Tappo Suomessa

Tapon teonkuvaus Suomen rikoslaissa on pelkistetty ja siinä jätetään täytäntöönpanotoimi ja tekotapa avoimeksi. Tekotapoja voi olla lukuisia ja taposta voidaan myös tuomita, jos on syyllistynyt laiminlyöntiin. Silloin tekijän on oltava vastuuasemassa ja kuoleman aiheuttamisen tulee olla verrattavissa sen aiheuttamiseen aktiivisella tekemisellä.[4]

Tekotavasta riippumatta tässä rikoksessa edellytetään teon tai laiminlyönnin olevan syynä aiheutettuun seuraukseen. Kuolemaa tulee voida pitää ennalta arvattavana seurauksena ja vaaditaan myös luonnonkausaliteettia. Kun uhria isketään nyrkkiin puristetulla kädellä päähän ja hän loukkaa lisää päätään kaatuessaan maahan ja kun häntä kuljettava sairasauto kolaroi niin pahasti, että uhri kuolee, ei seurausta voi pitää ennalta arvattavana. Seuraus on kyllä luonnonkausaalisessa yhteydessä nyrkiniskuun, mutta tekoa ei voi pitää tappona, sillä nyrkiniskun arvattava seuraus on korkeintaan vammautuminen.[4]

Henkirikoksissa seuraus on jokaisessa tapauksessa samankaltainen. Sen sijaan rikoksen törkeysaste on eri teoissa erilainen, sillä se riippuu tekotavasta ja tekijän motivaatiosta. Rikoslaissa tappoa pidetään henkirikoksen perusmuotona. Jos rikos on luokiteltavissa törkeäksi, on kyseessä murha, ja jos rikoksessa havaitaan lieventäviä seikkoja, pidetään sitä surmana. Perusmuotoinenkin henkirikos on raaka ja julma. Siten esimerkiksi raakana tekona pidettävä kuristaminen ei täytä murhan tunnusmerkistöä, vaan henkirikosta pidetään tappona.[4]

Korkein oikeus on esimerkiksi tutkinut ja ratkaissut tapauksen (KKO 1973 II 68), jossa putkiasentaja P. oli humalatilansa vuoksi otettu säilöön Helsingin I poliisialueen selviämisasemalle. Samaan säilytyshuoneeseen oli tuotu myös työmies S., joka oli 9 päivää aikaisemmin tahallaan tönäissyt P:n vastaleikattua kyynärpäätä. P. oli hyvin kiukkuinen aiheettomana pitämästään säilöönottamisesta ja havaittuaan S:n päätti surmata tämän. P. kuristi käsillään selällään makaavaa uhria kurkusta niin, että tämä menetti tajuntansa. Uhri oli edelleen hengissä, joten P. riisui paitansa ja sen hihoja apunaan käyttäen kuristi uhria niin pitkään, että tämä kuoli. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi P:n ilman täyttä ymmärrystä tehdystä murhasta 10 vuodeksi kuritushuoneeseen. Helsingin hovioikeus tarkasti jutun ja vähensi 8 kuukautta kuritushuonerangaistusta. Korkein oikeus katsoi, ettei henkirikos ollut tapahtunut erityistä raakuutta tai julmuutta osoittaen, eikä tekoa muutoinkaan ollut pidettävä erityisen törkeänä. Korkein oikeus tuomitsi P:n vailla täyttä ymmärrystä tehdystä taposta 8 vuodeksi kuritushuoneeseen.[5]

Tarkoitustahallisuus on lainvalmisteluasiakirjojen käyttämä nimitys surmaamistahallisuuden painokkaimmasta muodosta, jossa tekijän tavoitteena on uhrin hengen riistäminen. Jos surmaamistarkoituksesta ei ole näyttöä, tulevat kyseeseen muut tahallisuuden muodot. Varmuustahallisuus tarkoittaa, että tekijä pitää teostaan seuraavaa kuolemaa varmana. Siitä seuraa rangaistus tahallisesta teosta. Varmuustahallisuuden käyttöala on henkirikoksissa verraten suppea. Todennäköistahallisuus on kyseessä silloin, kun teosta seuraa uhrin kuolema todennäköisesti, vaikka se ei ole ollut tekijän tarkoitus. Tästäkin tahallisuuden muodosta, seuraa tuomio tahallisesta henkirikoksesta.[4] Rikoslaissa tahallisuudesta säädetään 3 luvun 6 pykälässä.

Tahallisuuden täytyy liittyä kaikkiin tunnusmerkistön tekijöihin. Tekijän tulee tietää, että hänen kohteenaan on ihminen. Jos metsästäjä luulee ampuvansa kaurista, mutta surmaakin toisen metsästäjän, ei häntä tuomita taposta. Tällöin tunnusmerkistöerehdys poistaa tahallisuuden, vaikka tekijä varsin todennäköisesti joutuu teostaan muuten vastuuseen. Jos henkilöllä on tarkoitus surmata vihamiehensä A, mutta hän erehtyy henkilöstä ja surmaakin B:n, tulee hänelle tuomio taposta, sillä ihmishengellä on lain suoja henkilöön katsomatta.[4]

Tahallisuuteen liittyy ainakin ylimalkainen käsitys tapahtumien kulusta. Jos se on ennalta arvattavissa, katsotaan seuraus tahalliseksi. Sen sijaan tahallisuusvaatimus ei täyty silloin, kun kuolemaan liittyy täysin odottamattomia seikkoja. Jos tekijä yrittää surmata A:n ampumalla tämän kerrostaloasunnon oven läpi, mutta A pääsee pakenemaan parvekkeelle ja putoaa sieltä piha-asfaltille menettäen henkensä, ei tekijää tuomita taposta, vaan henkirikoksen yrityksestä ja kuolemantuottamuksesta.[4]

Tahallisuutta käsittelee esimerkiksi oikeustapaus KKO 1992:28. C oli kesällä 1984 noussut Kuusamossa B:n autoon neuvomaan reittiä paikkaan, josta saisi yöllä lisää viinaa. Autoon nousi myös B:n veli A. Autossa nautittiin alkoholia sovussa, mutta viinan loppuminen synnytti riidan A:n ja C:n välille. Riita eteni lyömiseksi ja lopulta C menetti tajuntansa. Lopuista tapahtumista osallisten kertomukset poikkesivat olennaisilta osiltaan toisistaan. A ja B luulivat erheellisesti, että C oli kuollut ja hautasivat hänet vetiseen suohon niin, että kuolinsyyksi todettiin myöhemmin tukehtuminen. Oikeudessa ei saatu näyttöä siitä, että tekijöillä olisi ollut surmaamisen tarkoitus. Väkivaltakin oli sen verran lievää, etteivät tekijät voineet olettaa C:n siihen kuolevan. Tekijöiden katsottiin törkeällä huolimattomuudella aiheuttaneen uhrin kuoleman. A tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta ja B vailla täyttä ymmärrystä tehdyistä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. A:n yhdistetyksi rangaistukseksi tuli 3 vuotta 1 kuukausi vankeutta ja B:n 4 vuotta 4 kuukautta 15 päivää vankeutta.[6]

Tahallisuusarvioinnissa merkittävin seikka on tahallisuuden ja tuottamuksen välisen rajan selvittäminen. Ero voidaan perustaa tekijän tiedollisiin käsityksiin ja seurausten todennäköisyyteen tai tekijän tahdon ja seurausten suhteeseen. Tahallisuuteen liittyvät korkeimman oikeuden ratkaisut keskittyvät pääasiassa tahallisuuden alarajan määrittelyyn. Sillä onkin suuri käytännön merkitys. Uudemmissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa täsmennetään toistenkin tahallisuusmuotojen soveltamista.[4]

Tarkoitustahallisuuteen liittyy ratkaisu KKO 2005:7, jossa hovioikeus päätyi tappoon ja käräjäoikeus ja korkein oikeus murhaan. Jari V. ja Jari P. olivat 2002 riistäneet Hannu O:n hengen lyömällä ja potkimalla sekä hyppimällä hänen päällään. Käräjäoikeus piti surmaamista erityisen raakana ja julmana, sillä väkivalta kesti vähintään 15 minuuttia. Lisäksi piekseminen oli tehty kahdessa vaiheessa, joten tekijöillä olisi ollut mahdollisuus luopua teosta. Korkein oikeus totesi muun muassa, että O:n vammat osoittivat väkivallan olleen hyvin voimakasta ja kohdistuneen etenkin pään ja sisäelinten alueelle. Pahoinpitely oli jatkunut voimakkaana loppuun saakka ja vielä senkin jälkeen, kun uhri oli menettänyt tajuntansa. Oikeus piti ilmeisenä, että tekijät humalatilastaan huolimatta havaitsivat uhrin avuttoman tilan, ja että he olivat aloittaneet pahoinpitelyn uudelleen nähtyään uhrin liikahtavan. Korkein oikeus päätteli, että tekijöiden tarkoituksena oli tappaa uhri, ja että heidän pyrkimyksensä tähän päämäärään oli määrätietoista. Korkein oikeus muutti hovioikeuden tuomiota ja jätti asian käräjäoikeuden tuomion varaan. Tekijät tuomittiin siten murhasta elinkaudeksi vankeuteen.[7]

Varmuustahallisuuteen liittyy korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2004:63, jossa käräjäoikeus ja korkein oikeus tuomitsivat taposta ja hovioikeus murhasta. 15-vuotias A pahoinpiteli sattumalta tapaamansa 14-vuotiaan B:n tajuttomaksi. Tekijä siirsi uhrin ojan pohjalle ja kuristi tätä kaksin käsin kurkusta seisoen uhrin päällä. Uhri hengitti ojassa ollutta mudansekaista vettä ja kuoli tukehtumalla. Korkein oikeus päätteli, että A:n on täytynyt havaita B:n joutuneen teon aikana joksikin ajaksi veden alle. Tekijän täytyi myös ymmärtää uhrin liikkeiden loppumisen johtuvan joko tajuttomuudesta tai kuolemasta. Tekijä jätti uhrin ojaan ja poistui paikalta. Hänen täytyi käsittää menettelystä seuraavan uhrin kuolema. Korkein oikeus piti surmaamista tahallisena rikoksena. Surmaamiseen ei kuitenkaan liittynyt vakaata harkintaa, vaan suunnittelemattomasti alkanut teko eteni hallitsemattomalla tavalla. Teko sinänsä oli raaka ja julma, mutta A ei pitkittänyt tekoa aiheuttaakseen tarkoituksellista tuskaa tai kärsimystä. Korkein oikeus ei pitänyt tekoa sillä tavoin raakana ja julmana kuin rikoslaki tarkoitti. Korkein oikeus katsoi A:n syyllistyneen nuorena henkilönä tappoon ja mittasi hänelle 7 vuotta vankeutta.[8]

Tuottamuksesta on kyse silloin, kun tekijä ei pidä aiheuttamaansa seurausta teon todennäköisenä seurauksena, tai tekijä luottaa seurauksen poisjääntiin. Tuomioistuimelle melko pulmallisia ovat tilanteet, joissa seuraus on ollut varteenotettava mahdollisuus, mutta seuraus on silti ollut tekijälle yllätys.[4]

Asiaan liittyvä korkeimman oikeuden ratkaisu (KKO 1998:2) käsittelee Laitilassa 1996 sattunutta tapahtumaa. A kuristi isäänsä B:tä lyhytaikaisesti (alle puoli minuuttia) kurkusta heidän välilleen syntyneen sanaharkan vuoksi. Kieliluun murtuminen osoitti kaulaan kohdistuneen melkoisen ulkoisen voiman, mutta varsinaiseen kuoleman syyhyn sillä ei ollut merkitystä. Kuolema aiheutui kuristamisesta johtuneesta sydänpysähdyksestä. Tällainen mahdollisuus lyhytaikaisen kuristamisen seurauksena ei ole yleisesti tiedossa. Tämän vuoksi A:lla ei ollut tahallisuuden edellyttämää tietoisuutta siitä, että kuolema voi olla teon varsin todennäköinen seuraus. Toisaalta mitkään seikat eivät osoittaneet, että A:n olisi ollut tarkoitus jatkaa tekoaan pidempään. A:n viaksi kuitenkin jäi ruumiillisen väkivallan käyttö. Korkein oikeus kiinnitti huomiota siihen, että yleisesti tiedetään kurkusta kuristamisen voivan olla hengenvaarallista. Oikeus katsoi A:n aiheuttaneen kuoleman törkeällä huolimattomuudella ja kuolemantuottamuksen olleen myös törkeä. Näin ollen tekoa ei pidetty tappona, vaan A:n todettiin syyllistyneen pahoinpitelyyn ja törkeään kuolemantuottamukseen.[9]

Kaikenlaisten henkirikosten yrityskin on rangaistavaa. Rangaistukseen tuomitsemiseksi tosin edellytetään, että on ollut mahdollisuus kuolemanvaaraan joutumiseen. Yritys voi olla rangaistavaa myös silloin, kun kuolemanvaara on vältetty satunnaisen syyn vuoksi.

Oikeustapauksessa KKO 1991:171 poliisipartion mennessä pidättämään humalaista syytettyä, tämä oli hämärän vallitessa ampunut haulikolla 35 metrin etäisyydeltä laukauksen kohti toista poliisia. Auton ulkopuolella ollut poliisi sai haulin huuleensa, toisen haulin leukaansa ja kolmannen olkapäähänsä loppujen pysähtyessä vaatteisiin. Syytetty ampui vielä kaksi laukausta, joista toinen päätyi hankeen ja toisesta osui hauleja poliisiautoon, jossa toinen poliisi istui. Syytetyn täytyi yleisen elämänkokemuksen perusteella tietää, että tilanteeseen liittyi suuri hengenmenetyksen vaara. Iisalmen raastuvanoikeus hylkäsi syytteen murhan yrityksestä ja tuomitsi syytetyn tapon yrityksestä neljäksi vuodeksi vankeuteen. Itä-Suomen hovioikeus alensi rangaistuksen 3 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta. Korkeimmassa oikeudessa hovioikeuden päätös jäi pysyväksi.[10]

Korkeimman oikeuden tutkimassa ja ratkaisemassa jutussa KKO 1993:103 syytetty oli päättänyt surmata A:n ja B:n. Syytetty oli näyttänyt taskulampulla valoa ja tähdännyt pistoolilla ikkunan läpi nukkumassa olleita A:ta ja B:tä. Syytetty veti liipaisimesta, mutta ase ei lauennut. Hän latasi aseen uudelleen ja yritti laukaista toisen kerran. Ase ei taaskaan lauennut, minkä jälkeen syytetty luopui yrityksestä. Syytetyn aikeet kostaa A:n ja B:n tyttärelle tämän kanssa 10 vuotta kestäneen avoliiton päättyminen meni näin mönkään. Myöhemmin todettiin aseen laukeamattomuuden johtuneen aseen varmistimen päälle jäämisestä. Kotkan raastuvanoikeus tuomitsi syytetyn täyttä ymmärrystä vailla tehdyistä kahdesta murhan yrityksestä. Kouvolan hovioikeus korotti teosta mitattua vankeusrangaistusta. Korkein oikeus katsoi, ettei jutussa ollut näytetty, että syytetty olisi tähdännyt eri kerroilla eri henkilöä. Siksi oikeus tuomitsi vain yhdestä täyttä ymmärrystä vailla tehdystä tapon yrityksestä, josta yhdessä muiden rikosten kanssa mitattiin 4 vuotta 6 kuukautta vankeutta.[11]

• Henkirikos

• Lappi-Seppälä, Tapio: Tahalliset henkirikokset. Teoksessa Lappi-Seppälä, Tapio et al.: Rikosoikeus, 3. uudistettu painos, Helsinki, WSOYpro 2009, ISBN 978-951-0-33997-8.
• Mikkola, Kimmo (toim.): Korkeimman oikeuden ratkaisuja 1998. Tammi–kesäkuu 1–82, Helsinki 1998, ISBN 951-37-2608-8, ISSN 0785-7470.
• Salonen, Jukka-Pekka (toim.): Korkeimman oikeuden ratkaisuja 2004. Tammi–kesäkuu 1–68, Helsinki 2004, ISBN 951-37-4262-8, ISSN 0785-7470.
• Salonen, Jukka-Pekka (toim.): Korkeimman oikeuden ratkaisuja 2005. Tammi–kesäkuu 1–79, Helsinki 2005, ISBN 951-37-4504-X, ISSN 0785-7470.
• Sundberg, Nils H. (toim.): Selostuksia ja tiedonantoja korkeimman oikeuden ratkaisuista vuonna 1973, Helsinki 1974, ISBN 951-46-0831-3.
• Takkunen, Eero (toim.): Korkeimman oikeuden ratkaisuja 1992, Helsinki 1992, ISBN 951-47-6786-1, ISSN 0785-7470.
• Takkunen, Eero (toim.): Korkeimman oikeuden ratkaisuja. Heinä–joulukuu 102–189, Helsinki 1992, ISBN 951-47-6190-1, ISSN 0785-7470.
• Takkunen, Eero (toim.): Korkeimman oikeuden ratkaisuja. Heinä–joulukuu 93–170, Helsinki 1994, ISSN 0783-7470.