Taloussprii

T-spriitä myytiin kotitalouskäyttöön, esimerkiksi ikkunanpesuaineeksi sekä spriikeitinten polttoaineeksi.[3] Valmistettaessa ruokaa spriikeittimellä denaturointiaineista saattoi tulla hajuja ruokaan.[4]

T-spriin alkoholiprosentti oli 94.[1] Pullon kyljessä oli liekin kuva ja T-kirjain, mistä juontuivat nimet T-sprii ja ”liekkiviina”.[3] Kirjain T aineen nimessä tarkoitti ’teknistä’.[3] T-sprii maksoi ”muutaman markan” litralta.[3]

Vuonna 1961[3] T-spriin koostumuksessa tehtiin muutos, jossa sen metanolipitoisuus laskettiin alle prosenttiin. Tämä aiheutti merkittävän muutoksen korvikealkoholien käytössä Suomessa, sillä T-spriin myrkyllisyys vastasi enää raakaa, laimennettuna juotavaksi kelpaavaa pirtua.[5] Suosituin tapa juoda T-spriitä oli vedellä laimennettuna: laimennussuhde oli yksi osa spriitä ja kaksi osaa vettä.[6] Näin saatua juomaa kutsuttiin ”sotkuksi”.[2] T-spriin suosiota juomana lisäsi sen korkean alkoholipitoisuuden ohella halpa hinta. Lisäksi alkoholijuomien ostamista Alkosta säädeltiin vuoteen 1971 asti niin sanotun viinakortin avulla.[1]

T-sprii-pullojen kyljestä poistettiin 1964 asetuksen edellyttämä myrkkytunnus. Vuonna 1967 sitä juotiin korvikealkoholina päihtymistarkoituksessa arviolta jo 220 000 – 330 000 litraa vuodessa. T-spriin nauttiminen julkisilla paikoilla kaupungeissa alkoi aiheuttaa järjestyshäiriöitä, ja huoltoviranomaiset poliisin sekä terveysviranomaisten tukemina vaativat tuotteen kieltämistä.[5] Juuri T-spriin on sanottu tehneen asunnottomista alkoholisteista yleisen näyn Suomen kaupungeissa 1960-luvun lopulla.[1] Aineen lempinimestä tenu johdettiin myös rappioalkoholistin nimitykseksi muodostunut sana tenukeppi samaan tapaan kuin aiemmin oli pulituuri-lakan nimestä muodostettu sana puliukko.[7] T-spriin kutsumanimestä liekkiviina johdettiin myös Helsingin ”Lepakkoluolan” asunnottomien alkoholistien yömajan kutsumanimi Liekkihotelli.[3]

Suomen asunnottomuutta ja alkoholipolitiikkaa tutkineen psykiatri Ilkka Taipaleen mukaan T-spriin väärinkäytön juuret olivat toisen maailmansodan jälkeisessä politiikassa. Aineen käyttäjät olivat pääosin yksinäisiä miehiä, joilla oli alhainen koulutustaso. Joukossa oli huomattava määrä talvi- ja jatkosodan veteraaneja. Sotien jälkeisessä Helsingissä vallitsi huutava asuntopula, ja uusia asuntoja jaettaessa suosittiin perheitä. Ilman työtä ja asuntoa jääneiden naimattomien miesten oli helppo sortua alkoholiin. Sosiaalisia ongelmia pahensi maaltamuutto, jonka myötä kannattamattomilta maaseudun pikkutiloilta muutettiin suurin joukoin Helsinkiin. Rappioalkoholisteja yhdistivät heikot lähtökohdat; monilla heistä oli erilaisia sairauksia. T-spriistä tuli rappion symboli, joka eristi sen käyttäjiä muusta yhteiskunnasta entisestään. Toisaalta muun yhteiskunnan osoittaman hyljeksinnän seurauksena rappioalkoholisteista muodostui tiivis yhteisö.[8]

Syksyllä 1967 pakkaset tulivat aikaisin, ja tuon vuoden loka- ja marraskuun aikana peräti 44 T-spriitä käyttänyttä helsinkiläistä asunnotonta kuoli kylmyyteen. Ylikonstaapeli Kauko Koponen muisteli Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2017, että poliisi törmäsi Helsingin kaduilla syksyn 1967 aikana vainajiin miltei päivittäin.[9] Presidentti Urho Kekkonen vaati vuonna 1968 Suomen Kuvalehdessä pakinoitsijanimimerkillä Liimatainen, että ”liekkiviinaksi” kutsutun spriin myyminen kiellettäisiin.[10][11]

Vuonna 1968[5] T-sprii denaturoitiin lisäämällä siihen ripulia aiheuttavaa ainetta ja tuotteen vastenmielisen ja kitkerän makuiseksi tekevää denatoniumia (tuotemerkki Bitrex) myynnin vähentämiseksi.[3] Myynti ei siitä laantunut, sitä vastoin haju alkoholistien suosimissa paikoissa lisääntyi, sillä T-spriitä juoneilla ja sen seurauksena ripulista kärsineillä rappioalkoholisteilla ei ollut juurikaan peseytymismahdollisuuksia eikä myöskään kiinnostusta pitää huolta henkilökohtaisesta hygieniastaan.[1] T-spriin suosio puhdistustarkoituksessakin laski koostumuksen muutoksen ja denaturoinnin myötä, koska monien mielestä sen laatu pesuaineena samalla huonontui.[3]

Helsinkiläisten rappioalkoholistien elämää kuvaillut Johan K. Harju kirjoitti vuonna 1974:[8]

» Tenua riitti, se oli halpaa, jos muisti syödä ei mitään hätää. Syömättömyys tappoi, ei liekkiviina. Vain se lemu, mutta siihen jokainen käyttäjä tottui. Kaikkialla lojui tyhjiä tenupurnukoita, kaikkialla lemusi se ilkeä haju, kaikkialla liikkui resuisia miehiä, kerjäsivät sitä 1,50 kasaan seuraavaan purnukkaan. Kaupunkilaiset napisivat Alkoa vastaan. Ja syksyllä alkoi taas joukkokuolemat. – – – Liekkitenusta oli tullut alhaisojuoma, rappiomiesten kansallisjuoma. Mutta sitä vastaan taistelivat uskonnolliset ja raittiushenkiset järjestöt. Kaupungin yleiset vessat rupesivat lemuamaan sen aiheuttamalle hajulle. ”Teodorantti” teki kauppansa.»

T-sprii huomioitiin paremmissakin piireissä: eräs toimittaja kertoi maistaneensa sitä limonadilla laimennettuna ja kertoi sen olevan ”oivaa nappojuomaa”.[2] Syksyn 1967 aikana myös monien varusmiesten raportoitiin nauttineen sitä.[12]

T-spriin juomista vähensivät keskiolutlain voimaantulo vuonna 1969, viinakortin poisto ja asunnottomien tulojen kasvu, joiden seurauksena korvikekäyttäjät alkoivat siirtyä halpojen väkevien viinien pariin.[3] T-sprii poistettiin markkinoilta kesällä 1972, ja viimeiset pullot myytiin saman vuoden juhannusaattona.[2] Sen korvasi Sinol, jota myös on juotu korvikealkoholina.[5]

• Aulio, Olli: Suuri retkeilykirja, s. 113, 326. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1990. ISBN 951-20-5862-6.
• Keränen, Kaija: Liekki kaupungin varjoissa. (Tutkijan työpöydältä) Sofia – Helsingin kaupunginmuseon asiakaslehti, 2012, nro 1, s. 19. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo. Artikkelin verkkoversio. (suomeksi)
• Malinen, Anette: Kartoitus alkoholikorvikkeiden käytöstä Suomessa vuonna 2002. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2003:3. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 2003. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 18.11.2012). (englanniksi)
• Rantanen, Miska: Lepakkoluola. Lepakon ja Liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24640-9. (suomeksi)

• Korvikealkoholitoimikunta: Korvikealkoholitoimikunnan mietintö. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 1974. (suomeksi)
• Lehtimäki, Leni: Korvikealkoholien väärinkäyttäjät Helsingissä. Huoltaja, 1965, 53. vsk, s. 589–592, 626–630. Helsinki: Huoltaja-säätiö. (suomeksi)
• Murto, Lasse: Korvikealkoholistit ja yhteiskunnan hoito- ja huoltotoimenpiteet. Osaraportti Alkoholitutkimussäätiön rahoittamasta tutkimuksesta "Korvikealkoholistien hoitoon hakeutumishalukkuus ja hoitoon hakeutumisen esteenä olevat tekijät". Tampere: Tampereen yliopisto : Sosiaalipolitiikan laitos, 1971. ISBN. (suomeksi)
• Mäkelä, Klaus: Korvikealkoholin juopottelukäyttö t-spriin myynnin lopettamisen jälkeen. Alkoholipolitiikka, 1973, 38. vsk, nro 3, s. 106–110. (suomeksi)
• Turunen, Sakari: Denaturoitujen alkoholien väärinkäyttö. Duodecim, 1967, 83. vsk, s. 276–280. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. ISSN 0012-7183. (suomeksi)

• Yle – Korvikealkoholit