Tappajan jäljet
Tappajan jäljet (Point Blank) on yhdysvaltalainen rikoselokuva, jonka on ohjannut John Boorman. Sen ensi-ilta oli vuonna 1967.
Tappajan jäljet | |
---|---|
Point Blank | |
Ohjaaja | John Boorman |
Käsikirjoittaja |
George S. Kaufman Alexander Jacobs |
Perustuu | Richard Starkin romaaniin Pankaa Parker lautoihin |
Tuottaja |
|
Säveltäjä | Johnny Mandel |
Kuvaaja | Philip H. Lathrop |
Leikkaaja | Henry Berman |
Pääosat | |
Valmistustiedot | |
Valmistusmaa | Yhdysvallat |
Tuotantoyhtiö | Metro-Goldwyn-Mayer |
Levittäjä |
Metro-Goldwyn-Mayer Netflix |
Ensi-ilta | 1967 |
Kesto | 93 minuuttia |
Alkuperäiskieli | englanti |
Aiheesta muualla | |
IMDb | |
Elonet | |
AllMovie | |
Elokuva oli Boormanin toinen pitkä ohjaus. Boorman toteutti Marvinin pyynnön ohjatessaan elokuvan,[1] ja tuotantovaiheessa Marvin oli merkittävä vaikuttaja. Kaupallinen menestys se ei ollut ensi-iltansa aikaan, mutta myöhemmin siitä on tullut kulttiklassikko.
The New York Timesin kriitikot valitsivat Tappajan jäljet vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[2]
Juoni
Marvin esittää vähäpuheista roistoa Walkeria, joka on joutunut petetyksi. Elokuvan alussa häntä ammutaan. Hän etsii ryöstörahoja ja joutuu siinä yhteydessä raivaamaan tieltä salaperäisen rikollisjärjestön jäseniä.
Näyttelijät
Lee Marvin | … | Walker |
Angie Dickinson | … | Chris |
Keenan Wynn | … | Yost |
Carroll O'Connor | … | Brewster |
Lloyd Bochner | … | Frederick Carter |
Michael Strong | … | Stegman |
John Vernon | … | Mal Reese |
Sharon Acker | … | Lynne |
James B. Sikking | … | palkkamurhaaja |
Kritiikki
Elokuva on Tv-maailman kirjoittajan Arto Pajukallion mukaan ajan ja lajityypin omaleimaisimpia teoksia. Sitä on pidetty haavoittuneen miehen houreena, mihin viittaavat muun muassa suoraviivaiset ratkaisut, jotka rikkovat perinteistä kerrontaa.[1]
Lähteet
- Arto Pajukallio: Tappajan jäljet, Tv-Maailma 34/2014 s. 10
- The Best 1,000 Movies Ever Made. (Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004.) The New York Times. Arkistoitu 11.7.2016. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)