Tannerin hallitus

Tannerin hallitus oli Suomen tasavallan 14. hallitus. Se oli SDP:n vähemmistöhallitus, jolle kertyi 370 hallituspäivää. Hallitus toimi 13. joulukuuta 1926 – 17. joulukuuta 1927. Hallituksen apulaissosiaaliministeri Miina Sillanpäästä tuli Suomen historian ensimmäinen naisministeri.

Väinö Tannerin hallitus vuonna 1927. Vasen rivi edestä: Olavi Puro, Hannes Ryömä, Miina Sillanpää, Mauno Pekkala, Matti Paasivuori ja Väinö Tanner. Pöydän päässä Lauri Kristian Relander. Oikea rivi takaa: Väinö Voionmaa, Julius Ailio, Väinö Hakkila, Johan Helo, Kaarlo Heinonen ja Väinö Hupli. Äärimmäisenä oikealla oikeuskansleri Axel Charpentier.

Vaiheet

Kallion hallituksen saatua eduskunnalta epäluottamuslauseen presidentti Lauri Kr. Relander päätti antaa SDP:lle tilaisuuden kasvaa "isänmaallisena puolueena" ja antoi hallituksen muodostamisen Elannon toimitusjohtajan Väinö Tannerin tehtäväksi. Tanner kääntyi kaikkien puolueiden – paitsi Kokoomuksen – puoleen, mutta kun yhteistyöhalukkuutta ei löytynyt, päädyttiin SDP:n vähemmistöhallitukseen, josta tuli myös Suomen ensimmäinen yhden puolueen hallitus. SDP:n nousu hallituspuolueeksi oli pitkälti juuri Tannerin ansiota, koska puolue oli hänen johdollaan hylännyt opin työväestön väkivaltaisesta vallankumouksesta ja hyväksynyt länsimaisen parlamentarismin ja demokratian pelisäännöt. Tannerille itselleen valinta pääministeriksi oli hyvitys hänen SDP:n puoluekokouksessa kokemastaan tappiosta häntä vastustaneiden huplilaisten saatua enemmistön puoluetoimikuntaan. Tämän vuoksi Tanner oli kieltäytynyt SDP:n puheenjohtajuudesta ja uudeksi puheenjohtajaksi oli valittu Matti Paasivuori.[1]

Presidentti Relander oli kehottanut Tanneria laatimaan hallitusohjelman niin maltilliseksi, että sille löytyisi tukea myös poliittisesta keskustasta. Hallitus mittautti kannatuksensa eduskunnassa esittämällä sille ohjelmansa heti nimityksensä jälkeen ja sai luottamuslauseen selkein luvuin. Hallitusta tukivat RKP kokonaisuudessaan ja Kansallinen Edistyspuolue lähes kokonaisuudessaan. RKP:n tuella hallitus sai toteutetuksi sille tärkeän vuoden 1918 punavankien armahduslain. SDP:n suhtautuminen hallitusvastuuseen joutui uuteen valoon puolueen koettua lievän takaiskun vuoden 1927 eduskuntavaaleissa. SDP:n vasemmiston vaatimuksesta hallitus laati budjettiesityksen, johon ei sisältynyt lainkaan puolustuslaitoksen perushankintamäärärahoja eikä suojeluskuntien määrärahoja, mikä oli käytännössä poliittinen itsemurha. Hallitus kaatui lopulta sen tehtyä elintarviketullien alentamisesta luottamuskysymyksen. Kun eduskunta päätti äänin 105–91 pitää tullit ennallaan, Väinö Tanner jätti hallituksensa eronpyynnön.[1]

SDP:n puolustusmäärärahojen korottamista vastustavasta kannasta huolimatta Tannerin hallitus teki eduskunnan enemmistön tahdon mukaiset laivatilaukset rannikkopuolustusta varten, vaikka asiaa koskeva laki oli äänestetty yli vaalien. Näin pantiin alulle panssarilaivojen Ilmarisen ja Väinämöisen sekä viiden sukellusveneen rakentaminen. ”Suomen imperialististen sotavarustelujen” vuoksi kommunistit aloittivat metallilakon, jolle he saivat tukea Neuvostoliitosta. Tapaus paljasti suomalaisen vasemmiston jyrkän kahtiajaon.[2]

Presidentti Relander sairastui vakavasti keväällä 1927 ja joutui jäämään sairauslomalle lähes neljäksi kuukaudeksi. Relanderin sairastuminen sattui Tannerille hankalaan aikaan, koska tämä joutui vt. presidenttinä ja siten myös puolustusvoimien ylipäällikkönä ottamaan 16. toukokuuta vastaan vapaussodan muistoparaatin, johon myös suojeluskunnat osallistuivat. SDP:n keskuudessa asiasta nousi kohu ja Tanneria vaadittiin joko jäämään pois tilaisuudesta, siirtämään sitä tai peruuttamaan sen. Asia oli Tannerille itselleenkin vastenmielinen, mutta lopulta hän taipui virkavelvollisuuden edessä. Paraatin jälkeen tunteet kävivät kuumina poliittisilla äärilaidoilla: oikeiston oli vaikea ymmärtää sitä, että suojeluskunnat tekivät kunniaa punaiselle presidentille vain vajaan kymmenen vuoden kuluttua sodan päättymisestä, vasemmisto taas katsoi Tannerin häpäisseen työväenluokan. Kansan eheyttämiseen pyrkineissä piireissä Tannerin arvostus sen sijaan kohosi ja paraatia pidettiin merkkinä yhteiskuntasovun paranemisesta.[3]

Kokoonpano

Ministeri Tehtävissä Puolue[4]
Pääministeri
Väinö Tanner

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Ulkoasiainministeri
Väinö Voionmaa

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Oikeusministeri
Väinö Hakkila

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Sisäasiainministeri
Rieti Itkonen
Olavi Puro

13.12.1926–12.4.1927
29.4.1927–17.12.1927

SDP
SDP
Puolustusministeri
Kaarlo Heinonen

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Valtiovarainministeri
Hannes Ryömä

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Opetusministeri
Julius Ailio

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Maatalousministeri
Mauno Pekkala

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Wäinö Wuolijoki
Johan Helo

13.12.1926–15.11.1927
15.11.1927–17.12.1927

SDP
SDP
Kauppa- ja teollisuusministeri
Väinö Hupli

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Sosiaaliministeri
Johan Helo
Matti Paasivuori

13.12.1926–15.11.1927
15.11.1927–17.12.1927

SDP
Apulaissosiaaliministeri
Miina Sillanpää

13.12.1926–17.12.1927

SDP
Salkuton ministeri
Matti Paasivuori

13.12.1926–15.11.1927

SDP

Lähteet

  1. Tarkka, Jukka – Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 71. Helsinki: Otava, 1987.
  2. Eskelinen, Heikki: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 83. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
  3. Tarkka & Tiitta, s. 77.
  4. Tannerin hallitus Valtioneuvosto. Arkistoitu 27.4.2014. Viitattu 24.5.2010.
    Edeltäjä:
    Kallion II hallitus
    Suomen hallitus
    13. joulukuuta 1926
    17. joulukuuta 1927
    Seuraaja:
    Sunilan I hallitus
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.