Tammiarkkuhauta

Vanhin kirjoitettu lähde kumpuhautojen ryöstelystä on keskiaikaiselta historioitsijalta Saxo Grammaticukselta 1100-luvulta jaa., joka teoksessaan Gesta Danorum (suom. Tanskalaisten teot) kertoi hautakummun ryöstäjistä. He kaivoivat Balderin (Odinin pojan) hautakumpua yöllä (1100-luvulla) toiveenaan löytää sen suuren aarteen, mistä olivat kuulleet puhuttavan kansantarinoissa. Kaivuutyö kuitenkin keskeytyi kauhunhuutoihin, kun hautakummun päältä virtasi koskenaan vettä heidän päällensä ja kun tämä tulvien peitti kaiken allensa. Tarinan miehet poistuivat nopeasti paikalta ja heidän tarinansa tuli näin kuuluisaksi.[3]

Vuonna 1823 sai Kuninkaallinen komissio (engl. Royal Commission of Antiquities) Kööpenhaminassa tiedon oudosta hautakummusta, jonka sisällä sijaitsi vettä täynnä oleva kivilatomus ja sen alla hyvin säilynyt tammiarkku. Tienrakentajat olivat olleet kaivamassa kumpua saadakseen tienpohjaa varten lisämaata. Seuraavien vuosikymmenien aikana paljastui muitakin tammiarkkuhautauksia, jossa samat ilmiöt toistuivat eri tavoilla. Tutkijat olivat useissa tapauksissa valveutuneita ja tunnistivat löytöjen arvon. Konservointi ja kaivauksien tarkka raportointi on säilyttänyt runsaasti tietoa ja löydettyjä esineitä tieteen tutkittavaksi.[4]

Konservoitu arkku ja sen sisältö Tanskan kansallismuseon näyttelyssä.

Tutkimuksissa on havaittu, että hautauksessa toistettiin seuraavanlaista rutiinia tai rituaalia. Vainajan pituudesta riippumatta arkkua varten valittiin yleensä noin 2–3 metriä pitkä tammen puunrunko. Rungon piti olla leveämpi kuin vainaja ja ne olivatkin yleensä yli 60 senttimetriä leveitä. Runkoon voitiin jättää puun kuori tai se kuorittiin pois. Sitten puun runko halkaistiin karkeasti kahteen puolikkaaseen, joista sopivampi valittiin arkuksi ja toinen puolisko valittiin arkun kanneksi. Pohjaosaan koverrettiin kirveellä kaukalo, johon vainaja sopi makaamaan selälleen. Alapuoliskoon saatettiin myös kiinnittää tapit kantokahvoiksi. Rungon päihin koverrettiin usein reiät tai halkeamat, josta ruumiinnesteet ja muu kosteus pääsi valumaan ulos arkusta.[2]

Vainaja sijoitettiin kaukalossa sen pää puun tyvenpuoleiseen päähän, joka oli levein ja tilavin. Vainajan alle levitettiin esimerkiksi lehmännahka ja hänet peitettiin usein kankaalla tai manttelilla. Löydetyt vainajat on puettu siististi, hiukset on voitu laittaa, vainajalle on laitettu monia koruja ja hänelle on annettu mukaan kampa, partaveitsi, hiusverkko, aseita tai työkaluja, usein sukupuolesta riippuen. Vainajalle tarkoitetuissa astioissa oli ollut juomaa tai ruokaa aina silloin, kun sitä on ollut tilaisuus tutkia.[2]

Arkku asemoitiin hautauksessa usein itä-länsi-suuntaiseksi ja vainaja asetettiin pää länteen päin, jotta katse ilmeisesti osuisi itään päin. Kuitenkin myös muita suuntauksia esiintyy melko yleisesti. Arkkua tuettiin sen alapuolelta kivillä. Kiviä saattoi olla vain muutama kappale, mutta usein kiviä kerättiin arkun pituuden verran puunrungon kaarevien sivujen alle tueksi, ettei arkku keikahda. Väki tuskin halusi sekoittaa arkun sisällä olevat tavarat tai jättää vainaja arkussa vinoon asentoon. Eräissä tapauksissa arkku on aseteltu laajan ja korkeaksi rakennetun kivilatomuksen päälle. Lopuksi arkku peitettiin maa-aineksella, joka on yleensä ollut laidunmaasta lapiolla irrotettuja ruoho- tai turvelevyjä. Näitä on pinottu kerroksiksi arkun ympärille niin paljon, että niistä on muodostunut pieni kymmenisen kuutiometrien hautakumpu. Monissa tammiarkkuhautauksissa on löytynyt kivikehä, joka ympäröi ensimmäistä hautakumpua muutaman metrin säteellä. Tämä liittynee riitteihin ja hautauksen tabun käsitteisiin. Myöhemmin kumpua on laajennettu lisää ja erityisesti sille on haluttu rakentaa lisää korkeutta. Tämän primäärihautauksen jälkeen on samaan kumpuun haudattu lisää vainajia. Aikaväli ensimmäisen ja muiden hautauksien välillä on saattanut olla yksittäisiä, kymmeniä tai satojakin vuosia.[2][3]

Tutkimusten tässä vaiheessa, jossa tammiarkkujen puunrunkojen vuosirenkaita on tutkittu noin 30 arkusta, ovat säilyneet tammiarkkuhautaukset tehty 1400–1200 eaa. Polttohautauksen yleistyessä vähenivät samalla tammiarkkuhautaukset kunnes ne lopuksi loppuivat kokonaan. Vaikka traditio olikin Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa yleinen, eivät tammiarkut ja vainajat säilyneet hyvinä nykypäiviin asti. Ne lahosivat ja maatuivat kymmenissä vuosissa jäljettömiin. Etelä-Jyllanti ja Tanskan suurilla saarilla olivat olosuhteet lyhyen aikaa suotuisat säilymiselle. Vainajan haudanneen yhteisön on pitänyt alkajaiseksi peittää vainaja melko pian ilmatiiviiseen hautakumpuun, jotta hajoamisreaktiot olisivat pysähtyneet. Myös riittävän suuri hautakumpu on selvästi eduksi säilymiselle. Nämäkään vaatimukset eivät auttaneet kovin pitkälle ja hautaukset ovatkin 3 400 vuotta vanhoja. Hauta tuli peittää ruoho- tai kanervaturpeilla niin, että niistä muodostui tiivis kerros arkun ympärille ja päälle. Turpeessa tuli olla moreenimaata, jossa oli korkeat rauta- ja mangaanipitoisuudet.[2]

Säilymistä edistäviä piirteitä voidaan osoittaa olevan muutamia. Koska happi oli orgaanisen materiaalin säilymisen kannalta huono asia, pidensivät hapettomat olosuhteet säilymisaikaa merkittävästi. Hautakumpu, joka rakennettiin turvelaatoista tiiviisti yhteen pinoamalla, imivät itseensä hyvin vettä. Tutkijat ja viljelijät ovat kertoneet, että kun kumpua on alettu kaivaa, on siitä poistunut tehdyn aukon kautta paljon vettä. Veden säilymistä kummussa on ihmetelty ja kun asiaa alettiin tutkia, havaittiin tämän ilmiön liittyvän rautaan ja mangaaniin, jota esiintyi alueiden turpeessa runsaasti. Eräässä kokeessa rakennettiin kaksi hautakumpua ruohoturpeista. Niiden sisälle ”haudattiin” siat, jotta nähtäisiin, käynnistyykö maatuminen heti. Toinen hautakumpu kasteltiin rakentamisen aikana ja toista ei. Sitten kummut annettiin olla sään armoilla kolme vuotta. Kokeessa havaittiin, ettei kuivassa turpeessa synny vesitiivistä rakennetta vaan lahoaminen alkaa siinä heti. Tutkijat saivat säilymisen alkamaan siinä hautakummussa, johon lisättiin rakennettaessa vettä. Samalla havaittiin turpeen sisältämän raudan ja mangaanin käyttäytyvän kaivauksissa havaitulla tavalla.[3]

Tutkijat selittivät havaintonsa seuraavasti. Normaalisti ilman diffuusio kuljettaa turpeen ilmahuokoisiin lisää happea entisen hapen reagoidessa turpeen ainesosiin. Turpeessa oleva vesi estää ilman diffuusion, mutta vedessä oleva happi jatkaa tätä samaa prosessia, mutta ilmassa olevaa happea hitaammin. Jos hautakummussa oleva vesi ei pääse virtaamaan sen läpi tuoden pinnasta hapekasta vettä tilalle, jää kostea turve lopuksi hapettomaan tilaan. Tutkija selvittivät, että juuri näin oli joissakin hautakummuissa tapahtunut. Tilanne jäi onnekkaasti pysyväksi, koska turpeessa oli paljon rautaa ja mangaania. Sekä raudalla että magnaanilla on hapekkaassa ympäristössä yhdisteissään eri hapetusluvut kuin hapettomissa oloissa. Lisäksi rauta ja mangaani ovat hapettomissa ja happamissa oloissa vesiliukoisia ioneja, kun taas hapellisissa oloissa ne ovat lähes veteen liukenemattomia. Kun vesi muuttuu hautakummussa hapettomaksi, liukenee rauta ja mangaani happamassa vedessä ja liikkuu diffuusion vaikutuksesta vesimassan sisällä. Kun metallit kohtaavat hautakummun sivuilla, päällä ja myös pohjalla hapekkaita alueita, muuttuvat niiden hapetusluvut veteen liukenemattomaan arvoihinsa ja metallit kiinnittyvät uudelleen turpeen ainesosiin. Kun rautaa ja mangaania kertyy riittävästi, muodostuu rajavyöhykkeelle tiivis, kova ja näkyvä kuorimainen kerros, joka tiivistää hautakummun entisestään. Rautakuori sulkee kosteuden sisäänsä niin, ettei se kuivu enää koskaan.[4]

Tällainen rautaa sisältävä kuorikerros oli nähtävillä Storhøjn kummussa, mistä löytyi Egtvedin tytön luurangon jäänteet tammiarkustaan. Aiemmin ajateltiin, että rautainen maakerros oli rakentajien sinne lisäämä. Nykyään sen ajatellaan syntyneen siitä maalajista, josta turvelaatat irrotettiin. Hapettomassa tilassa raudan ferroyhdisteet muuttuvat ferriyhdisteiksi ja ne muodostavat hapekkaissa oloissa suomalmiksi tai punamullaksi kutsuttua mineraalia kovaksi kuoreksi.[3]

Monet arkut on valmistettu ehjästä puunrungosta, jolloin niiden vuosirenkaat voidaan tutkia. Joskus onnistutaan ajoittamaan puun kaatamisvuosi vertaamalla kyseisen puun vuosirenkaita talteen kerättyjen muinaisten puiden vuosirenkaisiin. Mikäli puunrungossa on jäljellä puunkuorta, saadaan tehtyä tarkka ajoitus tukin kaatamisvuodesta. Jos puun pintapuusta on tallella vuosirenkaita, sisältyy ajoitukseen 10–15 vuoden epävarmuus, ja muuten sisältyy kaatamisvuoden ajoitukseen 20–30 vuoden epävarmuus. Vuosirengasajoitus on antanut joillekin tammiarkkuhautauksille seuraavia ajoituksia:

• Glob, P.V.: Højfolket. Bronzealderens mennesker bevaret i 3000 år. Köpenhamn 1970.