Tavivaaran hautausmaa

Rovaniemen seurakunnalla oli ollut pitkään tarve saada uusi hautausmaa kaupungin lähelle. Ensimmäisiä sijoituspaikkoja tutkittiin jo vuonna 1953, mahdollisia ehdokaspaikkoja oli kaksi. Kolmen vuoden päästä ehdokkaita oli viisi lisää ja yhdestä alueesta tehtiin jopa esitys kirkkovaltuustossa. Haku kuitenkin hiljeni kymmeneksi vuodeksi. Vanhat hautausmaat jatkoivat täyttymistä ja vuonna 1969 ehdokasalueiden määrä oli lisääntynyt kolmella. Pohdittiin sitäkin mahdollisuutta, että uusia hautausmaita pitäisi suunnitella useampia, esimerkiksi Ranuantien suunnalla saattaisi olla hautausmaalle tarvetta. Tässä vaiheessa tuli esille myös Tavivaara, jossa seurakunta jo omisti 40 hehtaaria maata. Maa oli sorapohjaisena ja kuivana hautausmaaksi soveltuvaa. Alue oli tarpeeksi iso ja etäisyys kaupungista oli sopiva. Kirkkovaltuusto päätti 1. huhtikuuta 1970 erottaa seurakunnan Tavivaarassa sijaitsevasta maasta hautausmaata varten. Hautausmaalle teetettiin yleissuunnitelma vielä samana vuonna[4] ja seuraavana kesänä oli asemakaavan ja käyttösuunnitelman laatimisen vuoro. Hautausmaa vihittiin käyttöön 18. joulukuuta 1971. Ensimmäinen Tavivaaran hautausmaalle haudattu vainaja oli metsuri Arvo Ilmari Pietikäinen, myös lisänimellä ”Viipurin Vihtori” tunnettu Palosalmen Metsätyömieskodin asukas.[3]

Tavivaaran 29 hehtaarista on hautauskäytössä vajaa puolet.[1] Hautausmaalla on sekä nurmi- että metsäalueita. Hautapaikkojen ja käytävien sijoittelu tukee maaston muotojen säilymistä. Hautapaikat ovat tasanteilla tai rinnealueilla, ei selänteillä. Pääportin lähellä maasto on säilytetty alkuperäisenä kanervineen ja turpeineen. Tällä alueella muistomerkit ovat luonnonkiveä, puu- tai valurautaristejä. Yleisesti hautarivit eivät ole kaavamaisia, vaan maaston mukaan sovitettuja.[3]

Oman jälkensä hautausmaan puustoon jätti Mauri-myrsky syyskuussa 1982. Hautausmaalta kaatui satamäärin puita, myös aidatun alueen ulkopuolelta. Nurin meni myös sähkön ilmajohtoa, valaisinpylväitä, aitaa ja hautakiviä. Myrskytuhojen korjaamista riitti usean vuoden ajalle.[3][5]

Tavivaaran tehtiin uurnahauta-alue, joka säilytetään luonnonvaraisena, varpujen peittämänä alueena ja jossa sallitaan vain valurautaristit. Hautausmaalla on myös muistokumpu, jonne tuhkauurna kätketään anonyymiin paikkaan. Vainajan nimi tulee yhteiseen muistokiveen. Käytössä on lisäksi jäkäläkangas tuhkan sirottelua varten[5] ja kolumbaario.[1]

Hautausmaasta on erotettu oma alue ortodokseille ja islaminuskoisille ja myös aidattu tunnukseton hauta-alue. Oma alue on myös veteraanihaudoille, metsätyömiehille ja lapsille.[1] Hautausmaan asemakaavassa on noin 47 574 arkkuhautapaikkaa ja 2 576 uurnahautapaikkaa.[3]

Hautausmaa on aidattu. Pysäköintialueiden kohdalle tehtiin vuonna 1971 rakennusmestari Toivo Lukkariniemen suunnittelemat pystypuusäleaidat. Muualla aitojen rakentamisessa pyrkimyksenä on pitää porot pois hautausmaalta.[3]

Kasteluveden riittämisessä oli alkuaikoina ongelmia, ja vuonna 1980 päädyttiin maastotutkimusten perusteella vetämään kasteluvesiputki hautausmaan eteläpuolella olevasta Myllylammesta. Putkella on pituutta 3,3 kilometriä ja vesi tulee lammesta omalla paineellaan.[3]

Suunnitelmat kappelin ja hautausmaan huoltotilojen rakentamiseksi nousivat esille vuonna 1979. Rakennustoimikunta nimitettiin vuonna 1989 ja se teki tutustumismatkoja muihin seurakuntiin. Talousnäkymät muuttuivat kuitenkin epäsuotuisiksi ja rakennustoimikunnan työ keskeytettiin. Kappelin puute ei vähentänyt hautaustoimintaa ja Tavivaara alkoi kehittyä siitä huolimatta kaupungin ja sen lähialueiden päähautausmaaksi.[5]

Siunauskappeli valmistui lopulta vuonna 2001. Siinä on kaksi siunaussalia. Kappelin suunnitteli arkkitehti Jorma Teppo.[6]

Hautausmaalla on Palosalmen metsätyömiesten muistokivi vuodelta 1999, tyhjän sylin haudan muistokivi lasten hauta-alueella ja kynttiläkivi muualle haudattujen muistolle.[1]

• Pulkamo, Seija: Rovaniemen seurakunnan hautausmaat. Rovaniemi: Rovaniemen seurakunta, 1994.