Tanzimat

Tanzimat (”uudelleenjärjestäminen”) on nimitys sarjalle uudistuksia, jotka toteutettiin Osmanien valtakunnassa Abdul Mejid I:n ja Abd-ul-Azizin sulttaanikausilla vuosien 1839–1876 välillä. Uudistusten tarkoituksena oli modernisoida valtakuntaa eurooppalaisten esikuvien pohjalta.[1]

Tanzimat-uudistusten lähtölaukauksena toimi 3. marraskuuta 1839 annettu niin sanottu Gülhanen edikti (myös ”Ruusukamarin jalo edikti”). Julistuksessa luvattiin perustaa uusia instituutioita, jotka suojelisivat valtakunnan jokaisen kansalaisen turvallisuutta, omaisuutta ja kunniaa näiden uskonnosta tai etnisestä ryhmästä riippumatta. Siinä määrättiin myös luotavaksi yhtenäinen verotusjärjestelmä sekä oikeudenmukaisempi kutsunta- ja sotilaskoulutusjärjestelmä.[1] Jokaisen tuli olla lain edessä tasa-arvoinen uskonnostaan riippumatta.[2]

Julistus annettiin hetkellä, jolloin Osmanivaltakunta tarvitsi kipeästi Euroopan maiden tukea Egyptin käskynhaltija Muhammad Alia vastaan, joten jotkut ovat myöhemmin tulkinneet sen vain propagandatempuksi, jolla yritettiin vedota eurooppalaisiin. Erityisesti tasa-arvoisuus uskonnosta riippumatta saattoi olla propagandaa Venäjän lisääntyvän paineen alla[2]. Myös kaksi muuta tanzimatin kannalta keskeistä asiakirjaa julkistettiin vastaavanlaisissa tilanteissa: helmikuun 1856 julistus Krimin sodan ja vuoden 1876 perustuslaki Balkanin kriisin aikana. Eurooppalaisia kiinnostaneet lupaukset tasavertaisesta kohtelusta ei-muslimeille – erityisesti kristityille – eivät aina toteutuneetkaan. Esimerkiksi ei-muslimeille määrätty henkivero lakkautettiin vuonna 1855, mutta korvattiin samalla toisella vastaavalla maksulla.[3] Monia valtakunnan kannalta tärkeitä uudistuksia vietiin joka tapauksessa eteenpäin. Gülhanen ediktin ja useiden muiden reformien toteutuksesta vastasi pääasiassa Mustafa Reşid pašša, joka toimi kuusi kautta suurvisiirinä.[1]

Tanzimat-uudistuksiin kuuluivat muun muassa ei-uskonnollisen koulujärjestelmän kehittäminen, armeijan uudelleenjärjestäminen Preussin kutsuntalaitoksen mallin mukaisesti, maakunnallisten edustuslaitosten perustaminen sekä kauppa- ja rikoslakien uudistaminen pääasiassa Ranskan esikuvan mukaan. Lisäksi perustettiin uusia oikeusistuimia, jotka olivat riippumattomia islamilaisesta ulamasta.[1] Lainsäädännön ja oikeuslaitoksen reformien tavoitteena oli Osmanien valtakunnassa asuneita eurooppalaisia koskeneen kapitulaatiojärjestelmän poistaminen. Kaikkien uudistusten toteuttamista hankaloitti ja hidasti varojen ja pätevien virkamiesten puute sekä vanhoillisten tahojen vastahanka.[3]

Tanzimat-uudistusten toteuttaminen seisahtui Abd-ul-Azizin viimeisinä hallitsijavuosina 1870-luvun puolivälissä. Pyrkimykset hallinnon keskittämiseen olivat johtaneet vallan kasautumiseen sulttaanille, mikä mahdollisti aiempaa suuremman vallan väärinkäyttämisen.[1] Kun Abd-ul-Azizin politiikka oli ajanut valtakunnan kriisiin, hänet syrjäytettiin toukokuussa 1876. Hänen seuraajakseen tullut Abdul Hamid II joutui 23. joulukuuta 1876 antamaan Osmanien valtakunnalle sen ensimmäisen varsinaisen perustuslain. Sitä seurannut Abdul Hamid II:n itsevaltainen valtakausi on usein nähty vastareaktiona Tanzimat-vaiheelle, vaikkakin armeijan ja hallinnon kehittämistä jatkettiin edelleen.[3]