Tanskan kansankirkko

Grundtvigilaisuus perustuu tanskalaisen teologin ja kirjailijan N. F. S. Grundtvigin käsitykseen kirkosta ja kristinuskosta. Niillä on edelleen keskeinen asema Tanskan kirkon opin ja elämän tulkinnassa. Grundtvigille kristinuskon keskeinen lähtökohta oli kasteen ja ehtoollisen ympärille kokoontunut seurakunta, jossa julistetaan Jumalan elävää sanaa ja joka tunnustaa uskoaan. Grundtvigille keskeistä oli kysymys siitä mitä ihminen ja ihmiselämä on, ja hänen tunnetuimpia ajatuksiaan on: ihminen ensin, sitten kristitty.

Vuodesta 1860 lähtien Sisälähetysliike (Kirkelig Forening for Indre Mission) on vaikuttanut voimakkaasti Tanskan kirkolliseen elämään. Liikkeen mukaan jokaisen kristityn tulisi olla henkilökohtaisesti uskossa ja ilmaista uskoaan aktiivisesti omassa elämässään. Seurakunnissa, joissa Sisälähetysliikkeen toiminta sai jalansijaa, tuli siitä tärkeä tekijä niin lapsi-, nuoriso- ja sosiaalisessa työssä etenkin suurissa kaupungeissa.[2]

Tanskan kansankirkon papit valmistuvat joko Kööpenhaminan tai Århusin yliopistosta, ja heidän tulee opiskella myös yksi lukukausi ns. pastoraaliseminaarissa.

Tanskan kansankirkko hyväksyi aikanaan naispappeuden hyvin käytännönläheisellä tavalla. Vuonna 1947 erään seurakunnan kirkkoneuvosto ilmoitti haluavansa palkata seurakuntansa papiksi naisen. Silloinen kirkkoministeri Carl Martin Hermansen (Venstre) piti tätä toivetta perusteena ottaa käytäntöön naisten pappisvihkimykset, sillä valtion lainsaadäntö ei ollut asialle esteenä.[4] Kansankäräjät sääti ja hyväksyi tätä koskevan lain suurella äänten enemmistöllä, vaikka kirkon piirissä asiaa vastustettiin laajalti. Kolme ensimmäistä naispappia sai vihkimyksensä vuonna 1948.[5] Nykyään hieman yli 40 % maan papeista on naisia ja neljä kirkon kymmenestä piispasta on naisia (vuonna 2020).[2]

Tanska oli ensimmäinen valtio maailmassa, joka salli samaa sukupuolta olevien parien rekisteröidä virallisesti parisuhteensa. Tämä tuli mahdolliseksi vuonna 1989. Vuodesta 1997 alkaen näiden parien oli mahdollista saada kirkollinen siunaus, mutta ei hääseremoniaa, eikä heidän parisuhdettaan merkitty kirkonkirjoihin.[6] Vuonna 2004 lähes 60 % Tanskan kansankirkon papeista vastusti samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä.[7] Vuonna 2011 Danmarks Radion tekemän kyselyn mukaan vihkimisiä vastusti enää vain 28 % vastanneista papeista. Kyselyn mukaan vastustus oli voimakkainta Kööpenhaminan Herlevissä, Lollandin, Læsøn ja Bornholmin saarilla sekä Länsi-Jyllannissa Ringkøbingin, Herningin, Struerin, Lemvigin ja Thyborønin alueella. Kirkollista vihkimistä kannatti noin 62 % papeista. Kansasta asiaa kannatti noin 60 %, vastusti noin 28 %.[8]

Vuonna 2012 Tanskan kansankäräjät hyväksyi lain, joka mahdollisti samaa sukupuolta oleville pareille kirkollisen vihkimisen. Päätös syntyi äänin 85–24. Uusi laki antoi niille papeille, joitten vakaumusta vastaan tällaiset vihkimiset ovat, oikeuden kieltäytyä vihkimästä. Samana keväänä tehdyn kyselyn perusteella tämän arvioitiin tarkoittavan suunnilleen yhtä kolmasosaa papeista.[9] Ratkaisu vilkastutti jonkun verran kirkosta eroamista, sillä vuoden 2012 alkupuoliskon aikana Tanskan kansankirkosta erosi yli 12 000 henkeä, kun koko edellisenä vuonna oli eronnut 13 600.[10] Kokonaisuudessaan kyseisenä vuonna kirkosta erosi 21 118 henkeä eli noin puoli prosenttia kirkon jäsenistöstä.[11]

15. kesäkuuta 2013 kahdeksan tanskalaisten luterilaisten järjestöjen johtajaa antoivat julkilausuman, jossa kehottivat olemaan käyttämättä julistajina niitä pappeja ja piispoja, jotka tukevat uutta avioliittonäkemystä. Julkilausuman laatijoiden mukaan uusi vihkikaava ei ole sovitettavissa yhteen kristillisen avioliittokäsityksen kanssa ja se edustaa eettistä ja teologista harhaoppia. Julkilausumassa mukana oli niin sisä- ja ulkolähetysjärjestöjä, opiskelijajärjestö kuin myös Raamattu-instituuttikin.[12] Julkilausumassa korostetaan, ettei siinä haluta vastustaa ihmisiä vaan väärää oppia ja opetusta ja että he rukoilevat myös homoseksuaalien puolesta, kuten myös koko Tanskan puolesta. Järjestöt korostivat myös keskinäisen yhteistyön tärkeyttä riippumatta siitä, vaikka osa valitsisikin toiminnan kansankirkon ulkopuolella osan jatkaessa sen sisällä. Julkilausumassa mukana olleet järjestöt olivat Kirkelig Forening for Indre Mission, Luthersk Mission, Evangelisk Luthersk Mission, Evangelisk Luthersk Netværk, Dansk Bibel-Institut, Kristeligt Forbund for Studerende, Kirkelig Samling om Bibel og Bekendelse ja Kirkelig Fornyelse.[13]

Tanskan kansankirkon ylin päätösvalta kuuluu hallitukselle ja parlamentille eli Folketingetille, jossa säädetään kirkollinen lainsäädäntö. Kirkon keskushallinnosta huolehtii kirkkoministeriö (Kirkeministeriet). Siitä tuli itsenäinen ministeriö vuonna 1916, jolloin se erotettiin silloisesta kirkko- ja opetusministeriöstä. Ministeriötä johtaa poliittisin perustein valittu kirkkoministeri. Kirkkoministeriö on jaettu eri toimistoihin (kontor), joita ovat taloustoimisto, hallintotoimisto, henkilöstötoimisto sekä kirkon IT-asioista vastaava toimisto. Kirkkoministerillä on paljon valtaa niissäkin asioissa, jotka ovat luonteeltaan kirkon sisäisiä. Yleensä ministerit ovat kuunnelleet tarkasti kirkollista mielipidettä päätettäessä kirkon ydintehtäviin liittyvistä lakimuutoksista. Tässä on kuitenkin ollut eroja ministerien välillä, ja esimerkiksi Tove Fergo omalla kaudellaan suututti kirkollisia piirejä puuttumalla virsikirjauudistukseen sekä sivuuttaen piispojen toiveet koskien eräitä kirkollisia virkanimityksiä.[16]

Tanskan kansankirkko jakautuu 11 hiippakuntaan, joista 10 sijaitsee Tanskan alueella ja yksi Grönlannissa. Hiippakuntaa johtaa piispa ja niillä on kullakin oma tuomiokirkkonsa. Ne jakautuvat hallinnollisesti rovastikuntiin.[17]

Piispa valitaan vaalilla, jonka toimeksipanon määrää kirkkoministeriö. Piispaehdokkaan asettamiseksi tarvitaan vähintään 75 mutta enintään 150 vaalissa äänioikeutetun henkilön tuki sekä kyseisen henkilön suostumus ehdokkuuteen. Piispan valitsee kyseisen hiippakunnan seurakuntaneuvostojen jäsenet sekä hiippakunnan papisto. Lisäksi hiippakunnan alueella olevat vaaliseurakunnat sekä niiden papit nimeävät äänioikeutetut edustajansa vaaliin. Ehdokasta, joka saa yli puolet annetuista äänistä ehdottaa kirkkoministeriö maan hallitsijalle nimitettäväksi piispan virkaan.[18]

Piispan tehtävänä on valvoa hiippakuntansa papiston ja seurakuntien toimintaa. Kirkolla ei ole arkkipiispaa, mutta Kööpenhaminan piispalla on erityinen asema hänen ollessa muihin piispoihin verrattuna primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa.[19] Piispojen tarkka rooli ja merkitys kirkossa on ollut osittain epäselvä ja samalla herkkä kysymys, sillä kirkossa on runsaasti piispuuteen epäluuloisesti suhtautuvia tahoja. 1990-luvulla piispat alkoivat pitää yhdessä epävirallisia kokoontumisia, "teekutsuja". Näistä kokoontumisista on tullut vähitellen säännöllisiä ja välillä piispat ovat antaneet yhteisiä lausuntoja ajankohtaisista asioista. Monet ovat pitäneet näitä tapaamisia pyrkimyksenä kasvattaa piispojen valtaa. Näin ajatteli myös vuosien 2001–2005 kirkkoministeri Tove Fergo (Venstre), joka oli itsekin Tanskan kansankirkon pappi. Pian virkaanastumisensa jälkeen hän ilmoitti ettei suostu tapaamaan piispoja kollektiivina vaan vain yksitellen, jotta hän ei edistäisi kirkon muuttumista "piispojen kirkoksi". Kautensa aikana Fergo joutui kuitenkin perääntymään tästä periaatteesta.[16]

Kullakin hiippakunnalla on oma hiippakuntaneuvostonsa (stiftsrådet). Neuvoston tarkoitus on vahvistaa ja kehittää kirkon työtä hiippakuntansa alueella ja se edistää myös vuoropuhelua ja yhteistyötä pappien, seurakuntien, rovastikuntien ja hiippakuntahallinnon välillä. Se voi myös kerätä maksuja rahoittamaan hiippakunnallista viestintää ja kehittämishankkeita. Siihen kuuluvat hiippakunnan piispa, tuomiorovasti, yksi edustaja muista rovastikunnista kuin tuomiorovastikunnasta, kolme hiippakunnan pappien edustajaa sekä lisäksi yksi seurakuntaedustaja jokaisesta rovastikunnasta. Hiippakuntaneuvoston puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja valitaan seurakuntaedustajien joukosta.[16]

Kirkon hiippakuntia ovat:[17]

Färsaarten hiippakunta itsenäistyi kansankirkosta 29. heinäkuuta 2007 ja on nykyään itsenäinen Färsaarten valtionkirkko Fólkakirkjan.

Hiippakunnat jakaantuvat rovastikuntiin (provsti). Ne ovat useammasta seurakunnasta muodostuvia hallintoyksikköjä, joiden tehtävänä on koordinoida alueensa seurakuntien toimintaa ja taloutta. Vuonna 2015 rovastikuntia oli 107. Keskimäärin niihin kuuluu 20 seurakuntaa, mutta suurissa kaupungeissa määrä voi olla 5–6, muualla joskus jopa 40 seurakuntaa. Rovastikunnan hallinnosta huolehtii rovastikuntavaliokunta (provstiudvalg), jonka jäseniä ovat lääninrovasti (provst), yksi pappi sekä 4–8 rovastikunnan seurakuntaneuvostoista valittua edustajaa. Rovastikuntavaliokunnan tehtäviin kuuluu hyväksyä seurakuntaneuvostojen budjettiesitykset ja vahvistaa paikallisseurakuntien kirkollisveroprosentit. Lääninrovastina toimii joku rovastikunnan papeista oman toimensa ohella. Hänen tehtävänsä on huolehtia rovastikunnan papiston sijais- ja lomajärjestelyistä, valvoa kirkkojen ja hautausmaiden hoitoa sekä valvoa, että rovastikunnan pappien toiminta ja julistus on soveliasta Tanskan kansankirkkoon.[18]

Tanskan kansalliskirkossa on yhteensä 2000 papinvirkaa. Suurin osa niistä on seurakuntapapin virkoja, noin 85 on erityisvirkoja kuten sairaalapapit, vankilapapit, kuurojenpapit ja oppilaitospapit.[2] Tanskan kansankirkossa oli 2169 seurakuntaa (sogn) vuonna 2016. Niissä oli yhteensä 2339 kirkkoa. Jokainen kirkon jäsen kuuluu johonkin seurakuntaan. Seurakuntien hallinnosta vastaavat seurakuntaneuvostot.[20] Kaikki aikuiset seurakunnan jäsenet ovat oikeutettuja äänestämään seurakuntaneuvoston jäseniä sekä asettumaan itse ehdolle. Seurakuntaneuvosto vastaa seurakunnan taloudesta, henkilöstön palkkauksesta ja seurakunnan kirkkoherran valinnasta. Seurakunnan kirkkoherra (sogneprest) työskentelee valintansa jälkeen muodollisesti valtion kirkkoministeriön alaisuudessa. Hän on vastuussa seurakunnan jumalanpalveluksista, mutta hän jakaa tämän vastuun seurakuntaneuvoston kanssa, jonka suostumus on saatava kaikkiin jumalanpalvelusta koskeviin muutoksiin.[21]

Tanskan kansankirkossa on myös oma erityinen vaihtoehtoinen seurakuntamuoto, vaaliseurakunta (valgmenighed). Sillä on oma tavallisista seurakunnista poikkeava hallinto- ja taloussysteeminsä.[20] Vaaliseurakunnan perustamiseen saa luvan kirkkoministeriöltä. Perustamiseen tarvitaan allekirjoitus vähintään 50 henkilöltä, jotka ovat vaalikelpoisia seurakuntaneuvoston vaaleissa. Heidän on myös kyettävä nimeämään Tanskan kansankirkon kelpoisuusvaatimukset täyttävä pappi, jonka olisi tarkoitus toimia perustettavan seurakunnan pastorina. Vaaliseurakunnan oikeuksiin kuuluu saada itse valita pappinsa, jäsenensä ja hallintonsa, mutta se joutuu vastaamaan papin palkkausta myöten itse kaikista kuluistaan. Se ei saa osuutta Tanskan kansankirkon kirkollisverotuloista, mutta sen jäsenet eivät myöskään itse maksa kirkollisveroa. Vaaliseurakunta toimii piispan valvonnassa. Alkuaan vaaliseurakuntia perustivat pääosin Nikolai Frederik Severin Grundtvigin teologiasta innostuneet tahot, mutta myöhemmin vaaliseurakuntia ovat perustaneet pietistiset ja sisälähetyshenkiset tahot sekä karismaattiset tahot. Vuonna 2015 vaaliseurakuntia oli noin 50.[18]