Suhdannevaihtelu

Yhdysvalloissa oli matalasuhdanne yleensä 3–6 vuoden välein 1854–1980, mutta sitten suhdannekierto hidastui: vuosina 1982–2020 oli vain 4 matalasuhdannetta: 1990, 2001, 2007 ja 2020.[3] Vuonna 2001 IT-kupla puhkesi, 2007 alkoi finanssi- ja velkakriisi, 2020 koronaviruspandemia, ja nämä taantumat olivat maailmanlaajuisia.

1990-luvun lama oli Suomen pahin lama, 1930-luvun pula-aikaakin pahempi.

Euroalueen velkakriisi 2010-luvulla tuntui pahasti Suomessakin. Sen syiksi on esitetty euroalueen valtioiden pitkäaikainen velkaantuminen sekä se, että euroon siirtymisen vuoksi valtio ei ole voinut hoitaa velkaantumistaan ja kilpailukyvyttömyyttään laskemalla rahansa ja tuotteittensa hintaa devalvaatiolla.

Huonoina aikoina työttömyys ja vähenevä tuotanto vähentävät verotuloja ja lisäävät työttömyys- ja sosiaaliturvamenoja. Hyvinä aikoina käy päinvastoin. Nämä automaattiset vakauttajat kuluttavat huonoina aikoina valtion säästöjä tai tuottavat sille velkaa ja hyvinä aikoina lisää säästöjä. Ne myös lisäävät kysyntää huonoina aikoina ja toisaalta leikkaavat rahaa pois markkinoilta hyvinä aikoina. Näin ne itsestään lieventävät suhdannevaihtelua.

Automaattisten vakauttajien etu on siinä, että poliitikkojen päätöksillä tehtävä politiikka toimii usein liian myöhään ja saattaa siten päinvastoin voimistaa suhdanneheilahtelua tai ainakin lieventää sitä heikommin kuin aiemmin tehty.

Laman torjunta nousi tärkeäksi tavoitteeksi 1930-luvun suuren kansainvälisen laman myötä. Toisaalta hallinnon puuttuminen talouden toimintaan sisältää riskejä. Esimerkiksi 1929–1933 Yhdysvaltojen presidenttinä toimineen Herbert Hooverin politiikan, johon kuului verojen nosto ja vapaakaupan rajoittaminen, katsotaan lisänneen talouden ongelmia ja vieneen laman koko maailmaan. Suomi tosin selvisi keskimääräistä vähemmällä, vaikka myös Suomeen seurannut ”pula-aika” oli kipeä.

Taloustieteen näkökulmasta suhdannevaihtelu on hankala ilmiö, koska se edellyttää toimien vaikutusten arviointia kaikilla talouden sektoreilla. 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti ajateltiin yleisesti, että keynesiläinen talousteoria tarjoaa selkeän perustan talouspolitiikalle. 1970-luvulla muut makrotaloustieteen edustajat alkoivat kasvavassa määrin kritisoida keynesiläistä teoriaa johtuen muun muassa öljyn hinnan äkillisen nousun aiheuttamasta stagflaatiosta (taantuman ja voimakkaan inflaation samanaikaisuus taloudessa). Näistä kriitikoista joita myöhemmin alettiin kutsua ns. monetaristeiksi, tunnetuimpia ovat monetaristeja edustanut Milton Friedman sekä mikrotaloudellisia perusteita ja rationaalisia odotuksia korostanut Robert Lucas Jr. Nykyään makrotaloustieteen valtavirta on yhdistelmä sekä uusklassista että keynesiläistä taloustiedettä. Tämä tarkoittaa sitä, että lyhyellä aikavälillä korostetaan talouden elvyttämisen ja suhdanteiden tasoittamisen tärkeyttä, joka tapahtuu valtion menoja ja investointeja lisäämällä tai verotusta alentamalla, kun taas pitkällä aikavälillä (yli viisi vuotta) painopiste on talouskasvun edistämisessä muun muassa panostamalla tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja alentamalla työn verotusta sekä edistämällä yritystoiminnan edellytyksiä (byrokratian vähentäminen).

Uudempaa tutkimusta edustaa muun muassa uuskeynesiläinen taloustiede sekä niin sanottu Real business cycle -teoria. Uuskeynesiläinen teoria lähtee malleissaan mikrotaloudellisista perusteista, mutta painottaa hinta- ja palkkajäykkyyksien merkitystä. Nämä jäykkyydet tarkoittavat sitä, että muun muassa työehtosopimusneuvottelut ja hintojen tarkistukset tehdään tietyin määräajoin. Vaikka nämä jäykkyydet olisivatkin pieniä, voivat ne uuskeynesiläisten mukaan silti selittää talouden lyhyen aikavälin vaihtelua. Real business cycle -teoria lähtee taas siitä, että satunnaiset šokit tuottavuudessa ovat suhdannevaihtelun lähde. Tällöin puhutaan myös ns. ”luovasta tuhosta”, jossa voittoa tuottamattomat yritykset kuolevat ja uusia voittoa tuottavia yrityksiä syntyy tilalle. Sen mukaan taantumat ja nopean kasvun jaksot ovat markkinoilta tehokas reaktio šokkeihin. Keynesiläisten taloustieteilijöiden enemmistön mukaan talous ei koskaan sopeudu välittömästi tai kitkatta šokkeihin kuten esim. ulkomaankaupan äkilliseen laskuun tai öljyn hinnan äkilliseen nousuun.

Arvopaperimarkkinoiden (osakkeet ym.) ja pääomamarkkinoiden (ulkomaisten sijoitusten) liberalisointi vähentävät kulutuksen kasvun heilahtelua. Tämä tulos kattaa erilaiset taloudelliset ja hallinnolliset kehitysasteet, suhdanteet, ajalliset trendit, alueet ja muut muuttujat, joskin vapauttamisen hyödyt ovat suurimmat maissa, joissa hallinto ja pankkisektori ovat kehittyneimmät, heikoimmat maissa, joissa sijoittajan omaisuudensuoja on heikko. Tutkija eivät löytäneet olosuhteita, joissa liberalisointi lisäisi heilahtelua. Vapaammat arvopaperimarkkinat näyttävät lieventävän tuotantosokkien vaikutusta kulutukseen sen lisäksi että ne mahdollistavat tehokkaamman riskinjakamisen. Ulkomaisen pääoman vapaammat liikkeet laimentavat heilahteluja eri maiden kesken. Arvopaperimarkkinoiden (equity market) vapauttaminen myös lisää kasvua.[4][5]

Taloustieteessä on laajalti teoreettisesti ja empiirisesti finanssimarkkinoiden kehittyneisyyden vähentävän makrotalouden heilahtelua sen lisäksi, että ne lisäävät kasvua. Esimerkiksi kasvun, kulutuksen ja investointien kasvun heilahtelu oli vuosina 1956–1998 pienintä maissa, joissa oli kehittynein finanssisektori. Pankkien suuri osuus luotonannossa ja yksityisen sektorin suuri osuus luotonsaannissa erityisesti vähensivät heilahtelua.[6]

Syynä pidetään pankkien suorittamaa riskinarviointia ja riskinhallintaa sekä sitä, että luottaminen tasaa kulutusta ja BKT:tä ajallisesti. Kehittyneet finanssimarkkinat pystyvät absorboimaan sokkien vaikutusta. Kehittyneet finanssimarkkinat myös vähentävät informaationhankinnan kustannuksia ja transaktiokustannuksia, mikä vähentää heilahtelua aiheuttavaa informaation asymmetrisyyttä sekä parantaa omistajaohjausta ja voimavarojen kohdentamista ja näin nopeuttaa talouskasvua. Varat sijoittuvat mahdollisimman tehokkaisiin kohteisiin, likviditeetti paranee ja riskit jaetaan tehokkaammin. Myös diversifiointi onnistuu paremmin sekä mikro- että makrotasolla. Näyttää siltä, että kehittyneet finanssimarkkinat lisäävät kasvua myös vähentämällä suhdannevaihteluita.[6]

Kehittymättömämpien finanssimarkkinoiden maassa säästäjien ja investoijien välinen juopa on suurempi, mikä aiheuttaa luottojen tarjonnan ja kysynnän syklisyyttä ja siten ylimääräistä talouden heilahtelua. Huonoina aikoina investoijien on vaikea saada luottoa, kun taas hyvinä aikoina heille tulee sitä ylen määrin. Empiirisestikin on osoitettu investointien riippuvan pitkälti yritysten kassavirrasta, mikä vahvistaa suhdannevaihtelua mutta mitä ei kehittyneemmillä luottomarkkinoilla tapahtuisi. Kehittyneempien finanssimarkkinoiden maissa heilahtelua syntyy lähinnä vain ulkoisista sokeista.[6]

Taloustieteessä on myös koulukuntia, joilla on valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä. Itävaltalainen taloustiede ei usko, että suhdannevaihtelut kuuluvat vapaaseen markkinatalouteen. Seuraten Ludwig von Misestä he pitävät korkotason säätelyä keinotekoisena rahan hinnan säätelynä, mikä kuuluu suunnitelmatalouteen. Tämä taas haittaa markkinoiden hintamekanismin toimintaa ja johtaa suhdannevaihteluun. Nousukaudella löysän rahapolitiikan takia korkotaso on matalampi kuin luonnollinen korkotaso, jolloin ihmiset kuvittelevat resurssien olevan suurempia kuin ne todellisuudessa ovat, säästävät liian vähän, pankit myöntävät luottoja vääriin kohteisiin ja sijoittajat investoivat vääriin kohteisiin. Syntyy kupla, joka väistämättä puhkeaa. Rahapoliittisella elvytyksellä vain pidennetään kuplaa ja pahennetaan tilannetta.

Toista laitaa edustaa marxilainen taloustiede. Karl Marx väitti, että suhdannevaihtelut kuuluvat kapitalismiin ja ovat sen väistämätön osa. Tämän näkemyksen mukaan hallitus ei voi tehdä muuta kuin siirtää talouden kriisin ajankohtaa.