bill Ward) yritti hoidella bändin asioita puhelimessa".[7]

Myyntilukujen ollessa laskussa yhtyeen musiikillinen johtohahmo Tony Iommi ja basisti Geezer Butler alkoivat viedä Osbournen harmiksi yhtyeen musiikkia kaupallisempaan suuntaan: "Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että meillä oli suunta täysin hukassa. Bändillä oli identiteettikriisi. Geezerin mielestä meidän piti muuttua ja tehdä lisää hittejä. Alkuperäinen ajatus katosi".[7][10]

Kappaleet harjoiteltiin nauhoitusvalmiiksi Englannin Rusperissa Ridge Farm-studioilla ja Walesissa Glaspant Manorilla kuuden viikon aikana keväällä 1976.[8][11] Edellisellä kiertueella mukana ollut taustajäsen, kosketinsoittaja Gerald ”Jezz” Woodroffe oli yhtyeen mukana. Iommi: "Kun kirjoitimme albumia, Gerald Woodroffesta oli apua, koska nyt minulla oli joku jonka kanssa käydä ideoita läpi. Muut nukkuivat iltapäivään asti joten minä ja Gerald treenasimme kappaleita kaksin. Hän soitti sointuja kun minä soitin sooloja".[8] Kaikki kappaleet on merkitty yhtyeen nimiin ja myös Woodroffe on saanut krediitin "osittaisista sovituksista". Koskettimia kuullaan lähes jokaisella kappaleella.

Albumin varsinaiset äänitykset tehtiin Yhdysvalloissa, Floridan osavaltion Miamin kaupungissa Criteria-studioilla. Osbourne: "Lennätimme koko kaluston Jenkkeihin ja buukkasimme Miamissa sijaitsevan Criteria-studion. Floridassa nauhoittaminen maksoi tähtitieteellisen summan. Studiossa Tony hoki koko ajan, että meidän pitää kuulostaa Queenilta tai Foreignerilta. Minusta oli tosi outoa, että otimme vaikutteitä bändeiltä, jotka olivat alkuaan ottaneet vaikutteita meiltä".[7] Tony Iommi oli ottanut johdon studiotyöskentelyssä: "Olin jälleen lähes koko ajan studiossa ja osallistuin tuotantoon intensiivisesti. Ozzy on monesti sanonut albumia 'Tonyn levyksi'. Muut jättivät homman minun harteille ja luottivat minuun, joten jonkun oli hoidettava hommat"[8].

Albumin avaa nopeatempoinen "Back Street Kids", jossa on kuultavissa kaupallisempi, amerikkalais-henkinen soundi. Vaikutteita on selvästi haettu muun muassa Led Zeppelinin kappaleesta "Achilles Last Stand"^lähde? sekä UFOn ja Rushin kaltaisista tuolloin uusista yhtyeistä.[6] Kappaleen aiheena on rockmusiikki "elämäntapana" ja "uskontona" ja se sisältää kosketinsoitinvoittoisen väliosan.

"You Won't Change Me" alkaa hitaalla, doom-vaikutteisella, yhtyeen alkuaikojen henkisellä kompilla ja kitaran ja kosketinsoittimien yhteisriffillä. Intron jälkeen kappale muuttuu melankoliseksi, hieman AOR-vaikutteiseksi voimaballadiksi sisältäen Iommin blues-henkistä sooloilua.[12]

"It's Alright" on yllättäen The Beatles -tyylinen,[6] akustisen kitaran ja pianon säestämä balladi, jonka rumpali Bill Ward laulaa. Ward: "Kirjoitin lähes itse koko sen kappaleen. Tony ja Geezer lisäsivät omat osuutensa ja Ozzy tuki laulusuoritustani"[13]. Myös Osbourne on kertonut pitävänsä kappaleesta: "En sano että levy oli läpeensä paska. Kyllä silläkin on hetkensä, Bill teki esimerkiksi hienon 'It's Alright'-nimisen kappaleen, jonka hän myös lauloi. Billillä on komea ääni ja luovutin mielelläni kunnian hänelle"[7].

"Gypsy" alkaa "sambamaisella" rumpukompilla ja "positiivisilla" kitarariffeillä, mutta muuttuu pian alun jälkeen synkkätunnelmaiseksi, piano- ja kitaravoittoisaksi kappaleeksi, jossa voi huomata vaikutteita Queen-yhtyeen samoihin aikoihin julkaistulta menestysalbumilta A Night at the Opera.[14]

Albumin raskainta soundia edustavassa "All Moving Parts (Stand Still)"-kappaleessa on havaittavissa viittauksia yhtyeen blues- ja jazz-juuriin. Kappaleen säkeistöt menevät blues-henkisen kompin ja riffien myötä, jota Butlerin funk-vaikutteinen, efektoitu bassokuvio säestää. Kappale sisältää hieman jazz-henkisen nopeamman väliosan, jossa on kosketinsoitin-soolo.

"Rock 'n' Roll Doctor" on nimensämukaisesti rock ’n’ roll -henkinen honky tonk -pianoineen ja rokkaavine riffeineen.[15] Iommin ja Osbournen mukaan kappale kertoo "Tohtori Max"-nimisestä lääkäristä, joka jakoi päihteitä yhtyeelle.[16]

"She's Gone" on albumin kolmas balladi ja sen Osbourne laulaa akustisen kitaran ja jousien säestyksellä. Kappaleesta tuli outro-nauha yhtyeen konsertteihin.[17]

Päätöskappale "Dirty Women" on albumin kenties tunnetuin kappale ja myös pisin. Se on yhtyeen tyyliin moniosainen ja kenties albumin kitaravoittoisin sisältäen monia riffejä sekä pitkät soolot Iommilta. Kappale kertoo prostituoiduista naisista, joita yhtye tapasi levytyksen aikana Floridassa.[8] Kappale on albumin ainoa kappale, jota on vielä viime aikoinakin soitettu yhtyeen konserteissa.[17]

Osbournen mukaan nimen Technical Ecstasy keksi Geezer Butler, jonka mukaan yhtyeen "piti hakea uutta suuntaa eikä kierrättää 'noitajuttuja'".[7]

Mieleenpainuvan kansitaiteen suunnitteli levykansistaan tunnettu Hipgnosis-yhtiö. Yhtiön taiteilija Storm Thorgerson muistelee: "Kansi tehtiin nimen perusteella, emme kuunnelleet albumia ollenkaan. Kehitin kaksi teknistä esinettä (robotit) jotka kokevat ekstaasin. Ruumiinnesteiden sijaan ne vaihtavat keskenään öljyä ja valonsäteitä. Tyylinä oli ensikohtaaminen, 'rakkautta ensisilmäyksellä', liukuportaissa".[18] Sisäpussissa on robottien kaavakuvat sekä albumin sanoitukset ja tekijätiedot.

Vuonna 2007 Thorgerson julkaisi kansitaiteesta myytävän version, jossa oli Tony Iommin nimikirjoitus.[19] Osbourne on kannesta suorapuheisempi: "Futuristinen taideteos paneskelevista roboteista. Sellainen kansi siinä vitun Technical Ecstasyssa oli".[7]

Albumi julkaistiin Pohjois-Amerikassa syyskuussa 1976 ja Britanniassa ja Euroopassa paria viikkoa myöhemmin lokakuussa. Kappaleista "Rock 'n' Roll Doctor" ja "It's Alright" kuvattiin promovideot ja kappaleet julkaistiin myös singleinä joissain Euroopan maissa, kuten myös "Gypsy"-kappalekin.[9] Yhdysvalloissa albumi jäi sijalle 51. mikä oli yhtyeen siihen mennessä huonoin sijoitus uudella mantereella. Myös arvostelut olivat kriittisiä ja muun muassa kosketinsoittimien käyttöä sanottiin "turhanpäiväiseksi". Kevyemmästä ja kaupallisemmasta linjasta huolimatta yhtye ei onnistunut kilpailemaan suosiosta uusien amerikkalaisten AOR-yhtyeiden kanssa. Albumin myynti jäi alhaiseksi, tosin siitä tuli kultalevy Pohjois-Amerikassa lopulta vuonna 1997.[11]

Britanniassa muun muassa Melody Maker -lehti kehui albumin musiikkia "tuoreeksi ja jännittäväksi".[20] Monissa maissa albumin julkaisu jäi lähes kokonaan huomioimatta, ja esimerkiksi Suomessa Jorma-Veikko Sappisen vuoden 1979 "Heavy Rock" -kirja (Soundi-Kirja 5) listaa albumin kokoelmaksi.[21] Kun Osbournelta paria vuotta myöhemmin kysyttiin syitä albumin floppaamiseen, hän totesi albumin menestyneen hyvin, sillä "sehän nousi Mongolian listoilla sijalle 301.".[22]

Technical Ecstasyn julkaisun jälkeen lokakuussa 1976 yhtye lähti kiertueelle Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Kiertueen ensimmäiset konsertit järjestettiin Yhdysvalloissa, jossa sitä lämmittelivät Boston- ja Heart-yhtyeet. Vuoden 1977 puolella yhtye esiintyi muun muassa Lontoossa neljä kertaa, jonka jälkeen se lähti kiertämään Manner-Eurooppaa. Manner-Euroopan konserteissa yhtyettä lämmitteli muun muassa australialainen AC/DC ja Ian Gillanin yhtye. Kiertueen viimeiset konsertit suoritettiin kireissä oloissa; basisti Butlerin ja AC/DC:n toisen kitaristin Malcolm Youngin kerrotaan ottaneen yhteen takahuoneessa ja Butlerin uhkailleen Youngia puukolla.[14]

Kiertueen jälkeen, syksyllä 1977 Osbourne erosi joksikin aikaa yhtyeestä: "Albumia äänitettäessä dokaamiseni riistäytyi sen verran pahasti käsistä, että kirjoittauduin parantolaan kotiuduttuani Floridasta. Sitten kiertueen jälkeen sain tarpeekseni. Koko touhussa ei ollut enää mitään järkeä. Emme tulleet toimeen keskenämme ja vietimme aikaa enemmän asianajajien palavereissa kuin treenikämpällä. Olimme uupuneita loputtomista kiertueista ja päihteiden käytöstä. Olimme käytännössä veromätkyjen jälkeen persaukisia, eli yhtye oli konkurssissa. Eräänä päivänä lähdin kävelemään treeneistä enkä palannut".[7]

Nykyään albumia sanotaan yleisellä tasolla yhtyeen heikompiin kuuluvaksi.[6][11] Myöskään albumin kappaleita, lukuun ottamatta "Dirty Women"ia, ei ole soitettu yhtyeen viime vuosien konserteissa. Nykyajan kriitikkojen arviot albumista ovat kuitenkin kaksijakoisia: Allmusic.com-sivuston arvostelija sanoo "ettei albumi yllä yhtyeen viiden ensimmäisen albumin tasolle"[23], ja Metal Observer -sivuston kriitikko kirjoittaa albumin olevan "suuri heikko lenkki Ozzy-ajan Sabbath-kokoelmassa".[24], kun taas Sputnik Music -sivuston kriitikko "ei ymmärrä, miksi fanit ja kriitikot haukkuvat tätä klassikkoalbumia"[25] ja Ultimate Guitar -sivuston arvostelija pitää albumia "joka tapauksessa hienona levynä".[26]

Tunnettu rock-toimittaja ja kirjailija Martin Popoff antaa "Black Sabbath FAQ" -teoksessaan albumille täydet kymmenen pistettä ja kirjoittaa albumin olevan parhaiten tuotettu yhtyeen albumeista.[11] Rolling Stone -lehden albumiopas kirjoittaa albumin olevan "1970-luvun Sabbath-albumi, joka ei todennäköisesti löydy kaikkien hard rock-fanien levyhyllystä", ja epäilee myös yhtyeen "menettäneen ruutinsa" ja sanoo "Tony Iommin kitaran olevan ainoa hengissä oleva asia" albumilla.[27]

Albumin kappaleita ovat vuosien aikana versioineet muun muassa Guns N’ Roses, joka soitti "It's Alright" -kappaletta vuosien 1991–1993 kiertueilla, sekä ruotsalainen The Hellacopters, joka versioi "Dirty Womenin". Lisäksi Apogee Softwaren Rise of the Triad -pelissä on albumin mukaan nimetty kenttä.[13]

Kitaristi Tony Iommi on pettynyt albumin heikkoon menestykseen: "Lähes kaikissa kappaleissa oli kosketinsoittimet, mikä oli hieman erilaista meille. Pidin siitä, mutta albumi ei myynyt niin hyvin kuin edeltäjänsä. Sabotagekaan ei rikkonut myyntiennätyksiä, mutta tällä levyllä alamäki todella alkoi. Olin hyvin pettynyt, koska olin tehnyt niin paljon albumin eteen. Tosin vuosi 1976 oli uuden ajan alku, punk ja uusi nuorisosukupolvi oli tulossa".[8]

Albumista julkaistiin bonusmateriaalia sisältävä Super Deluxe Edition lokakuussa 2021. Versio sisältää uuden remasteroinnin albumista, tuottaja-muusikko Steven Wilsonin uuden miksauksen albumista, vaihtoehtoisia miksauksia sekä studio-ottoja albumin sessioista ja konserttimateriaalia vuosien 1976-1977 maailmankiertueelta. "It's Alright" - kappaleesta ei ole uutta miksausta, sillä todennäköisesti kappaleen moniraitanauhoja ei ole ollut saatavilla.[28]

Kaikki kappaleet säv. ja san. Tony Iommi, Geezer Butler, Bill Ward ja Ozzy Osbourne, paitsi "It's Alright" säv. Bill Ward.

• Joissakin versioissa "Back Street Kids" ja "All Moving Parts" vaihtavat paikkaa kappalejärjestyksessä.[13]

CD 1 / LP 1: Original album 1976 (2021 Remaster)

1. Back Street Kids
2. You Won’t Change Me
3. It’s Alright
4. Gypsy
5. All Moving Parts (Stand Still)
6. Rock ’n’ Roll Doctor
7. She’s Gone
8. Dirty Women

CD2 / LP 2: New Steven Wilson Mix

1. Back Street Kids
2. You Won’t Change
3. It’s Alright (mono single version)
4. Gypsy
5. All Moving Parts (Stand Still)
6. Rock ’n’ Roll Doctor
7. She’s Gone
8. Dirty Women

CD 3 / LP 3: Outtakes & Alternative Mixes

1. Back Street Kids – Alternative Mix
2. You Won’t Change Me – Alternative Mix
3. Gypsy – Alternative Mix
4. All Moving Parts (Stand Still) – Alternative Mix
5. Rock ’n’ Roll Doctor – Alternative Mix
6. She’s Gone – Outtake Version
7. Dirty Women – Alternative Mix
8. She’s Gone – Instrumental Mix

CD4 / LP 4 & 5 : Live World Tour 1976-77

1. Symptom Of The Universe
2. War Pigs
3. Gypsy
4. Black Sabbath
5. All Moving Parts (Stand Still)
6. Dirty Women
7. Drum Solo / Guitar Solo
8. Electric Funeral
9. Snowblind
10. Children Of The Grave

Black Sabbath

• Ozzy Osbourne – laulu
• Tony Iommi – kitarat
• Geezer Butler – basso
• Bill Ward – rummut, laulu kappaleessa "It's Alright"

ja

• Gerald "Jezz" Woodroffe – kosketinsoittimet
• Mike Lewis – jousisovitukset, orkesterin johtaminen kappaleessa "She's Gone"

• 1976: Vertigo 9124-100 (UK/EU LP)
• 1976: Warner Bros BS-2969 (US LP)
• 1982: Vertigo 9102-750BE (UK CD)
• 1983: Vertigo PRICE 40, 910-275-0 (UK LP)
• 1987: Warner Bros 2969-2 (US CD)
• 1989: Vertigo 838-224-2 (UK CD)
• 1996: Essential ESMCD-328 (UK CD, remasteroitu)
• 2004: Sanctuary SMRCD037 (EU CD, remasteroitu)
• 2004: Rhino R2-72923-G (US CD, osana Black Box -kokoelmaa)
• 2009: Universal 2716550 (UK/EU CD, remasteroitu)
• 2021: BMG (EU) / Rhino (US) Super Deluxe Edition 4 CD / 5 LP

• What the hell happened to Technical Ecstasy? (englanniksi)
• Technical Ecstasy Discogsissa. (englanniksi)
• Albumi Technical Ecstasy Encyclopaedia Metallum -sivustolla (englanniksi)