Tartto

Arkeologiset tutkimukset osoittavat, että Tarton kohdalla Toomemäen laella on ollut virolaisten muinaislinna jo 400-luvulla. Vuonna 1030 Kiovan ruhtinas Jaroslav I Viisas valloitti Tarbatun ja rakensi paikalle linnoituksen, josta on käytetty nimeä Jurjevin linnoitus.[10][11] Tarton kautta kulkivat kauppatiet Suomenlahdelta länteen liiviläisten maille sekä itään Pihkovan ja Novgorodin valtakuntiin. Virolaiset valtasivat Tarton takaisin vuonna 1061.[12].

Saksalaiset ristiritarit valloittivat Liivinmaan ja Vironmaan useita kertoja. Vuonna 1224 Tartto päätyi saksalaisten käsiin.[12] Saksalaiskaudella kaupunki oli piispan valtapiirissä. Piispanlinna mainitaan kirjallisissa lähteissä 1234.[13] Venäläiset hyökkäsivät Tarttoon vuonna 1262, ja aiemmin on oletettu että kaupunginmuurin rakentaminen alkoi pian sen jälkeen, mutta uudemmat tutkimukset ajoittavat muurin rakentamisen 1300-luvun alkupuolelle, jolloin kaupungin suunnitelma oli valmis.[14] Muurin rakentamisen aloituksesta ei ole kirjallisia mainintoja.[15]

Tuolloin siitä käytettiin nimeä Tarbatu. Vanhat linnoitusrakennelmat jäivät saksalaisten piispanlinnoituksen muurien alle. Toomemäen pohjoisosaan alettiin rakentaa Baltian suurinta kirkkoa, Pyhän Dionysiuksen tuomiokirkkoa, joka jäi pois käytöstä uskonpuhdistuksen levittyä alueelle vuonna 1525.[16][17]

1200-luvun lopusta lähtien Tartto kuului Hansaliittoon saksalaisella nimellä Dorpat. Kun Pihkova ja Novgorod joutuivat Moskovan valtapiiriin, Tarton merkitys kauppakaupunkina väheni.[12]

Liivinmaan sodassa 1500-luvun jälkipuolella venäläiset valloittivat Tarton. Sen jälkeen valta vaihtui tiuhaan tahtiin, kun venäläisten jälkeen tulivat puolalaiset, sitten ruotsalaiset, kunnes taas puolalaiset. Venäläisvalta kesti pisimpään (1558–1582), mutta Venäjän–Puolan rauhansopimuksessa 1583 Tartto jäi Puolalle. Jesuiitat perustivat Tarttoon 1583 Viron ensimmäisen korkeakoulun, kymnaasin.[12] Kaupunkiin saapuneet jesuiitat alkoivat käännyttää katolisuuteen takaisin virolaisia, jotka eivät olleet ehtineet omaksua uudistettua, luterilaista uskoa. Käännytysyritykset eivät vaikuttaneet saksalaisiin, jotka pysyivät luterilaisina[18][19].

Kaupunki joutui jälleen Ruotsin valtaan 1625,[12] ja jesuiittojen käännytystyö päättyi[18]. Vuonna 1630 ruotsalaiset perustivat sinne kymnaasin[20] ja 1631 kirjapainon. Seuraavana vuonna (1632) perustettiin Tarton yliopisto, Academia Dorpatensis,[21] josta kaupunki erityisesti tunnetaan. Kansalta alettiin edellyttää lukutaitoa, ja siksi tarvittiin opettajia. Tarttoon perustettiin koko Ruotsin valtakunnan ensimmäinen kyläkoulunopettajien seminaari, niin sanottu Forseliuksen seminaari.[22]

1786 valmistunut Tarton raatihuone hansapäivien aikana.

Toisessa maailmansodassa tuhoutuneen Kivisillan pienoismalli nykyisen Kaarisillan luona.

Suuressa Pohjan sodassa venäläiset valtasivat jälleen Tarton. Ruotsalaiset siirsivät yliopiston sodalta turvaan Pärnuun, ennen kuin sen toiminta lakkasi kokonaan.[21] Ruotsalaisten paluuta pelätessään venäläiset karkottivat vuonna 1708 kaupungin lähes kaikki saksalaiset asukkaat Venäjälle[23] ja hävittivät kaupungin talot ja puolustusrakennelmat.[24]

Kaupunki toipui sodasta hitaasti, ja 1700-luvun kuluessa kaupunkia tuhosivat myös tulipalot vuosina 1755, 1763 ja pahimmin 1775, jolloin kaupungista tuhoutui kaksi kolmasosaa. Sen jälkeen, keisarinna Katariina Suuren hallintokaudella, Tartto rakennettiin lopullisesti uudelleen. Keisarinna lahjoitti kaupungille myös Kivisillan,[25] joka oli ensimmäinen pysyvä silta joen yli ja koko Baltian ensimmäinen kivisilta[26][27].

Vuodesta 1782 lähtien Tartto ei ole ollut enää linnoituskaupunki. Tuolloin Toomemäki siirtyi kaupungin hallintaan. Asukkaita kaupungissa oli 1800-luvun alussa 3 500.[28] Yliopisto avattiin uudelleen vuonna 1802[25]. Sen ansiosta kaupungin elämä vilkastui, ja se alkoi kasvaa nopeaan tahtiin, niin että ensimmäisen virallisen väestönlaskennan mukaan vuonna 1881 asukkaita oli 30 000[29] ja vuonna 1897 jo 42 000.[30] Vuonna 1876 Tartto sai rautatien, joka yhdisti sen Tallinnaan ja sitä kautta Pietariin. Myöhemmin rautatieyhteyttä jatkettiin Valgaan ja Riikaan.[31]

Tartto oli yliopiston ansiosta koko Vironmaan ja Liivinmaan henkinen keskus. Siitä tuli myös Viron kansallisen heräämisen keskipiste 1800-luvun loppupuolella.[32] Kaupungissa alkoi ilmestyä Eesti Postimees -sanomalehti[33] ja siellä perustettiin 1865 Vanemuine-yhdistys[34]. Tartossa perustettiin myös Eesti Kirjameeste Selts (Viron kirjailijoiden seura)[35] ja Õpetatud Eesti Selts (Viron sivistysseura)[36]. Tartossa aloitti toimintansa myös ensimmäinen vironkielinen oppikoulu, Miina Härman koulu vuonna 1906[37].

Lokakuun vallankumouksen jälkeen tilanne Virossa oli pitkään epäselvä. 24. helmikuuta 1918 Viro julistettiin itsenäiseksi, mutta käytännössä saksalaiset miehittävät maan ja etenivät etelästä kohti Tallinnaa, jolloin Tarttokin joutui saksalaisten ankaran miehityksen alle.[38] Vallankumous Saksassa pakotti saksalaiset miehitysjoukot lähtemään, ja seuraavaksi kaupunki joutui Viron työkansan kommuunin joukkojen hirmuhallinnon alle 22. joulukuuta 1918.^lähde? Viron joukot vapauttivat kaupungin lopulta 14. tammikuuta 1919 Julius Kuperjanovin johdolla[39].

Kaupungin nimi oli vuosina 1893–1919 jälleen Jurjev (ven. Юрьев).[10][11] Tämän nimisenä Liivinmaan kuvernementin kihlakuntakaupunkina se on esimerkiksi vuoden 1897 väestönlaskennassa.[40]

Tartossa solmittiin rauhansopimukset Neuvosto-Venäjän ja Viron välillä 2. helmikuuta 1920[41] ja Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä 14. lokakuuta 1920[42]. Itsenäisessä Virossa Tarton asema sivistyspääkaupunkina säilyi ja jopa vahvistui. Kaupungissa toimi kansallinen yliopisto, musiikkikorkeakoulu, taideyhdistys Pallas ja sen perustama taidekoulu Pallas.

Viro liitettiin Neuvostoliittoon 6. elokuuta 1940, ja sen jälkeen aloitettiin suuria sosialistisia muutoksia. Kaupungin budjetti kasvoi peräti kolminkertaiseksi, kun terveydenhuoltoa ja sivistystointa tehostettiin. Yritykset ja kiinteistöt kansallistettiin, ja monia omistajia vainottiin. Ensimmäiset suurkarkotukset olivat virolaisille suuri järkytys: 14. kesäkuuta 1941 alkoivat virolaisten kuljetukset karjavaunuissa Siperiaan,[43] ja Tartosta vietiin lähes tuhat henkeä.

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941, alkoivat Tartossa pakkoevakuoinnit ja summittaiset vangitsemiset. Taistelu Tartosta alkoi 10. heinäkuuta ja kesti kaksi viikkoa. Taistelu käytiin aluksi pääasiassa virolaisten sissien (metsäveljien) ja Neuvostoliiton armeijan välillä saksalaisten pysäytettyä hyökkäyksensä etelämmäksi. Tarttoon saapui vain kaksi kuorma-autollista saksalaisia sotilaita, mutta puna-armeija vetäytyi keskustasta Emajoen toiselle puolelle, koska luuli Saksan aloittaneen suuremman hyökkäyksen. Neuvostojoukot pitivät puoliaan Emajoen toisella puolella tuhottuaan joen yli vievät sillat, muun muassa historiallisen Kivisillan. Saksan armeija jatkoi hyökkäystään ja valtasi Tarton 25. heinäkuuta.[44]

Vaikka saksalaiset otettiin aluksi vastaan vapauttajina, pian huomattiin, että hirmuhallinto oli vain vaihtunut toiseen. Saksalaiset tuhosivat niin vasemmistoaktivistit, juutalaiset kuin romanitkin[45]. Saksalaiset perustivat kaupungin laidalle keskitysleirin.[46] Teloitukset suoritettiin kaupungin etelälaidalla, eikä panssarikaivantoihin haudattujen ruumiiden määrää tiedetä nykyisinkään.

Puna-armeija alkoi lähestyä Viroa murrettuaan Leningradin saartorenkaan. Elokuussa 1944 puna-armeijan joukot saapuivat Tarttoon etelästä Peipsijärven eteläpuolelta. Tällä kertaa taistelu kaupungista oli ankarampi kuin 1941. Saksalaiset polttivat kaupunkia vetäytyessään. Keskikaupunki jäi puna-armeijan haltuun 25. elokuuta.[47] Saksalaiset onnistuttiin ajamaan Emajoen takaa vasta 17. syyskuuta. Taisteluissa ja tykistön tulituksessa kaupungista raunioitui kaksi kolmasosaa, muun muassa kaikki sillat, Armas Lindgrenin suunnittelema Vanemuine-teatteri.[48] Myös Raadin kartano, jossa toimi Viron kansallismuseo, tuhoutui[32]. Yliopisto ja raatihuone sen sijaan säästyivät.

Sodan jälkeen kaupunkilaiset velvoitettiin mittaviin raivaus-, purku- ja rakennustöihin. Vaativimmat rakennustyöt jäivät saksalaisten sotavankien vastuulle. Kaupungin keskustassa olevat puistot ja viheralueet ovat peräisin sodanjälkeiseltä ajalta, sillä kaupunginarkkitehti Arnold Matteus vaati, että keskikaupunkiin jätettäisiin tilaa.

Vuoden 1949 suurkarkotus oli suunnattu erityisesti kulakkeja vastaan, eikä se kohdistunut niinkään kaupunkiväestöön. Tartosta vietiin noin 700 henkeä, maakunnasta kaikkiaan 3 800 henkeä.

Nikita Hruštšovin aikana asuntopulan tyydyttämiseksi alettiin rakentaa nopeasti yksinkertaisia asuinrakennuksia. Näiltä ajoilta ovat peräisin ensimmäiset tyyppitalot, viisikerroksiset harmaatiiliset asuintalot, joita nimitetään hruštšovkaksi. Myös Brežnevin kaudella, niin sanottuna pysähtyneisyyden aikana, rakennustoiminta oli vireää. Tuolloin siirryttiin kuitenkin tehokkaampaan elementtirakentamiseen. Erityisesti Emajoen itäpuolella Annelinnassa on laajoja elementtitalolähiöitä eli mikrorajooneja.

Neuvostoliiton aikana Tartto oli osittain ulkomaalaisilta suljettu sotilaskaupunki, sillä kaupungin itäosissa, Raadilla, oli yksi Neuvostoliiton suurimpia sotilaslentokenttiä. [49][50] Lentotukikohdan henkilökuntaa varten rakennettiin kaupungin itäosiin kokonainen uusi kaupunginosa.

Raadin lentokenttä oli pitkään joutomaata, kunnes sinne rakennettiin Viron kansallismuseon uusi päärakennus, joka avattiin syksyllä 2016[51].

Tartto oli henkisenä pääkaupunkina[32] ja yliopistokaupunkina myös Viron vapaustaistelun keskus. 1980-luvulla kuuluisa venäläistämistä vastustava ”40:n kirje” oli päivätty Tartossa ja Tallinnassa[52] ja vuoden 1987 ”fosforiittisota”[53]. Tartossa käytettiin julkisesti ensimmäistä kertaa kansallisvärejä, kun kansallisperintöä vaaliva Muinsuskaitse Selts (Muinaismuistoyhdistys) piti siellä joukkokokoontumisen vuonna 1988[54].

Vuonna 1989 Tartossa oli asukkaita 113 000,[55] mutta vuoteen 2000 mennessä se oli laskenut 101 000:een.[56] Itsenäisyyden aikana Tartto on joutunut kilpailemaan pääkaupunki Tallinnan kanssa. Uusi poliittis-taloudellinen järjestelmä toi mukanaan aluksi elintason laskun, työttömyyttä, sosiaalisia ongelmia ja kaupunkikuvan kurjistumista. Taloudellinen ja sosiaalinen tilanne on kuitenkin kehittynyt 2000-luvun alkuvuosikymmenillä hyvään suuntaan.

Tartto on liikenteen solmukohta. Sieltä on rautatieyhteys kolmeen suuntaan: Valgaan ja edelleen Riikaan, Koidulaan Venäjän-rajalle sekä Tapaan ja edelleen Tallinnaan ja Narvaan. Tallinnan ja Võrun välinen valtatie 2 ja valtatie 3 Jõhvista Valgaan kulkevat Tarton kautta. Tartosta lähtee lisäksi tie Viljandin (valtatie 92), Jõgevan (kantatie 39) ja Räpinan (kantatie 45) suuntiin.[60]

Tarton lentoasema sijaitsee kaupungista kymmenkunta kilometriä etelään Kambjan kunnan Reolan kylässä[60]. Sieltä lennetään päivittäin yksi lento Helsinkiin[61].

Raadin lentokenttä on entinen lentoasema ja neuvostoajan lentotukikohta kaupungin koillispuolella.

Pääartikkeli: Viron kansallismuseo

Viron kansallismuseon uusi päärakennus avattiin vuonna 2016.

Pääartikkeli: Toomemägi

Toomemägi on saanut nimensä mäelle rakennetuista Tarton tuomiokirkosta ja piispanlinnasta. Vuonna 1708 venäläiset tuhosivat alueelta lähes kaikki keskiaikaiset linnoitteet. Nykyisin paikka on Tarton omaleimaisin puisto, jota kaunistavat yliopiston maineikkaimmille opiskelijoilleen ja opettajilleen pystyttämät muistomerkit sekä puukujanteet.[71][72]

Tarton tuomiokirkko oli aikanaan koko Baltian merkittävimpiä goottilaistyylisiä tiilirakennuksia. Nykyään tiloissa toimii Tarton yliopiston museo. Tornit on kunnostettu näköalapaikaksi, jotka ovat yleisölle avoinna kesäkausina.[17][73] Raunioissa järjestetään kesäisin teatteriesityksiä ja konsertteja.

Tuomiokirkon vieressä on Kristjan Jaak Petersonin (1801–1822) patsas. Hän loi vironkielisen kirjallisuuden perustan.[74] Toinen muistomerkki Toomemäellä on K. E. von Baerin (1792–1876) patsas. Hän oli 1800-luvun monipuolisimpia luonnontieteilijöitä.[75]

Toomemäen lounaislaidalla sijaitsee Tarton tähtitorni (J. W. Krause, 1805)[76]. Lisäksi Toomemäellä on Vanha anatomianlaitos eli Vana anatoomikum (J. W. Krause, 1805),[77] korkeimman oikeuden rakennus[78] sekä vanha naistenklinikka[79].

Toomemäelle johtavien katujen yli on rakennettu kaksi siltaa: Enkelinsilta ja Pirunsilta. Vuonna 1816 valmistunut ja 1836 nykyiseen muotoon korjattu Enkelinsilta on suosittu nähtävyys.[80][81] Toomemäen toisella puolella sijaitseva vaatimattomampi Pirunsilta on rakennettu 1913 Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisjuhlien kunniaksi.[82]

Nykyinen raatihuone on jo kolmas samalla paikalla. Se rakennettiin vuosina 1782–1786 arkkitehti J. H. B. Walterin suunnitelmien mukaan.[83]

Raatihuoneen edessä oleva Raatihuoneentori kapenee Emajokea kohti.[84] Torin yläpäässä on suutelevia opiskelijoita kuvaava suihkulähde Suudlevad tudengid[85]. Aukio päättyy etelässä Emajoen yli rakennettuun Kaarisiltaan, jonka paikalla oli toiseen maailmansotaan saakka Kivisilta[86].

Torin Emajoen-puoleisessa päässä on kiinnostava Tarton taidemuseon rakennus, Barclay de Tollyn talo eli niin sanottu vino talo (1793). Julkisivu on kallellaan vasemmalle, sillä sen oikea sivu on rakennettu vanhan kaupunginmuurin päälle ja vasen paalujen varaan.[87]

Tarton yliopisto

Tarton yliopiston toiminta keskeytyi sadaksi vuodeksi suuren Pohjan sodan alettua. Se avattiin uudelleen vuonna 1802, ja 1809 se sai uuden, J. W. Krausen suunnitteleman, empireklassistisen päärakennuksen. Päärakennuksen kauniissa juhlasalissa pidetään yliopiston tärkeimpiä tilaisuuksia ja konsertteja[88]. Rakennuksen vasemmassa siivessä toimii myös yliopiston taidemuseo,[89] ja yläkerrassa on vanha arestihuone[90]. Yliopistoon perustettiin vuonna 2006 humanistisen tiedekunnan viron ja suomalais-ugrilaisen kielitieteen laitokselle suomen kielen ja kulttuurin professuuri.[91] Osasto toimii päärakennuksessa.

Päärakennuksen takana on yliopiston perustajan Kustaa II Aadolfin patsas. Patsas paljastettiin 1928, ja se poistettiin neuvostovallan aikana vuonna 1950. Vuonna 1992 valmistuneeseen uuteen muistomerkkiin saatiin tukea Ruotsista.[92] Kustaa II Aadolf allekirjoitti Tarton yliopiston perustamisasiakirjan sotaleirillä lähellä Nürnbergiä 30. kesäkuuta 1632[93].

Keskiaikaisia rakennelmia Tartossa on neljä, Jaanin eli Johanneksen kirkko, Tuomiokirkon rauniot, pätkä kaupunginmuuria ja katuverkosto[94]. Vanhimmat säilyneet rakennukset keskittyvät yliopiston päärakennuksesta pohjoiseen Jaaninkadun ympäristöön.

Johanneksen eli Jaanin kirkko on kunnostettu nykyaikana.

Johanneksen eli Jaanin kirkko rakennettiin todennäköisesti 1300-luvun ensimmäisellä kolmanneksella, torni 1300-luvun jälkipuoliskolla. Kirkko on tunnettu terrakottaveistoksistaan, joita on alun perin ollut yli tuhat, ja niitä on edelleen jäljellä huomattava määrä. Kirkko vihittiin uudelleen käyttöön pitkällisten korjaustöiden jälkeen 2005. Kirkon tornissa on yleisölle avoin galleria ja näköalatasanne.[95]

Johanneksen kirkkoa vastapäätä sijaitsee Tampereen kaupungin Tampere maja,[96] Tarton ystävyyskaupunki Tampereen kulttuuri- ja yhteistyökeskus, jossa on pieni hotelli ja galleria.[97] Tampere Majan rakennus on tyypillinen 1700-luvun loppupuolella rakennettu puinen porvaristalo. Tällaisia taloja Jaaninkadun varressa ovat myös Kaupunginmuseon porvariskotimuseo ja Uppsala maja, joka Tampere Majan tapaan on ystävyyskaupungin eli Uppsalan varoilla kunnostettu hotelliksi[98][99].

Lutsunkadulla on lisäksi Tarton Lelumuseo[100] ja Antoniuksen käsityökillan talo, jossa voi käydä tutustumassa työpajojen toimintaan ja tehdä ostoksia. Killan pihalla pidetään myös konsertteja ja muita tapahtumia.[101] Lutsun teatteritalo Lutsunkadun yläpäässä sisältää viereisen lelumuseon lisätiloja[102].

Yliopiston kasvitieteellinen puutarha on aivan kaupungin sydämessä. Se on perustettu 1803 ja sen pinta-ala on 3,5 ha. Puutarhassa kasvaa 10 000 eri kasvilajia.[103]

Tarton kaupunginmuuria rakennettiin todennäköisesti 1200-luvulta alkaen. Muuri oli kahden kilometrin pituinen. Siinä oli 27 tornia ja niissä yhdeksän porttia. Muurista on säilynyt kolme lyhyttä osaa. Vallihautaa on kunnostettu yliopiston kasvitieteellisen puutarhan lammeksi.[104]

Tarton yliopiston kirjaston edessä on abstrakti patsas, jonka aiheena on Juri Lotman[105].

Tartossa on Tampere Majan lisäksi paljon Suomeen ja suomalaisiin liittyviä kohteita. Suomen Viron-instituutin tiloissa Viron kirjailijaliiton talossa on pieni kirjasto-lukusali ja galleria.[106] Kolmas kohde on Turun kaupungin infopiste (Ülikooli 1:n sisäpiha), jossa on Turku-infon lisäksi myös pieniä näyttelyitä.[107] Hotelli Pallaksen tiloissa on Suomen kunniakonsulaatti,[108] ja Viron inkerinsuomalaisten liiton toimisto, niin sanottu Inkerin talo, on osoitteessa Veski 35. Siellä voi arkisin käydä lounaalla, ja myös majoittuminen on mahdollista.[109]

Tampere Maja on tamperelaisen, suomalaisen ja tarttolaisen kulttuurin kohtaamispaikka.

Tartossa on joitakin suomalaisten arkkitehtien suunnittelemia rakennuksia. Tähtveren kaupunginosassa on Alvar Aallon varhainen työ, funktionalismia edustava Villa Tammekann (1932),[32] jossa on Turun yliopiston ja Tarton yliopiston yhteinen Granö-keskus.[110] Lähistöllä on Armas Lindgrenin ja Wivi Lönnin yhteistyönä suunnittelema ylioppilaskorporaatio Sakalan talo, joka edustaa tyyliltään hillittyä jugendia[111]. Lindgren suunnitteli myös Tarton vanhan Vanemuine-teatteritalon (valm. 1906), mutta se raunioitui toisen maailmansodan taisteluissa[48].

Lähellä korp! Sakalan taloa on myös Eesti Üliõpilaste Seltsin (Viron ylioppilasseuran) kansallisromanttinen tiilirakennus (Georg Hellat, valm. 1902). Talossa käytiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut ja solmittiin Tarton rauha 14. lokakuuta 1920.[112] Edelleen etelämpänä Riian maantiellä on Tarton merkittävin suomalaisarkkitehtuurin näyte, Paavalin eli Paulusen kirkko. Massiivisen tiilikirkon on suunnitellut Eliel Saarinen vuonna 1913, ja se valmistui lopullisesti 1919. Kirkon ulkoasusta on Saarisen tyyli helposti tunnistettavissa, ja se luokitellaan yhdeksi suomalaisen kansallisromantiikan merkkiteoksista. Kirkko paloi vuonna 1944, ja sodan jälkeen se korjattiin, mutta kirkkosali jaettiin niin, että vain osa siitä toimi kirkkona. Kirkon lähes kymmenen vuotta kestänyt entistäminen, korjaaminen ja laajentaminen valmistui syyskuussa 2015.[113]

Toisin kuin Suomessa, Virossa on vielä runsaasti jäljellä laajoja puutaloalueita. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oli suunnitelmia purkaa puutaloalueita. Paikallisten kaupunkisuunnittelijoiden vastarinnan vuoksi alueita ei purettu, mutta ne rapistuivat. Neuvostokauden jälkeen heikossa kunnossa olleet puutaloalueet ovatkin viime vuosina kohentuneet huomattavasti. Virolaiset ovat myös uskollisia perinteisille rakennustekniikoille, minkä vuoksi puutalojen kunnostuksessa on muodissa niin sanottu kestävä rakentaminen. Kaupunki palkitsee vuosittain parhaiten toteutettuja kunnostuskohteita.

Tarton keskustasta kaakkoon sijaitsevaa 400 puutalon Karlovan kaupunginosaa on kunnostettu uudelleen itsenäistymisen jälkeen.[94]. Se keskittyy Kalevin- ja Tähenkaduille sekä niiden välisille pienille poikkikaduille.

Tarton kuuluisimmaksi puutalokaupunginosaksi mainittu Supilinn (suom. keittokaupunki) on saanut nimensä kasvisten mukaan nimetyistä kaduistaan. Se sijaitsee Emajoen varressa[114] keskustasta luoteeseen. Tyyliltään puutalot ovat 1800–1900-luvun vaihteesta ja 1900-luvun alusta. Enimmäkseen ne ovat kaksikerroksisia ja suomalaisesta näkökulmasta puutaloiksi suuria. Useat ulkoisesti kivitalolta näyttävät kookkaat rakennukset ovat hirsirakenteisia ja rapattuja.

Myös keskustasta lounaaseen sijaitsevan Kastaninkadun varressa on joukko isoja 1900-luvun alun puurakenteisia asuintaloja.[115]

Kansanlaulu- ja -tanssitapahtuma Europeade järjestettiin vuonna 2011 Tartossa. Yksi tapahtumapaikoista oli Tarton laululava Tähtveren asuinalueella.