Tasavalta

Uusimmissa tasavalloissa valtionpäämiestä kutsutaan presidentiksi. Muita käytössä olleita nimityksiä ovat mm. konsuli, doge ja arkontti. Demokraattisissa tasavalloissa valtionpäämiehen tehtävän saa vaalit voittanut henkilö. Suorassa vaalissa äänestetään suoraan valtionpäämiehestä, epäsuorassa vaalissa valitaan ensin valitsijamiehet, jotka valitsevat valtionpäämiehen. Presidentin valtakausi vaihtelee neljästä seitsemään vuoteen. Joissain maissa perustuslaki rajaa vaalikausia, eli kertoja, jotka sama henkilö voi tulla valituksi presidentiksi.

Jos tasavallan valtionpäämies on myös hallituksen puheenjohtaja, järjestelmää kutsutaan presidenttivaltaiseksi (esimerkiksi: Yhdysvallat). Jos valtionpäämies ei ole samaan aikaan hallituksen puheenjohtaja, jälkimmäistä tehtävää hoitaa useimmiten pääministeri. Presidentin tehtävänkuvaan voi kuulua esimerkiksi neuvoa-antava rooli hallituksenmuodostuksessa vaalien jälkeen, mutta käytännöt ja rooli vaihtelevat seremoniallisesta ja epäpoliittisesta vaikutusvaltaiseen ja vahvasti poliittiseen. Pääministeri vastaa linjausten tekemisestä ja keskushallinnosta. Joissakin tasavalloissa on mahdollista, että presidentiksi ja hallituksen puheenjohtajaksi valitaan poliittisesti erisuuntaisesti ajattelevat henkilöt. Kun Ranskassa hallituksen johtava kabinetti ja presidentti ovat poliittisesti eri leireistä, tätä hallituksen muotoa kutsutaan yhteishallinnalliseksi (ransk. cohabitation). Sen sijaan Saksassa ja Intiassa presidentin pitää olla puolueeton.

Joissain maissa, kuten Sveitsissä ja San Marinossa, valtionpäämiehen tehtävää hoitaa komitea, johon kuuluu useita henkilöitä. Komitean jäseniä nimitetään konsuleiksi. Rooman tasavallassa oli kaksi komiteaa, jotka nimittivät senaatin vuoden välein. Yksi komitean jäsenistä toimi valtionpäämiehenä kuukauden kerrallaan, vaihdellen ylikonsulin (lat. consul maior) ja alikonsulin (lat. consul suffectus) virkoja keskenään. Ylikonsuli oli virkaa johtava konsuli ja alikonsuli oli ylikonsulin alamainen, kuitenkin niin, että alikonsulilla oli tässä rajallista itsenäisyyttä ja veto-oikeus ylikonsulin päätöksiin.

Tasavaltaa voi johtaa valtionpäämies, jolla on monia monarkin piirteitä: jotkut tasavallat valitsevat presidentin eliniäksi ja myöntävät presidentille enemmän oikeuksia kuin on tavallista edustuksellisessa demokratiassa. 1970-luvun jälkeinen Syyrian arabitasavalta osoittaa, että presidentin virka voidaan tehdä perinnölliseksi. Historioitsijat väittelevät ajankohdasta, jolloin Rooman tasavallasta tuli Rooman keisarikunta. Ongelmana on, että ensimmäisille Rooman keisareille annettiin valtionpäämiehen valtuudet vähitellen, eivätkä vallan antaneet hallitukset poikenneet paljoa Rooman tasavallasta.[3].

Yleisesti otaksutaan, että valtion hallintomuoto voi olla joko monarkia tai tasavalta.[1] Jos käytetään artikkelin ensiriveillä eritettyä laajaa tasavallan määritelmää, huomataan, että tavallisesti monarkioina pidetyt maat voivat hallinnoltaan muistuttaa monin tavoin tasavaltoja. Monarkin poliittinen valta voi olla olematon, rajoittua puhtaasti seremoniallisiin tehtäviin tai ”hallitseminen” voi kohdistua kansaan, jolla näyttäisi olevan mahdollisuus vaihtaa monarkkinsa toiseen. Vuonna 1951 Belgian kuningas Leopold III joutui luopumaan kruunusta Baudouinin hyväksi. Hallintomuodon toteutuminen riippuu suuresti olosuhteista:

• Itsevaltias voi koettaa naamioitua demokraattiseksi kutsumalla itseään presidentiksi (Roomassa princeps senatus) ja maataan ”tasavallaksi” sen sijaan, että käyttäisi monarkiaan perustuvaa käsitteistöä. Mobutu Sese Seko tavoitteli edustuksellisen tasavallan leimaa hallinnolleen sallimalla tarkkaan ohjatun opposition.

• Täysin kehittyneissä edustuksellisissa demokratioissa ei loppujen lopuksi merkitse kovinkaan paljon, kutsutaanko valtionpäämiestä monarkiksi vai presidentiksi, tai kutsutaanko maata kuningaskunnaksi vai tasavallaksi. Todellisten valtioiden hallintoa verrattaessa voivat olla tärkeämpiä muut, kuten uskontoon liittyvät seikat.

Tästä syystä yhteiskuntatieteen käyttämä määritelmä ”tasavallasta” ei sulje pois monarkiaa, ja sana viittaa aina ”ihanteelliseen” hallintomuotoon. Poliittisessa filosofiassa tällaista ”tasavallan” merkityksen kehittymistä nimitetään tasavaltaisuudeksi, republikaanisuudeksi. Teoreettisilla näkemyksillä ei kuitenkaan näytä olleen vaikutusta sanojen tasavalta ja kuningaskunta arkikäyttöön.

Monarkianvastaisuudella, eli yleisellä kielteisyydellä monarkiaa kohtaan ei ole ollut aina merkittävää osuutta tasavaltojen luomisessa tai niiden ylläpidossa. Kun tasavallan valtionpäämieheksi ei ole valittu monarkkia, taustalla on voinut olla käytännön seikka, eikä niinkään ideologinen pohdinta. Esimerkki käytännön asiasta on tilanne, jossa monarkkiehdokasta ei ole. Sellainen oli tilanne Yhdistyneissä provinsseissa vuonna 1588, kun sekä Anjoun herttua että Leicesterin jaarli kieltäytyivät kuninkaan asemasta.

Toisaalta pian valistuksen jälkeen luoduissa valtioissa valinta tehtiin aina harkiten: Tuolloin luoduissa tasavalloissa oli väistämättä kuninkaanvallanvastaisia piirteitä. Yhdysvaltojen kohdalla kyseessä oli joidenkin brittiläisen monarkian piirteiden vastustus. Samoin silloin, kun ranskalaiset hylkäsivät kuninkaanvallan ja loivat Ensimmäisen tasavallan. Ranskan viidettä tasavaltaa perustettaessa monarkianvastaisuudesta oli tuskin mitään jäljellä. Ranskan suhteissa muihin maihin ei myöskään ollut mitään vaikutusta sillä, olivatko ne monarkioita vai eivät.

Uskonnon alalla tapahtuneilla muutoksilla oli harvoin vaikutusta valtioiden hallintomuodon valintaan ennen Euroopassa syntyneitä monia uudistusliikkeitä. Esimerkiksi monijumalauskonnon ja kristinuskon välimuoto antiikin Roomassa toi ehkä uudet hallitsijat, mutta ei vaikuttanut käsitykseen siitä, että monarkia oli ainoa oikea tapa johtaa valtakuntaa. Myös myöhäiskeskiajan tasavallat, kuten Venetsian tasavalta syntyivät ilman katolisen kirkon uskonnollisten normien kyseenalaistamista.[4]

Tämä muuttui Augsburgin sopimukseen (1555) kuuluneen cuius regio, eius religio -säädöksen jälkeen. Tämä latinankielinen lause tarkoittaa suoraan käännettynä kenen (on) maa, hänen (on) uskonto. Tämä Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa pätenyt sopimus vaikutti moniin Saksan kaupunkivaltioihin ja määräsi kansalaiset noudattamaan hallitsijansa uskontoa, minkä tahansa kristinuskon muodon hän valitsikaan. Kalvinismi ei kuitenkaan tullut kyseeseen, sillä sen kielsi samainen sopimus. Ranskan kuningas lopetti Nantesin ediktissä (1598) säädetyn suvaitsevaisuuden ei-katolisia uskontoja kohtaan Fontainebleaun ediktillä (1685). Yhdysvalloissa ja Espanjassa monarkit loivat kukin omanlaisensa version kristinuskosta, joten valistuksen alkaessa Euroopassa ja sen siirtomaissa ei ollut yhtään absolutistista monarkiaa, joka olisi suvainnut mitään muuta kuin virallista valtionuskontoa.[4]

Mahdollisuus vapautua valtionuskonnosta oli tärkeä tekijä, kun kansa valitsi tasavallan yhteiskuntansa hallitusmuodoksi. Tästä näkökulmasta katsottuna monarkiassa elämisen voisi päätellä johtavan helpommin yhdenmukaiseen uskontoon. Kaikilla suurilla monarkioilla oli valtionuskonto. Joidenkin faaraoiden ja keisareiden kohdalla tämä saattoi johtaa uskontoon, jossa monarkki ja hänen sukunsa saivat jumalankaltaisen aseman. Esimerkkinä tästä on mm. Japanissa vallinnut keisarikultti. Sama ilmiö toisessa mittakaavassa ilmenee, kun kuningaskunnat leimautuvat johonkin tiettyyn uskonnon lajiin: Belgian katolisuus, Anglikaaninen kirkko Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Tsaarin Venäjän ortodoksinen kirkko ja monet muut.

Jos ei ole kuningaskuntaa, ei ole kuningasta vaatimassa yhtä uskontoa. Koska tämä oli havaittu yleisesti valistusaikaan mennessä, ei ole yllättävää, että jotkut valistusfilosofit pitivät tasavaltaa parempana kuin muita hallintomuotoja tilanteissa, joissa haluttiin välttyä liian voimakkaan valtionuskonnon huonoilta puolilta. Poikkeuksena oli Jean-Jacques Rousseau. Hänen visionsa oli tasavalta, jolla oli vaativa valtion kansalaisuskonto.

• Yhdysvallat: valtion perustajat katsoivat, ettei mikään yksittäinen uskonto sopisi kaikille amerikkalaisille ja muodostivat periaatteen, jonka mukaan liittovaltion hallitus ei tukisi mitään uskontoa, kuten Massachusettsissa ja Connecticutissa oli tehty. Aivan alussa valtiot saivat vapaasti tukea uskontoa, mutta kaikki olivat luopuneet niistä vuoteen 1836 mennessä. Viimeisetkin valtionuskonnon jäänteet poistettiin 1900-luvulla, kun liittovaltion oikeusistuimet ryhtyivät valvomaan valtion perustuslain ensimmäisen muutoksen toteutumista.

• Ranska: Ensimmäiseen tasavaltaan johtanut Ranskan suuri vallankumous oli paitsi monarkianvastainen, myös vähintään yhtä uskonnonvastainen. Tämä johti monien luostarien, kirkkojen ja muiden uskontoon liittyvien rakennusten tai yhteisöjen takavarikoimiseen, ryöstelyyn tai tuhoon. Siitä huolimatta, että Ranskan vallankumoukselliset yrittivät perustaa kansalaisuskontoja tarkoituksenaan korvata tasavaltaiseen politiikkaan huonosti sopineen katolisuuden, voidaan sanoa, että aina Ranskan viidenteen tasavaltaan asti tunnustuksettomuuden periaatteella (ransk. laïcité) on ollut paljon enemmän merkitystä tasavaltaisessa Ranskassa kuin sitä ympäröivissä maissa, joita hallittiin monarkioina. Hallinnon tunnustuksettomuuden vaatimus on ilmennyt viime aikoina Ranskassa niin, että kaikkiin uskontoihin kuuluvia – niin muslimeja, juutalaisia kuin kristittyjä – on lailla kielletty käyttämästä näkyviä uskonnon tunnuksia virallisissa yhteyksissä, esimerkiksi koulussa. Samankaltaisen lain laatimista pohdittiin myös Belgiassa, mutta sen ei siellä katsottu sopivan kevyemmin maallistuneeseen Belgiaan.

Monet tasavalloiksi itseään kutsuneet valtiot ovat olleet rajulla tavalla uskonnonvastaisia. Näin asia oli etenkin kommunistisissa tasavalloissa, kuten entisissä neuvostotasavalloissa, Pohjois-Vietnamissa, Pohjois-Koreassa ja Kiinassa.

Jotkut maat tai valtiot ovat järjestäytyneet tasavalloiksi nimenomaan siksi, että näin ne ovat saaneet perustuslakiinsa pakollisen valtionuskonnon: islamilaiset tasavallat on yleensä luotu tältä pohjalta, mutta näin on tehty vaihtelevissa määrin myös esimerkiksi juutalaisessa Israelin tasavallassa ja katolisessa Irlannin tasavallassa. Yksi esimerkki on myös Protestanttisissa Alankomaissa, jossa katsottiin renessanssin aikaan, että Vilhelm Oranialainen oli aivan liian sallivainen katolisten suhteen ollakseen hyväksyttävä protestanttien kuningas.[5]

Näissä tapauksissa tavoiteltiin sitä, ettei yksikään avarakatseinen monarkki voisi taivuttaa kansalaisiaan vapaampaan uskonnolliseen toimintaan, kuten esimerkiksi Milletin järjestelmä oli tehnyt Ottomaanien imperiumissa[6]), tai vaihtaa kokonaan toiseen uskontoon, kuten Englannissa perättäiset hallitsijat Henrik VIII / Edvard VI / Maria I / Elisabet I tekivät. Tällainen ideaalityyppisen, vahvassa asemassa olevaan valtionuskontoon perustuva tasavallan lähestymistapa oli esimerkiksi šaahin syrjäyttäneessä Iranin vallankumouksessa, jossa perustettiin vaikutusvaltaisten ajatollahien johtama tasavalta. Maassa kutsutaan uskonnollisia johtajia nimellä ajatollah, ja vaikutusvaltaisinta heistä kutsutaan Iranin Suurimmaksi johtajaksi.

Tasavallat liitetään usein ajatuksellisesti yhteen kansanvallan kanssa. Se vaikuttaa suomessa luonnolliselta, sillä kielemme käsite tasavalta on kuvaava. Indoeurooppalaisissa kielissä vastaava käsite, esimerkiksi ruotsin republik on peräisin latinan sanoista res publica, joka tarkoittaa yhteistä tai yleistä asiaa. Tämä linkki tasavallan ja kansanvallan välillä ei kuitenkaan ole mitenkään yleisesti sovittu, vaikka otettaisiin huomioon, että on olemassa useita demokratian muotoja.[7].

Aivan ensimmäiseksi kannattaa huomata, että periaate yhdestä tasaveroisesta äänestä yhtä aikuista kohti ei saanut yleistä hyväksyntää demokratioissa ennen 1900-luvun puoliväliä. Sitä ennen äänestysoikeus perustui yksilön taloudelliseen maksukykyyn, sukupuoleen, rotuun, tai näiden ja muiden tekijöiden yhteisvaikutukseen. Monet aikaisemmat demokratioiksi kutsutut hallitusmuodot, Ateenan demokratia mukaan lukien, nimettäisiin nyky-yhteiskuntaan suhteutettuna äänenlaskujärjestelmiensä vuoksi plutokratiaksi tai laajaksi oligarkiaksi.

Antiikin ajoista alkaen kuvatun suoran demokratian vaaroista ja epäkäytännöllisyydestä viisastuneina tasavallat ja kuningaskunnat ryhtyivät pyrkimään kohti edustuksellista demokratiaa valistuksen ajasta alkaen. Yksi ensimmäisistä varoituksista tuli Sokrateen oppilailta Platonilta ja Ksenofonilta noin vuonna 400 eaa. – olihan heidän ystävänsä Sokrates tullut tuomituksi kuolemaan Ateenan täydellisen ”demokraattisessa” järjestelmässä. Tästä syystä he pitivät parempana Spartan ”vähemmän demokraattista” hallintojärjestelmää.

Monissa edustuksellisen kansanvallan omaksuneissa maissa pidetään kansanäänestyksen kaltaisia suoran kansanvallan välineitä edelleen epäluotettavina. Tästä huolimatta Sveitsin kaltaisilla tasavalloilla on valtiojärjestelmässään melkoisesti suoraa kansanvaltaa. Siellä pannaan vuosittain yleensä useita asioita kansanäänestykseen. Glarusin ja Appenzell Innerrhodenin alppikantoneissa asiat päätetään paikallisten asukkaiden muodostamissa neuvostoissa.

Marxismi rohkaisi ihmisiä luomaan valtionorganisaatioita, joilla oli kylmän sodan synkimpinä vuosina vain harvoja yhtymäkohtia länsimaiden demokratioiden kanssa, vaikka Marxismin ja kommunismin tarkoitus oli vahvistaa proletariaattia. Fidel Castron kommunistisella tasavallalla on monia julkisia komiteoita, joihin kansalaisilla on mahdollisuus osallistua aivan ”ruohojuuritasolta” alkaen, mutta he eivät saavuta sillä paljoakaan poliittista valtaa. Tällaista demokratian tulkintaa kutsutaan perusdemokratiaksi, vaikkakin käsite on kiistanalainen: Alkuperäinen tarkoitus löytyy jostakin suoran demokratian ja ruohonjuuridemokratian väliltä, mutta painotukset vaihtelevat. Esimerkiksi Pakistanissa ”perusdemokratian” käsite sitoutuu sotilasdiktatuurin kauteen.

Jotain kovan linjan totalitarismista jäi idässä eloon vielä Rautaesiripun pudottua. Tasavaltojen täydet nimet voivat toisinaan johtaa harhaan. Vaikka nimessä lukee ”kansan” tai ”demokraattinen”, ei maalla ole mitään tekemistä länsimaissa syntyneiden suoran tai edustuksellisen demokratian kanssa. Itse asiassa fraasi ”Kansan demokraattinen tasavalta” tarkoitti kylmän sodan aikana usein Stalinin diktatuuria. Pitäisi myös olla selvää, että nämä ”idän” tyyppiset tasavallat eivät sovi siihen tasavallan määritelmään, joka olettaa laajasti käsitetyn kansan valitsevan johtajansa – ellei kansa aidosti hyväksy johtajaansa.

Pääartikkeli: Tasavaltalaisuus

Monarkianvastaisuuden ja uskonnollisten erojen tavoin republikanismin osuus vaihteli monien todellisten tasavaltojen synnyssä. Myöhäiskeskiaikaan asti muodostuneita tasavaltoja voidaan pitää tasavaltoina myös sanan nykyaikaisessa merkityksessä siitä huolimatta, että se, mitä niiden syntymiseen johtaneen tasavalta-aatteen määrästä ja laadusta tiedetään, rajoittuu usein valistuneeseen arvailuun ja perustuu lähteisiin, jotka tunnustetaan yleisesti osittain mielikuvitukseen perustuviksi. Tietomme esimerkiksi Rooman tasavallan alkuperästä perustuu teoksiin, joita ovat kirjoittaneet Polybius, Livius, Plutarkos ja muut. Kaikki heistä kirjoittivat ainakin joitakin vuosisatoja tasavallan synnyn jälkeen — kaikilla on tarkkaa tietoa, mukaan lukien suhteellinen epävarmuus Rooman tasavallan syntyvuodesta.

Ajan myötä tasavalta-aate sekoittui eri tavoin yksilön oikeuksia koskeneiden demokraattisen teorioiden kanssa ja tuloksena olivat esimerkiksi liberaali- ja sosialistipuolueet, joita perustettiin valistuksen aikana. Kansojen itsemääräämisoikeus ja yksilön ihmisarvo olivat liberalismin ja sosialismin yhteiset arvot. Ne olivat ja ovat edelleen eri mieltä siitä, vaaditaanko näitä tasavallalta, mikä on tasavallan tarkka merkitys, ja miten talouselämä pitäisi järjestää. Viimeisintä ristiriitaa kuvataan usein sanoilla sosialismi (talousjärjestelmänä) ja kapitalismi (liberaalien edistämä talousjärjestelmä). Perinnöllisen valtionpäämiehen ja demokratian välistä kompromissia kutsutaan perustuslailliseksi monarkiaksi

Siitä ei kuitenkaan ole epäselvyyttä, että republikanismi oli Yhdysvaltojen perustava ideologia ja vaikuttaa edelleen amerikkalaisten poliittisten arvojen ytimessä. (Katso: Republikaanit).

Muinaisessa Intiassa monet Mahajanapadat muodostuivat tasavalloiksi 500-lukuun mennessä jaa.[8]

Muinaisessa Lähi-idässä monet alueet kuten Levantti saavuttivat kollektiivisen valtajärjestelmän. Arwadia pidetään yhtenä varhaisimmista tasavallan ilmentymistä. Siellä kansa kuvataan suvereeniksi monarkin sijaan.[9]

Keskiajalta säilyneet tärkeät antiikin poliittis-historialliset kirjoitukset vaikuttivat vain harvoin omana aikanaan tasavaltojen syntyyn tai vahvistumiseen. Ateenan demokratia oli jo syntynyt Platonin kirjoittaessa suomeksi nimellä Valtio tunnetun dialoginsa, eikä teos vaikuttanut siihen. Jos olisi vaikuttanut, Ateenan demokratiasta olisi nyky-ymmärryksen mukaan tullut vähemmän tasavaltalainen. Platonin kokeilut omien poliittisten periaatteidensa kanssa Syrakusassa epäonnistuivat. Ciceron teos De re publica ei vahvistanut Rooman tasavaltaa vaan toimi paremminkin esisoittona Imperiumin hallitusmuodolle, joka syntyikin pian Ciceron kuoleman jälkeen.

Keskiajan Venäjällä oli kaksi korkealle kehittynyttä ja innovatiivista tasavaltaa, Novgorod ja Pskov.

Renessanssin syntyä leimasi monien antiikin kirjoitusten omaksuminen ja se johti enemmän tai vähemmän yhtenäiseen käsitykseen, jolle on myöhemmin annettu nimi klassinen republikanismi. Jäljelle jäi kuitenkin erimielisyys siitä, millainen ihannevaltion sekahallitusmuodon koostumuksen tulisi olla, jotta tulos olisi aidoimmin tasavaltainen. Ei ole selvää millainen rooli tasavalta-aatteella oli niissä tasavalloissa, jotka on perustettu Renessanssin tasavaltafilosofioiden julkaisemisen jälkeen. Muita mahdollisia syitä tasavaltaan johtaneiden poliittisten valintojen lisäksi esimerkiksi Alankomaissa ovat voineet olla sopivan kuningaskandidaatin puuttuminen, katolilaisuuden vastaisuus tai poliittista vaikutusvaltaa etsivä keskiluokka.

Tasavallan allegoria Pariisissa

Valistuksen aika tuotti uuden poliittisten ajattelijoiden sukupolven, joka muun muassa osoitti, että poliittinen filosofia oli muuttumassa poliittiseksi tieteeksi. Tällä kertaa poliittisten ajattelijoiden, kuten John Locken, työ näkyi selvästi uusissa Amerikan ja Ranskan tasavalloissa. Toimeenpano- ja päätöksentekovalta erotettiin toisistaan, samoin kirkko ja valtio tietyllä menestyksellä ja aivan oman aikamme tärkeimpien poliittisten linjausten mukaan.

Valistus itse asiassa määritteli tasavallan, kuten myös seuraavan vuosisadan monarkiat. Valistuksen ajan loppuun mennessä syntyneet tärkeimmät periaatteet olivat lainvaltaisuus, vaatimus siitä, että hallitus täyttää laille kuuliaisen kansan tarpeet, että hallitus toimii kansallisen edun mukaan kansalle ymmärrettävillä tavoilla, ja yleinen itsemääräämisoikeus.

Kirjassaan A Defence of the Constitutions of the United States (1787) John Adams käytti Samuel Johnsonin 1755 sanakirjassaan A Dictionary of the English Language julkaisemaa määritelmää tasavallasta. Se kuuluu: ”Hallitus on enemmän kuin yksi henkilö”. Toisaalla samassa julkaisussa ja muissa kirjoituksissaan Adams kertoi käsittävänsä Britannian tasavaltana, koska maan johtaja, vaikkakin ”kuningas”, oli velvollinen noudattamaan lainsäädäntöä: ”Jos Aristoteles, Livius ja Harrington tiesivät mitä tasavalta on, brittiläinen perustuslaki muistuttaa paljon enemmän tasavaltaa kuin keisarikuntaa. He kuvaavat tasavallan lakien hallitsemaksi, ei miesten. Jos tämä määritelmä on oikein, brittiläinen perustuslaki on enemmän tai vähemmän tasavalta, jossa kuningas toimii ensimmäisenä toimeenpanijana. Se, että tämä virka on perinnöllinen ja siihen liittyy niin runsaita ja loistavia etuisuuksia, ei estä sitä, että hallinto on tasavalta, kunhan sitä sitovat pysyvät lait, joiden laadinnassa kansa on saanut äänensä kuuluviin ja joita sillä on oikeus puolustaa.”[10]

Seuraavan suuren muutoksen poliittisessa ajattelussa loi Karl Marx, joka väitti, että kansojen sijaan luokilla on etuja ajettavana. Hän väitti, että hallitukset edustavat hallitsevan luokan intressejä ja että vahvistuva proletariaatti kumoaisi hänen aikansa hallitukset. (Katso: Marxismi, Pariisin kommuuni).

Uusia poliittisia filosofioita seurasi taas uusien tasavaltojen synty: 1900-luvun alusta lähtien luotiin kommunistisia tasavaltoja (ainakaan nimellisesti kommunistisia monarkioita ei ollut). Niistä monet säilyivät vuosisadan verran, mutta kovenevassa jännitteessä niihin valtioihin nähden, jotka olivat suoremmin valistuksen ihanteiden perua.

Siirtomaiden vapautumisen myötä islamin poliittinen ulottuvuus[11] sai 1900-luvun jälkipuoliskolla uuden kipinän, joka johti moniin islamilaisiin tasavaltoihin. Valistuksen ja kommunismin periaatteita saatettiin sisällyttää jossain määrin näihin tasavaltoihin, mutta aina Koraanin periaatteille alistettuina. Islamilaista tasavaltaa ei pidetä ”tasavaltalaisuuden” muotona, koska islamilaisen poliittisen ajattelun periaatteet kuten šaria eivät välttämättä johda tasavaltalaiseen hallitusmuotoon.

Kun res publica (yhteinen asia) –käsitettä on sovellettu politiikkaan, on oletuksena aina ollut, että kansalaiset osallistuvat valtion hallintoon tavalla tai toisella, ainakin niin, etteivät he ole välinpitämättömiä niiden päätösten suhteen, joita vastuussa olevat tekevät, ja että kansalaiset voivat ottaa osaa poliittiseen keskusteluun. Historioitsijat ovat usein ajatelleet[12], että kansalaiset ovat normaaliolosuhteiden vallitessa poliittisesti aktiivisia vain silloin, kun heillä on aikaa ja voimavaroja ylitse toimeentuloon vaaditun määrän. Toisin sanoen riittävän suuri ja vauras keskiluokka, joka ei aateliston tavoin saa poliittista vaikutteitaan monarkilta, on yksi tasavaltaisen hallitusmuodon perusedellytyksistä. Tämän valossa ei ole yllättävää, että Hansakaupungit, 1800-luvun Katalonia tai kultakauttaan elävä Alankomaat perustettiin tasavaltoina. Kaikki olivat vaurautensa huipulla, ja niissä kaikissa oli vaikutusvaltainen ja rikas keskiluokka.

Tässä näkyy selvästi myös marxismin pohjalta perustettujen tasavaltojen eriävä luonne: Karl Marx teorisoi, että proletariaatin tulisi johtaa hallitusta – niiden, joiden poliittisia mielipiteitä ei ollut kysytty, ja vielä vähemmän otettu huomioon valtioita suunniteltaessa. Marxististen tai kommunistisen tasavaltojen täytyi ratkaista seuraava ongelma: proletaareilta puuttui useimmiten mielenkiinto tai kokemus valtion suunnitteluun, vaikka he olisivat tunteneet Pääomaan tai Friedrich Engelsin kirjoitukset. Proletariaatin poliittinen osallistuminen valtion tasolla toteutui tuskin koskaan, ja nämä kommunistiset tasavallat oli useimmiten organisoitu hyvin hierarkkisesti.

Maita, joihin kuuluu useita valtioita tai autonomisia valtiollisia yksiköitä, esiintyy seuraavissa muodoissa:

• Sekä valtio että sen yksiköt ovat tasavaltoja (Esimerkiksi: Yhdysvallat)
• Valtio on tasavalta, mutta eivät välttämättä sen yksiköt (Esimerkki: Euroopan unioni);
• Valtio ei ole tasavalta, mutta sen yksiköt saattavat olla (Esimerkiksi: Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, sen jälkeen kun hansakaupungit olivat muodostuneet sen sisällä tasavalloiksi).

Tasavalta edellyttää yleisesti ottaen itsenäisyyttä, sillä vieras valta ei voi hallita kansan hallitsemaa valtiota. Tärkeä poikkeus olivat Neuvostoliiton tasavallat, joiden täytyi täyttää kolme ehtoa saavuttaakseen tasavallan statuksen:

1) Sijaita Neuvostoliiton rajojen tuntumassa ja olla valmis teoriassa toimimaan itsenäisesti,

2) Olla taloudellisesti vakaa tullakseen toimeen ilman Neuvostoliittoa, ja

3) Olla nimetty ainakin yhden vähintään miljoonahenkisen kansanenemmistön mukaan.

Joskus on väitetty, että Neuvostoliitto olisi ollut ylikansallinen tasavalta, sillä sen jäsenvaltiot edustivat eri kansallisuuksia.

Yhdysvaltojen osavaltioiden tulee olla liittovaltion tavoin tasavaltoja, joissa lopullinen valta on kansalla. Tämä oli välttämätöntä, sillä osavaltioiden oli tarkoitus säätää ja ylläpitää useimmat sisäiset lait, tosin sillä poikkeuksella, että liittovaltion hallituksella on yksinoikeus sille osoitettuihin maa-alueisiin. Liittovaltion perustajien tarkoitus oli antaa osavaltioiden hoitaa valtaosan sisäisestä lainsäädännöstä, mutta ajan mittaan liittovaltion valta on kasvanut sisäisen lainsäädännön suhteen. Osavaltiot haluttiin tasavalloiksi, sillä sen ajateltiin suojaavan kansalaisoikeuksia ja estävän diktatuurien tai monarkioiden syntyä. Se ilmentää myös alkuperäisten 13 itsenäisen valtion haluttomuutta yhdistyä muiden kuin tasavaltojen kanssa. Sen lisäksi tämä vaatimus varmisti, että vain tasavallat voisivat liittyä Yhdysvaltoihin.

Yhdysvaltojen tapauksessa alkuperäiset 13 brittiläistä siirtokuntaa itsenäistyivät tasavalloiksi Amerikan vallankumouksen jälkeen. Itsenäiset tasavallat muodostivat aluksi väljän konfederaation nimeltään Yhdistyneet valtiot ja muodostivat myöhemmin nykyisen Yhdysvallat vahvistamalla nykyisen Yhdys­valtojen perustus­lain. Sen myötä syntyi itsenäisten valtioiden poliittinen liitto, jossa myös liittovaltion hallitus on tasavalta. Myöhemmin liittoon tulleiden valtioiden edellytettiin myös olevan tasavaltoja. Voidaan väittää, että Yhdysvallat on ylikansallinen tasavalta, sillä muutamat sen osavaltiot kuten Texas ja Havaiji ovat olleet itsenäisiä valtioita ennen liittymistään Yhdysvaltoihin. Toisaalta kuitenkin monet osavaltiot on perustettu vasta kauan sen jälkeen, kun niihin kuuluva alue oli jo liitetty Yhdysvaltoihin ja sitä oli aluksi hallittu liittovaltion territoriona.

Suvereenit maat voivat omalla päätöksellään luovuttaa osan itsemääräämisoikeudestaan ylikansalliselle organisaatiolle. 1900-luvun jälkipuoliskon kuuluisin esimerkki tästä on Euroopan unioni eli EU, jolla on tasavaltalainen organisaatio. EU:n tasavaltalaisuudesta voidaan keskustella, sillä se ei ole varsinaisesti "maa". Uusien jäsenten ei tarvitse olla tasavaltoja.[13]. Vaikka useimmat europarlamentin jäsenet ovat kristittyjä, Euroopan unionilla on maallinen hallitusmuoto.[14].

Yhdysvaltojen tavoin Euroopan unioni on muodostunut itsenäisten valtioiden muodostamasta unionista, kuitenkin sillä erotuksella, että jäsenvaltioiden ei tarvitse olla tasavaltoja. Euroopan unionia ei toistaiseksi luokitella valtioksi, mutta sen toiminnot alkavat vähitellen vastata valtion määritelmiä. EU on silti ylikansallinen tasavalta, sillä se muodostuu monista kansakunnista.

Brittiläinen kansainyhteisö on myös ylikansallinen tasavalta. Kansainyhteisö on tasavallan synonyymi. Englanninkielinen arvonimi Head of the Commonwealth ei sinänsä kuulu Englannin kruunulle. Ison-Britannian kuningas Charles III on tämän unionin päämies jäsenvaltioiden suostumuksen perusteella.