Panssarivaunu

Ensimmäisen maailmansodan aikana panssarivaunujen käyttö oli vähäistä ja niiden hyöty oli kyseenalainen. Ensimmäiset vaunut olivat hitaita, suhteellisen massiivisia ja raskaasti aseistettuja. Vaunujen nopeudella ei ollut niin suurta merkitystä kuin nykyään, koska vaunuja käytettiin jalkaväen tukemiseen. Vaunujen tarkoitus oli siis kulkea jalkaväen mukana ja antaa samalla jalkaväelle sen kaipaamaa suojatulta.

Maailmansotien välisenä aikana panssarivaunut yleistyivät. Niiden yleistyminen johti niiden jatkuvaan kehittämiseen. Toisaalta uusien mallien tulo teki niistä houkuttelevampia hankintoja eri maiden asevoimille.

Sodan alussa panssarivaunut olivat kevyitä ja nopeita. Aseistus oli kevyttä ja panssarointi ohutta. Ensimmäisen kerran panssarivaunut osoittivat kykynsä Puolan offensiivissa. Seuraavan kerran laajamittaisesti panssarivaunut osallistuivat sotaan Ranskassa. Saksan käyttämä salamasota, nopea etenemien vihollisen alueelle, perustuikin juuri panssarijoukkojen käyttöön.

Vaikka sodan alussa Ranskalla ja Yhdistyneellä kuningaskunnalla olikin enemmän panssarivaunuja kuin saksalaisilla, saksalaisten toiminta oli liittoutuneita tehokkaampaa. Liittoutuneiden panssarivaunut olivat hajautettu ja niiden polttoainehuolto oli heikompi. Saksalaisilla panssarivaunut toimivat erillisinä yksiköinä jalkaväen tukena. Saksalaiset keskittivät panssarivaunut yhtenäisiksi yksiköiksi, jotka tekivät läpimurron hyökkäyksen painopisteessä (Schwerpunkt). Jalkaväki seurasi panssareiden perässä. Tämä osoittautui toimivaksi taktiikaksi, ja on yhä tänäänkin panssarisodan perustaktiikka. Tämä on pohjimmiltaan sama taktiikka kuin keskiajalla ritariyksiköiden käyttämä doktriini.

Brittien vastaisku tapahtui Pohjois-Afrikassa vuonna 1941, missä brittien nopeat risteilijävaunut hallitsivat avomaastoa. Suljetussa maastossa puolestaan brittien raskas Matilda-vaunu osoittautui puolestaan ylivoimaiseksi italialaisia panssarintorjunta-aseita ja italialaisvaunuja vastaan. Vasta Saksan Afrika Korps ja sen panssarijoukot sekä 88 mm:n ilmatorjuntatykit pelastivat akselivallat Afrikassa. Saksalaisvaunut olivat nopeampia kuin brittien raskaat vaunut Matilda ja Valentine, mutta toisaalta paremmin panssaroituja kuin risteilijävaunut Covenanter ja Crusader. Lisäksi saksalaisten taktiikka poisti risteilijävaunujen liikkuvuusedun. Matildan ja Valentinen ongelmana oli alitehoinen 40 mm:n tykki, joka ei enää purrut Panzer IV:n myöhempiin versioihin. Saksalaisvaunuista Panzerkampfwagen III oli suunniteltu taistelemaan toisia vaunuja vastaan, ja siinä oli 50 mm panssarikanuuna, kun taas Panzerkampfwagen IV oli suunniteltu jalkaväen tukivaunuksi, ja siinä oli aluksi 75 mm haupitsi. Myöhemmin Panzer IV:n pääaseeksi vaihdettiin 75 mm panssarikanuuna.

Liittoutuneet voittivat kuitenkin Afrikassa iskemällä saksalaisten huoltoreitteihin. Panssarisodankäynti on riippuvainen polttoainehuollosta, ja brittien sukellusveneet sekä tukialusilmavoimat tuhosivat akselivaltojen säiliöalukset. Lisäksi uusien yhdysvaltalaisvaunujen, kuten Leen, Grantin ja Shermanin, ilmestyminen rintamalle muutti tilannetta. Britit myös uudistivat taktiikkaansa.

Itärintaman sota oli Afrikan tavoin liikuntasotaa, ja neuvostoliittolaiset panssarivaunut olivat vuonna 1941 ylivoimaisia saksalaisvaunuja vastaan. Saksalaisten onneksi venäläisten taktiikat olivat saksalaisia kehittymättömämpiä ja huonompia. Lisäksi saksalaiset saivat paikallisen edun turvin yliotteen. Vasta 1943 saksalaisvaunujen panssarointi ja tulivoima veti vertoja T-34:lle, joka jäi laadulliseen alakynteen. Maailman suurin panssaritaistelu käytiin vuonna 1943 Kurskissa. Saksalaiset kärsivät sodan loppupuolella jatkuvaa polttoainepulaa, ja pyrkivät korvaamaan vaunujen määrän laadulla. Sodan lopussa saksalaisvaunut olivat laadullisesti täysin ylivoimaisia venäläisiin verrattuna, mutta niiden tekninen luotettavuus jätti toivomisen varaa.^selvennä

Länsirintamalla vuodesta 1943 lähtien saksalaiset olivat jatkuvasti puolustuskannalla. He tuottivat enenevässä määrin tornittomia rynnäkkötykkejä ja panssarintorjuntavaunuja, jotka sopivat puolustussodankäyntiin. Panssarintorjuntavaunu ajettiin asemaan ja naamioitiin. Se odotti vihollisen hyökkäyskiiloja ja pyrki tuhoamaan vihollisen vaunut. Vihollisen hyökkäyksen tyrehtyessä vaunut ajettiin uusiin asemiin.

Yhdysvaltalaisessa doktriinissa panssarivaunu oli suunniteltu täysin jalkaväkeä vastaan käytettäväksi, ja panssarintorjunnan hoitaisivat erilliset tankintuhoojavaunut, kuten M10 Wolverine ja M36 Jackson. Alkupään Shermaneissa olikin heikko panssarointi ja sen 75 mm tykki oli Panzer IV:n tavoin suunniteltu elävää voimaa vastaan. Alkupään Shermanien suunnitteluvirheiden takia se syttyi helposti tuleen ja sai saksalaisilta nimen tommy cooker (brittiläinen 1MS aikainen kenttäkeitin). Viat kuitenkin tiedostettiin nopeasti, ja Shermaneita parannettiin jatkuvasti. Pahin puute, alitehoinen tykki, ratkaistiin 1944 asentamalla vaunuun 76 mm:n ilmatorjuntatykki, jolloin vaunu kykeni tasaveroiseen taisteluun saksalaisvaunuja vastaan.

Britit puolestaan hylkäsivät vaunujen jaottelun kevyisiin risteilijävaunuihin ja raskaisiin jalkaväkivaunuihin, ja kehittivät main battle tank -konseptin; se oli yleisvaunu, jossa olisi toisaalta riittävä panssarointi ja suojaus jalkaväen tukemiseen, yleiskanuuna joka toimisi niin maamaaleja kuin toisia vaunujakin kohtaan, että riittävän tehokas moottori ja voimansiirto, jotta sillä saataisiin riittävä liikkuvuus. Ensimmäinen tällainen yleisvaunu oli Cromwell (virallisesti vielä ”cruiser tank”), jota seurasi Comet sodan loppuvaiheessa.

Tyynenmeren sodassa liittoutuneilla oli täydellinen panssariylivoima niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Sotanäyttämön maantieteestä johtuen panssarivaunulla oli kuitenkin vain toissijainen merkitys, ja niitä käytettiin jalkaväen tukemiseen.

Vielä toisen maailmansodan lopussa pääosa saksalaisista panssarivaunuista käytti 75 millimetrin tykkiä. Esimerkiksi saksalainen PzKpfw V Panther -vaunussa käytetty 7,5 cm KwK 42 -kanuuna oli yksi sodan tehokkaimmista panssarivaunutykeistä.

Neuvostoliitossa oli tuolloin käytössä useita eri kaliiperisia psv-kanuunoita, kuten 76 mm F-34, 85 mm ZiS-S-53, 100 mm D-10 ja 122 mm D-25. D-10-tykin uudemmat kehitysversiot vakiintuivat T-54/T-55-sarjan vaunujen pääaseeksi.

Tästä seuraava kehitysaskel oli T-62:n 115 mm 2A20, joka oli Neuvostoliiton ensimmäinen palveluskäyttöön tullut sileäputkinen panssarivaunukanuuna. Tästä seuraava askel oli T-64:n 2A26, jota seurasi 2A46, jota eri versioineen käytetään T-72-, T-80- ja T-90-vaunuissa.

Liittoutuneiden tykeistä paras läpäisy saavutettiin brittiläisellä 76,2 millimetrin O.Q.F 17-pdr-kanuunalla, jonka alikaliiperiammus läpäisi joidenkin lähteiden mukaan sadan metrin päästä yli 240 millimetriä panssariterästä. Tätä tykkiä käytettiin esimerkiksi Sherman Firefly -panssarivaunussa.

Yhdysvalloissa panssarivaunukanuunojen kehitys hiipui sodan lopun jälkeen. Yhdysvalloissa ei ole kehitetty toisen maailmansodan jälkeen yhtään täysin uutta palveluskäyttöön asti päässyttä panssarivaunukanuunaa. M60- ja M1-vaunuissa oli yhdysvaltalaisella lukolla varustettu brittiläinen 105 millimetrin L7-kanuuna. Yhdysvallat siirtyi saksalaisen Rheinmetallin suunnittelemaan 120 millimetrin tykkiin 1980-luvun puolivälissä M1A1 Abrams -vaunun myötä.

Naton standardipanssarivaunukanuunakaliiperi on nykyään 120 millimetriä. Suuremmat aseet vaatisivat suuremman, raskaamman, voimakkaamman ja kalliimman vaunun. Tykkien läpäisyä on kuitenkin saatu parannettua koko ajan tehokkaammilla ampumatarvikkeilla.

Kanuunoissa käytetyt ammukset ovat vaihdelleet suuresti. Varhaisimmat ammukset olivat hieman räjähdysainetta sisältäviä panssarikranaatteja ja umpiteräksisiä panssariammuksia. Pian kuitenkin huomattiin, että räjähdyksen vaikutus oli mitätön kranaatin liike-energiaan verrattuna.

Myöhemmin ontelokranaattien kehittyessä ne havaittiin ylivoimaisiksi teräksistä panssaria vastaan. Vaunujen pääammustarvikkeeksi tulivat ontelokranaatit, jotka toimivat parhaiten ammuttuna sileäpintaisilla, rihlaamattomilla kanuunoilla.

BMP-1 rynnäkköpanssarivaunu.

Ontelokranaattien kehittyminen merkitsi myös sitä, että erilaisten panssarintorjuntaohjusten laskennallinen läpäisykyky kasvoi jopa metreihin homogeenista terästä. Näin paljon panssaria ei yksikään vaunu pysty kantamaan. Koko aselajin kehitys näytti siirtyvän kevyesti panssaroituihin, mutta nopeisiin ajoneuvoihin, kuten BMP-1 vuonna 1967. Uudet rynnäkköpanssarivaunut panssaroitiin vain kevyiden aseiden tulitusta vastaan ja varustettiin kevyellä tykillä ja panssarintorjuntaohjuksin. Niihin mahtui jalkaväkiryhmä, joka matkusti vaunun sisällä suojassa tykistön sirpaleilta ja käsiaseiden tulitukselta.

Ontelokranaattien ylivoimaa vastaan kehitettiin 1960-luvun lopulla reaktiivipanssari, joka torjui tehokkaammin ontelokranaatin suunnatun räjähdysvaikutuksen.

1970-luvulla Yhdistynyt kuningaskunta kehitti Challenger-vaunua varten Chobham-panssarin, joka oli ensimmäinen varsinainen ”sandwich-rakenteinen” komposiittipanssari. Tätä aikaisemmin komposiittipanssarointi oli otettu käyttöön Neuvostoliiton T-64:ssä vuonna 1967. Uusimmat metalli-keraamikomposiitit antavat jopa viisinkertaisen suojan vastaavaan teräspanssariin verrattuna. Panssarin koostumukset ovat salaisia, mutta ne voivat sisältää erilaisia keraameja, jopa synteettistä timanttia ja köyhdytettyä uraania.

Panssarin kehittyminen on kääntänyt ampumatarvikkeiden kehityksen painopisteen alikaliiperisten nuoliammusten suuntaan. Nuoliammuksen suuri pituus suhteessa sen kapeaan halkaisijaan tarkoittaa suurta hitausmomenttia, joka estää reaktiivipanssaria poikkeuttamasta sitä.

Jotkut vaunut, kuten Merkava Mk.4, M551 Sheridan, T-72, T-64, T-80, T-90, ja T-84 voivat ampua kanuunallaan myös panssarintorjuntaohjuksia. Näitä on käytetty lähinnä pitkän matkan aseena.

Pääaseen lisäksi panssarivaunuissa on aseistusta jalkaväkeä vastaan käytävää lähitaistelua varten. Niitä käytetään silloin kun kanuunan käyttö olisi tehotonta tai epätaloudellista. Tyypillisesti kanuunan viereen on kiinnitetty pienikaliiperinen 7,62 mm:n konekivääri tai 12,7 mm:n ilmatorjuntakonekivääri lähi-ilmatorjuntaa varten. Muutamissa ranskalaisissa vaunuissa on oheisaseena jopa 20 millimetrin nopea kanuuna (konetykki), jolla voidaan tuhota keveitä ajoneuvojakin.

Suomalainen T-72 takaa.

Aina toisesta maailmansodasta lähtien panssarivaunuja on voitu pitää maataistelujen ehdottomana kuninkaana. 2000-luvulla on alkanut kuitenkin näyttää siltä, että kevyemmät rynnäkköpanssarivaunut ovat korvaamassa raskaiden taistelupanssarivaunujen aseman.

Panssarivaunujen (niin rynnäkkö- kuin taistelupanssarivaunujenkin) perimmäisenä tarkoituksena on ollut jalkaväen tukeminen taistelussa ja kuljetus taistelukentälle, sekä vihollisen panssarivaunujen tuhoaminen. Niinpä 1980–1990-lukujen vaihteessa elettiin vielä kylmän sodan aikaa, joka pakotti suurvallat (kuten Venäjän ja Yhdysvallat) varustamaan suuria panssariarmeijoita. Tuolloin palveluskäytössä olevia panssarivaunuja edustivat muun muassa T-72, T-80, Abrams M1A1, Challenger 1 ja Leopard 2A4. Leclerc esiteltiin prototyyppinä 1989 ja Leopardin kuin Abramssinkin kehitysversiot (2A5 ja M1A2) olivat tuotekehitysvaiheessa. Rynnäkköpanssarivaunuja edustivat tuolloin muun muassa BMP-2, BMP-3, Bradley M2 ja Warrior. CV90 oli tuolloin vielä prototyyppivaiheessa Ruotsin puolustusvoimat ja Norja oli valmistelemassa uuden rynnäkköpanssarivaunun valintatestausta.

Lähes sääntönä voidaan pitää sitä, että asekonseptin valmiiksi tuottaminen kestää keskimäärin kymmenen vuotta. Esimerkkinä voidaan mainita ruotsalaisten CV90-rynnäkköpanssarivaunun jonka kehitystyö alkoi vuonna 1984 ja vaunun sarjatuotanto alkoi 1993. Tähän tulee lisätä sarjan toimitusaika, käyttöönoton valmistelut ja käyttöönottovaihe, ennen kuin voidaan puhua operatiivisesta valmiudesta.

Sotilasvälineteollisuuden kehityksen pohjalla on aina sen kysyntä ja tarjonta. Kysyntä on taas riippuvainen sotateknologian tarpeesta eli senhetkisistä uhista. Näitä uhkia luovat valtioiden taloudelliset mahdollisuudet hankkia uutta kalustoa tai mahdollisuus tukea oman maansa asetuotantoa. Tähän taas liittyy olennaisesti laadullinen ja määrällinen ”avovoimavara” suunnitella ja toteuttaa sotilaskäyttöön tarkoitettujen välineiden tuotekehitystä ja valmistusta.

Taistelupanssarivaunujen kehitystä ohjaavat kokemukset erilaisista konflikteista, joissa taistelupanssarivaunuja on käytetty. Tämän lisäksi kehitystä ovat ohjanneet eräänlaiset asevoimien väliset ase–vasta-ase kilpajuoksut, jota oli varsinkin kylmän sodan aikana Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä.

Tutkimalla erilaisia taisteluita ja panssarivaunuja vastaan ammuttuja laukauksia, voidaan todeta, että pääosa näistä laukauksista ammuttiin kohtisuoraan tulevaa panssarivaunua vastaan. IABG:n analyysien mukaan toisessa maailmansodassa laukaukset olivat 80-prosenttisesti ±60 asteen kulmassa kohtitulevaa panssarivaunua ja yom kippur -sodan aikana vastaava tulos oli 70 %. Tuloksilla on selkeä yhteys panssarivaunujen ballistisen suojan kehittämiseen. Rungon etuosan ja tornin läpäisy vaatii onteloammukselta yli metrin suhteellista RHA-läpäisyä,[1] kun taas kohtisuoraan kylkeen ammuttaessa vaatimus on puolet siitä.

Rakennetulla alueella todennäköisyydet muuttuvat. Esimerkiksi ensimmäisessä Persianlahden sodassa etusektoriin ammuttiin vain 45 % laukauksista. Tämä ei voi olla muuttamatta panssarivaunujen kylkien panssarointia. Lisäksi panssarijalkaväkeä suojaamaan on kehitelty uusia rynnäkköpanssarivaunutyyppejä, joiden ballistinen suoja vastaa taistelupanssarivaunuja. Tässä asiassa Israel on ollut edelläkävijä Merkava MK 1 -alustalle rakentamallaan Namer-rynnäkköpanssarivaunulla. Myös venäläiset ovat esitelleet vastaavia T-55 ja T-72 alustoille rakennettuja rynnäkköpanssarivaunuja.

Erilaisilla lisäpanssareilla, kuten reaktiivipanssareilla, kyetään vähentämään yksittäisten ontelopanosten vaikutusta 60–90 %. Tämän vuoksi on kehitelty niin sanottuja kaksiontelopanoksia, jossa etupanos eliminoi reaktiivipanssarin ja pääpanos vaikuttaa vaunun runkoon. Räjähtävä reaktiivipanssari ei kuitenkaan välttämättä sovellu keveiden panssarivaunujen suojaksi, koska räjähdys voi vaurioittaa panssarivaunua. Poikkeuksena kuitenkin on Rafaelin kehittämä LBR (Low Burning Rate explosive) -reaktiivipanssari, jota käytettiin esimerkiksi Bradley-rynnäkköpanssarivaunun lisäsuojana Irakissa.

Panssarivaunujen aktiivisia omasuojajärjestelmiä on kehitetty jo 20 vuoden ajan. Toisen sukupolven panssaritorjuntaohjuksia vastaan tarkoitettuja häirintäjärjestelmiä on jo käytetty taistelukentillä, mutta varsinaisen kovan torjunnan (”hard-kill”) järjestelmän käyttöönottoa ei ole aloitettu. Luultavimmin pisimmälle kehittynyt kovan torjunnan järjestelmä on venäläinen Arena, joka esiteltiin ensimmäistä kertaa Dubain messuilla vuonna 1992. Yhdysvalloissa ja Euroopassa on panostettu voimakkaasti omasuojajärjestelmien kehittämiseen kuluneen vuosikymmenen aikana, koska doktrinaalisesti on haluttu siirtyä nykyistä kevyempään panssarivaunukalustoon. Esimerkkejä meneillään olevista kehityshankkeista on MEXAS (Saksa), MUSS (Saksa), SPATEM (Ranska) ja Integrated ballistic protection -järjestelmä tulevaisuuden Future Combat Systemsiin (Yhdysvallat). Kehitystyön aikajänne on ollut pitkä ja toimivia kovaan torjuntaan perustuvia järjestelmiä tultaneen näkemään vasta vuoden 2015 jälkeen.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Natossa ryhdyttiin pohtimaan sotalaitosjärjestelmän olemassaolon tarkoitusta. Yhdysvaltain johtamana kehitettiin erilaisia malleja puuttua syntymässä oleviin kriisipesäkkeisiin. 1990-luvun lopulla vannottiin ilmamekanisoinnin nimeen. Myös Suomessa haluttiin ilmamekanisoida ja taisteluhelikoptereiden hankintaa sekä ilmarynnäkköjoukkoja suunniteltiin. Silloin myös esitettiin, ettei maakomponentilla ole enää merkitystä tulevaisuudessa.

Pääministeri Paavo Lipponen esitti, että taisteluhelikopterit korvaavat panssarivaunut. Senhetkisten yhdysvaltalaisten lähteiden mukaan kuitenkin vain kolmasosa panssarivaunuista oli aikomus korvata taisteluhelikoptereilla. Suomessa päädyttiin panssariprikaatin lakkauttamiseen itsenäisenä aselajina, mutta kuitenkin tätä pienemmät joukkoyksiköt panssarivaunupataljoonat säilyivät saaden panssariprikaatiin liittyvät tukevat osat kahdessa mekanisoidussa taisteluosastossa. Eduskunnassa vastustettiin panssarivoimien korvaamista kokonaan taisteluhelikoptereilla, koska sen uskottiin johtavan puolustuspoliittisen painopisteen muuttumiseen puolueettoman tai liittoutumattoman maan puolustamisesta liittoutuneen maan kansainväliseen toimintaan sisältäen näin valmistautumisen muutokseen ulkopolitiikan muuttumiseen puolustuspolitiikan kautta. Panssariaselajin puolelta puolustusvoimista eläkkeelle siirtynyt everstiluutnantti evp Pekka Kantakoski kirjoitti kirjan Maanpuolustusta vai strategisia virheitä? kritisoi painopisteen muutosta sekä myös T-72-vaunujen hävittämistä.

Tällä hetkellä Yhdysvallat kehittää huipputeknologiaan ja tietoylivoimaansa perustuvaa FCS (Future Combat System) -konseptia. Tutkimus aloitettiin viime vuosikymmenellä. Järjestelmän suunniteltiin perustuvan kehittyneisiin tiedustelujärjestelmiin, verkottuneeseen informaatiosysteemiin, kehittyneisiin ajoneuvolavetteihin, robotiikkaan ja tarkkaan sekä kauaskantoiseen tulivaikutukseen. Alkuperäisenä tavoitteena oli saada koko järjestelmä operatiiviseen käyttöön vuoteen 2012 mennessä. Teesit ”Net Fires” ja ”Joint Fires” ovat tulleet tutuiksi asiaan perehtyneille, mutta ”Infantry Centric” on unohtunut. Kehitystyö ei suju aivan toivotulla tavalla. Ajoneuvolavettien (ICV) osalta haaveena oli yhdistää keveys, ilmakuljetuskelpoisuus, taistelupanssarivaunun suoja ja tulivaikutus samaan konseptiin. Työ on kallista, eikä tavoitetta todennäköisesti tavoiteta ainakaan määräaikaan mennessä.

Vuonna 2000 käynnistettiin WEAG:n alaisuuteen työryhmiä tutkimaan teknologiamahdollisuuksia sähköajoneuvon kehittämiseksi ja taistelupanssarivaunun suorituskykytekijöiden korvaamiseksi tulevaisuudessa. Työryhmien puitteissa maat ilmoittivat nykyisen panssarivaunukalustonsa elinjaksoennusteet. Käytännössä kaikki Euroopan maat ylläpitävät tämän hetkisen taistelupanssarivaunukalustonsa aina 2030–2035 asti. Tähän aikajänteeseen sisältyy yhdestä kolmeen modernisointikertaa. Viimeisessä EDA:n alaisuudessa pidetyssä Armoured Fighting Vehicles -kokouksessa Ison-Britannian edustaja totesi, että ”joukkomme ovat päivittäin sotatoimialueella ja Challenger 2 ja Warrior ovat ne välineet, jotka takaavat henkilöstölle riittävän suojan ja tulivoiman.”

Taistelupanssarivaunuja ei siis ”taota auroiksi”, vaikka kehitystyö keskittyykin keveisiin ajoneuvoihin. Uutta teknologiaa edustaa ruotsalainen SEP. Ajoneuvon liikkuvuus perustuu hybridivoimansiirtoon, jossa diesel-moottoreilla tuotetaan virtaa akuille. SEP:stä on olemassa sekä tela- että pyörävariaatiot. Alkuperäisenä tavoitteena oli saada ajoneuvo sarjatuotantoon vuonna 2008. Tällä hetkellä ruotsalaiset tekevät yhteistyötä englantilaisten kanssa (FRESH) ja tavoitteena on sarjatuotannon aloittaminen 2014. Saksassa kehitetään PUMA-rynnäkköpanssarivaunua, jonka 350 miljoonan euron tuotekehityssopimus allekirjoitettiin vuonna 2002. Saksa on suunnitellut hankkivansa 410 rynnäkköpanssarivaunua nykyisten MARDER-vaunujen korvaajaksi. PUMAn on suunniteltu olevan palveluskäytössä vuonna 2010. PUMA perustuu käytössä olevaan korkeaan teknologiaan sekä tuotekehityksessä oleviin omasuojajärjestelmiin. Ajoneuvon pääaseeksi on suunniteltu 30 mm:n Mauser MK30-konetykkiä. Mielenkiintoista on suunnitellun suojatason vaikutus ajoneuvon massaan. Perussuoja on rakennettu 14,5 mm AP-luoteja vastaan, jolloin vaunun massa on 29,4 tonnia. Parhaimmalla suojatasolla (level C = Combat) vaunun massa on 43 tonnia, joka vastaa T-72-taistelupanssarivaunun massaa. C-tason suojauksella kyetään estämään pst-aseiden onteloammukset sekä 30 mm:n nuoliammukset. Helposti voidaan päätellä, että PUMA tulee maksamaan kaksi kertaa niin paljon kuin CV ellei enemmänkin.

Ranska irtautui vuonna 1999 GTK/MRAV-kehitystyöstä ja aloitti kansallisena hankkeena VBCI-pyöräpanssariajoneuvon kehittämisen. Ranskalaisten ajoneuvolla ei ole tarkoitus korvata taistelupanssarivaunujen suorituskykytekijöitä, vaan taisteluteknisenä käyttöperiaatteena on VBCI:n käyttö taistelupanssarivaunujen (Leclerc) kanssa. VBCI:n sarjatuotannon on tarkoitus alkaa vuonna 2007, jotta järjestelmä olisi operatiivisesti valmis vuonna 2010.

Panssarivaunujen kehityksessä tulee lähitulevaisuudessa tapahtumaan tuskin mitään mullistavaa. Kehitystyö keskittyy pikemminkin uusiin teknologioihin perustuvien komponenttien ja osajärjestelmien integrointiin jo olemassa oleviin rakenteisiin. Nykyiset kehitysvaiheessa olevat ajoneuvot eivät tule korvaamaan taistelupanssarivaunujen suorituskykytekijöitä. Ylläpitokustannusten pienentämiseksi ne maat joilla on ollut taistelupanssarivaunujen määrällinen ylikapasiteetti (esimerkiksi Saksassa 2 125 Leopard 2:a vuonna 2001) tulevat myymään vanhinta kalustoaan ystävällismielisiin maihin. Uhka-arvioita vastaava paras kalusto säilytetään ja ylläpidetään vähintään vuoteen 2030 asti. Käynnissä olevat kehitystyöt (PUMA, VBCI) tulevat konkretisoitumaan vuoden 2010 jälkeen. Kun katsotaan ajassa 15 vuotta taaksepäin ja arvioidaan missä ollaan 14 vuoden kuluttua (2020) niin voidaan todeta, että täysin uuden ajoneuvoteknologian käyttöönotto luultavasti ajoittuu juuri tuolle ajalle.

• Leopard 2 A6 (Saksa) (taistelupanssarivaunu)
• Leopard 2 A4 (Saksa) (taistelupanssarivaunu)
• BMP-2 (Neuvostoliitto) (rynnäkköpanssarivaunu)
• BTR-50 (Neuvostoliitto) (panssaroitu miehistönkuljetusvaunu)
• CV9030 (Ruotsi-Suomi-Yhdysvallat) (rynnäkköpanssarivaunu)
• MT-LB (Neuvostoliitto) (kuljetuspanssarivaunu)
• 90 Marksman (Suomi) (ilmatorjuntapanssarivaunu)

• Renault FT-17 (Ranska)
• Vickers 6-ton (Yhdistynyt kuningaskunta) (34)
• T-34 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (13)
• KV-1 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (2)
• T-26 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (114)
• BT-5 (Neuvostoliitto, sotasaalista)
• BT-7 (Neuvostoliitto, sotasaalista)
• BT-42 (Suomalaisten modifioima BT) (rynnäkkötykki) (18)
• T-28 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (7)
• T-54B (Neuvostoliitto)
• Sturmgeschütz III (Saksa) (rynnäkkötykki) (59)
• Panzerkampfwagen IVj (Saksa) (15)
• Charioteer (Yhdistynyt kuningaskunta)
• Comet (Yhdistynyt kuningaskunta)
• T-72 (Neuvostoliitto) (taistelupanssarivaunu)
• T-55M (Neuvostoliitto) (taistelupanssarivaunu)
• BMP-1 (Neuvostoliitto) (rynnäkköpanssarivaunu)
• ZSU-57-2 (Neuvostoliitto) (Ilmatorjuntapanssarivaunu)